Kuninkaalliset pyhät

Joulun jälkeistä elämää on havaittavissa. Maailmanloppu ei ole tullut. Bravo! Seuraava koetinkivi odottaa meitä surkeita maanmatosia huomenna: uuden vuoden aatto, tuo lukemattomien lupausten äiti, jonka sydämen tulemme särkemään viimeistään uudenvuodenpäivänä kello 10.48. Oletteko te valmiita iloiseen uudenvuodenjuhlintaan? Oletteko te antaneeet korvillenne siedätyshoitoa kuuntelemalla musiikkia bassojumputuksella niin että keuhkot tärisevät pusseissaan kuin vanhan miehen kädet? Että pystyisitte kuuntelemaan rakettien pauketta - nuo ihanaiset sulosoinnut ovat jo virittyneet taajuudelleen minun leveysasteillani - tuntikaupalla? Ah, en malta odottaa! Oletteko valmistautuneet syömään kuin nälkäkuoleman partaalla olevat virtahevoset, paisuttamaan jouluna hankittua, erittäin muodikasta vatsaa, joka näyttää raskausvatsalta, johon on pumpattu pyöränpumpulla lisää ilmaa navan kautta? (Tämä ei ehkä ole fyysisesti mahdollista, mutta sallittakoon pieni asiavirhe; vetoan taiteilijan vapauksiini sekä siihen tosiasiaan, että saatan olla kaikkien aikojen huikein sanapirkko.) Joko hamstrasitte suklaata alennuksesta? Kirottuja olkoot nuo alesuklaat! Oletteko ostaneet kilon tinoja? Jos ette, älkää huoliko, sillä todennäköisesti jonkin kaapin perukoilla on kasa valamattomia tinoja noin viiden vuoden ajalta. Oletteko asentaneet asuntonne/pahvilaatikkonne/tynnyrinne seiniin ylimääräiset äänieristeet siltä varalta, mikäli naapuruston iloliemen käyttö riistäytyy käsistä? Suosittelen tätä ratkaisua, jos ette halua yksityiskohtaista informaatiota siitä, mistä asiasta naapurustossa riidellään koko seuraava vuosi. Voi juku, alamme olla valmiita! Tule Uusi Vuosi kultainen!   

Sattuipa kerran niin, että Irene meni suuren suureen kaupunginkirjastoon ja näki kaksi pienen pientä Kingiä, jotka huusivat hyllyssä kuin sotaorvot. Koska Irene on armelias hyväntekijä, hän ojensi auttavan kätensä ja otti pienen pienet King-lapset hoitoonsa. Eipä Irene tiennyt siinä vaiheessa, että kuinka osuva toinen kirja oli tähän jouluiseen aikaan. Ja kuten yllä olevasta kuvasta näette, Irene on peloton joulukuusen koristaja; muutama King siellä täällä roikkumassa on joka kuusen pelastus. (Kuvassa näkyvä käsi on jonkun muun ei niin mahtava joulukuusenkoristeluidea.) Jouluun kuuluu ehdottomasti reipasta ja positiivista ilon ja onnen sanomaa, jonka arkkitehtina häärii Stephen King; joulu ilman häntä olisi korutun ja alaston, kuin hallan lannistama pelto.

Kauhun vuodenajat: Viattomuuden syksy ja Talvinen tarina, sisältää, yllätys yllätys, kaksi pienoisromaania. Ensimmäinen tarina, nimeltään Ruumis, kertoo neljästä Castle Rockin pikkukapungin - Kingin lempimielikuvituskaupunki! - kaksitoistavuotiaasta pojankoltiaisesta, joiden elämään saapuu odottamaton puhuri, kuin valtava paise, jonka puhkaisua pojat eivät voi vastustaa. Yksi pojista kuulee sattumalta isoveljeltään - tämän tietämättä -, että veli on löytänyt kaverinsa kanssa erään kadonneen pojan ruumiin parinkymmenen mailin säteeltä Castle Rockista. Neljän kaveruksen joukko päättää lähteä katsomaan ruumista apostolin kyydillä; pienellä, viattomasta seikkailulla on kauaskantoisia vaikutuksia jokaisen pojan elämään. Toinen tarina, nimeltään Hengitystekniikka, esittelee hieman vanhempien miesten erilaisen herrasmieskerhon; miehet kokoontuvat kertomaan toinen toistaan hullumpia tarinoita. Kerhon perinteeksi on muodostunut kertoa yliluonnollinen tarina aina joulun alla, ja eräänä jouluna eräs lääkäriherra avaa sanaisen arkkunsa ja jakaa muille hurjan lahjan kummallisen synnytystarinan muodossa...

