Emu, joka kehtoa keinuttaa

John Irving on ollut minulle kirjailija, jonka olen aina tiennyt; Irving on ollut kuin amerikkalainen maamerkki, kuin Vapauden patsas, kuuluisa ja jämerä, jossain tuolla kaukana, mutta jonka luona en ole koskaan vieraillut. Olen vuosikausia halunnut sukeltaa Garpin maailmaan; ajatus on lainehtinut aivoaalloillani leppeästi, toisinaan ahkerammin, toisinaan huuhtoutunut kokonaan pois pitkäksi aikaa. En saanut siirrettyä ajatustani käytännön teoksi; miten uuvuttavaa se olisi ollut! Mutta jokin aika sitten inspiroiduin Katrin La petite lectrice-blogista. Katrin lempikirjailija on John Irving, ja minä, suurena King-rakastajana, liputan aina ihmisten puolesta, jotka suhtautuvat intohimoisesti tiettyyn kirjailijaan. Joten, Irene teki hurjan peliliikkeen, meni kirjastoon, lainasi Irvingiä ja loksautti kolmen hiiren, yhden banaanikärpäsen ja yhden kirjastotädin suut auki. Ääni oli niin yllättävä ja poikkeuksellinen, että viereisen koulun vahtimestari ryntäsi paikalle kyselemään, että mikä on hätänä. Olenko sattumoisin kertonut, kuinka hiljaista lähikirjastossani on? Todella hiljaista; ei edes kuoleman hiljaista, sillä sekään ei riitä kuvailemaan tarpeeksi kirjaston hiljaisuuden määrää. Luulen, että maailman ylimääräinen hiljaisuus on pakkaantunut lähikirjastooni. Siellä se on, elää ja voi hyvin! Tervetuloa kuuntelemaan! Aion pyytää kotikuntaani lisäämään matkailumainokseensa - siis jos sellainen on olemassa - vastaavanlaisen tekstin houkuttelemaan kymmeniä turisteja paikan päälle ihmettelemään maailman kuulua hiljaisuutta. Voi sitä hiljaisuuden räiskettä ja raastavaa sentimentaalisuutta! Näen sieluni silmin, kuinka ihmiset kyyristelevät ison lelukoiran - se on nostettu kirjahyllyn päälle, josta se tarkkailee kirjaston hurjaa menoa - äärellä ja vetistelevät kuin Itkumuurilla.

John Irving on pappaikään ehtinyt kirjailija - liekö käyvät herra Kingin kanssa yhdessä bingossa - , jonka läpimurtoromaani on Garpin maailma. Se on hänen neljäs romaaninsa ja ensimmäinen suomennettu teos. Garpin maailma juoksuttaa eteemme omalaatuiset Jenny Fieldsin ja hänen poikansa T.S. Garpin. Aluksi pääsemme seuraamaan nuoren Jenny Fieldsin ajatusmaailmaa, sisar hento valkoisen, joka haluaa lapsen, mutta ei miestä. Toisen maailmansodan ollessa käynnissä Jenny hankkiutuu raskaaksi sangen epäilyttävällä tavalla, ja kun pulla on muhinut tarpeeksi, syntyy pikkuinen Garp. Garpin varttuessa puheenvuoro siirtyy hänelle, Jenny Fieldsin vaikuttavan persoonan siirtyessä hieman taka-alalle. Jenny kirjoittaa elämäkerran itsestään, josta tulee valtava menestys; Jennystä tulee tahtomattaan feminismin keulakuva. Garpista tulee myös kirjailija; Jenny on yhden hitin ihme, mutta Garpilla riittää enemmän kerrottavaa. Vuodet kuluvat, Garp perustaa perheen, mutta yksi jos toinenkin vaikeus hidastaa Garpin onnea...