Ruumis on filmattu; tarina kulkee elokuvana nimellä Stand by me-Viimeinen kesä. Olen nähnyt elokuvan ja pidän siitä kovasti. Elokuva on uskollinen alkuperäisteokselle. Olin nähnyt Uinu, uinu lemmikkini elokuvana moneen kertaan ennen kuin luin kirjan, ja silti nautin suunnattomasti kirjasta. Nyt lukiessani Ruumista, jokin tökki. Minusta tuntui siltä kuin olisin yrittänyt hiihtää osittain hiekoitetulla ladulla. Välillä luisti, välillä ei. Tarina kerrotaan Gordie Lachancen näkökulmasta, jonka aikuisuudestakin pilkahtaa välähdyksiä. Gordiesta tulee isona kirjailija - Kingin lempiammatti! - ja hänen tarinan kertojan kyvyistään saadaan jo maistiaisia hänen ollessaan pikkupoika. Ruumiin sisällä on kaksi mininovellia - miten karmaisevan lumoava lause! - , joista toinen on melko yhdentekevä tarinan kannalta. Elokuvassa homma pelasi; lyhyessä kirjassa ratkaisu tuntuu tylsältä pitkittämiseltä. En tiedä, mikä tilapäinen jouluhulluus minuun iski muutamaksi päiväksi, koska Ruumis ei tempaissut minua mukaansa missään vaiheessa. En muista, milloin olisin viimeksi tylsistynyt herra Kingin teoksen parissa. Olenko koskaan? Kingin skalpelli on vain kohtuullisen terävä Ruumiin äärellä; leikkaus onnistuu, mutta hitaanpuoleisesti ja Kingin tuntien liian kliinisti - mikä olisi hyvä, jos olisimme leikkaussalissa oikeasti. Ruumiin pitäisi kai olla ravisuttava kasvutarina, ja sillä on kieltämättä hetkensä; King kuvaa mainiosti pikkupoikien toilailuja, mutta minä en lämmennyt kokonaisuudelle.                   

Hengitystekniikka on lyhyempi kertomus kuin Ruumis, mutta sen vajaassa kahdeksassakymmenessä sivussa on tunnelmaa aivan eri tavalla. Kun Ruumiissa ovat kaikki edellytykset olla tunnelmallinen, leirinuotioneen päivineen, se kärsii nimenomaan tunnelman puutteesta. Hengitystekniikassa on selittämätöntä tunnelmaa alusta alkaen. Myös tämän tarinan sisällä on mininovelli; Hengitystekniikassa sen mielekkyys toimii kuin maratonjuoksijan hapenotto. Ruumiista puuttuvat yliluonnolliset elementit, kun taas Hengitystekniikassa herra King pääsee hämmentämään luonnon lakeja rikkovia sattumia isolla kauhalla. Yliluonnollisten asioiden mukanaolo ei tarkoita sitä, että tarina olisi automaattisesti parempi; Kingillä on muita realismin rajoissa pysyviä, loistavia tarinoita, joiden varjoon Ruumis jää. Hengitystekniikassa on sitä tuttua, kaipaamaani Kingiä. Hiukan laiska kirjoitus, joka Ruumista vaivaa, ei seuraa Hengitystekniikan puolelle. Vanhojen herrojen pieni kauhukertomus on kuin venyvä, iso valkoinen koura, joka kutittelee uteliaisuuttasi sieltä täältä, ja kun se on kerrottu, mieltäsi askarruttaa kihelmöivästi. 

Hän oli Chamberlainista, nelisenkymmentä mailia Castle Rockista itään. Kolme päivää ennen kuin Vern tulla töytäsi kerholle juostuaan kaksi mailia Grand Streetiä, Ray Brower oli lähtenyt mustikkaan äitinsä kippo mukanaan. Kun tuli pimeä, eikä häntä vielä näkynyt, Browerit soittivat piirikunnan sheriffille ja etsinnät alkoivat - ensiksi pojan kodin lähettyviltä laajeten sitten läheisiin Mottoniin, Durhamin ja Pownalin kuntiin. Kaikki olivat mukana - poliisit, sheriffin apulaiset, riistanvartijat, vapaaehtoiset. Mutta kolme päivää myöhemmin poika oli edelleen kateissa. Kun siitä kuuli radiossa niin tiesi, ettei sitä poikapoloa löydetä enää hengissä; etsinnät vain lopulta kuivuisivat kokoon. Ehkä hän oli hautautunut hiekkamonttuun tai hukkunut puroon ja kymmenen vuoden kuluttua joku metsästäjä löytää hänen luunsa. Chamberlainissa naarattiin jo lampia ja Mottonissa tekojärveä.    

Alkuteos: Different Seasons 
Julkaistu Suomessa: Ensimmäisen kerran 1992, lukemani kirja on toinen painos vuodelta 1997
Sivumäärä: 276

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Ensimmäisen tarinan pitkäveteisyys pyyhkiytyy pois pappakerhon astuttua lavalle, mikä piristää ja jättää hyvän mielen hankalan alun jälkeen.

Iloa ja onnellisuutta Uuteen Vuoteen teille kaikille!