Ajatella, että minulla meni näin kauan ennen kuin luin ensimmäisen Irvingini! Minusta tuntuu kuin olisin seilannut ikäni kirjallisuuden merellä - tällä hypoteettisella merellä ei ole olemassa Stephen Kingiä; apua miten karmaiseva ajatus! - Titanicin keulassa, käsivarret sivuilleni ojennettuina, kirja edessäni kaulastani roikkuen jonkinlaisessa oudossa telineessä - kuin lapsen kantovaljaissa -, viiman kääntäessä sivua sopivasti toiselle; olen lipunut ja lipunut, äärettömyydessä, laivan kylkien hipaistessa jäävuoren huippuja, törmäämättä koskaan suureen ja mahtavaan jäävuoreen, joka ei ole kirjallisuuden merellä petollinen tai kohtalokas, vaan pelastaja, onni ja kiitos pitkän matkan kärsivällisyydestä. Mutta nyt räsähti! Irving tuli ja otti minut huomaansa, toivotti tervetulleeksi jäävuorelleen ja kyseli, mikä ihme minua viivytti. 

Garpin maailma kuulostaa äkkiseltään tavalliselta perhedraamalta, mutta sitä se ei ole. Se on paljon enemmän. Se on tarina, elämäkerta, jossa liikutaan äärirajoilla, mutta pysytään realismin puitteissa. John Irvingin kerronta on runsasta; se on kuin monikerroksinen fantasiakakku, jossa yksityiskohdat ovat hiottuja ja osittain absurdeja. Tunnelma on leppoisaa ja irvokasta samaan aikaan; huumori on pukeutunut synkkään pukuun, jonka keimailulle näytöslavalla ei voi olla nauramatta. Irving tekee loistavia oivalluksia elämästä; nasevia, pieniä huomioita kuin keittiöfilosofi. Vannoutuneena kingiläisenä Irvingin teksti hyväilee lukunystyröitäni, sillä olen huomaavinani herrojen kirjoitustavoissa yhtymäkohtia. Joku voisi väittää miesten sortuvan välillä jaaritteluun, mutta jaarittelulla ja oikeanlaisella jaarittelulla on oleellinen ero: näiden herrojen jaarittelu on merkityksellistä. Kyllä, sellaistakin on olemassa! Merkityksellinen jaarittelu on taitolaji.

Garp ja Jenny Fields ovat molemmat herkullisia hahmoja; he ovat bisarreja ja itsepäisiä, joiden elämänkatsomus on välillä hyvinkin mustavalkoinen. Värikkäitä sivuhenkilöitä vilisee kuin rottia kujalla, joista kunniamaininnan ansaitsevat Helen Holm ja Roberta Muldoon. Irving saa puhtia hahmoon kuin hahmoon helposti, kevyesti, ikään kuin hän puhaltelisi saippuakuplia eikä edes yrittäisi kursia kokoon mehukkaita henkilöitä.

Garpin maailma käsittelee monia teemoja kuten esimerkiksi seksiä, urheilua, avioliittoa, kirjoittamista, isyyttä ja äitiyttä, miesten ja naisten sukupuolisotaa, suvaitsevaisuutta, jopa vainoharhaisuutta. Kertomus on niin monisäikeinen, että jälkeenpäin saa todella miettiä, että mitä kaikkea kirjassa tapahtui loppujen lopuksi. Garpin maailma on kirjana juuri niin poleeminen kuin sen päähenkilöt; joku voisi vilauttaa tässä tapauksessa epäuskottavuus-korttia, mutta en minä. Tällaisia romaanien pitää olla. Garpin maailma on yhä tuore, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Garpin maailman voisi kiteyttää lyhyeen luonnehdintaan: elämä, tuo surkeiden sattumusten sarja.

Kirjan alussa on muutaman sivun mittainen tervehdys John Irvingiltä, jonka hän on kirjoittanut kaksikymmentä vuotta sitten. Se on mielenkiintoista luettavaa, mutta minä kummastelen sitä, miksi se on laitettu kirjan alkuun. Tekstissä nimittäin paljastuu useita, merkittäviä juonenkäänteitä, joita kirja pitää sisällään. Onneksi, ehdin unohtaa osan niistä kirjan lukemisen aikana, mutta silti, sellainen teksti sopisi paremmin jälkisanoiksi.     

  "Minun äitini", kirjoitti Garp, "varoi koko elämänsä kukkarovarkaita ja kourijoita."
  Mutta elokuvateatterin sotilas ei ollut hänen kukkaronsa perään. Hän kopeloi Jennyn polvea. Jenny avasi sanaisen arkkunsa. "Pidä saastaiset näppisi erossa minusta", hän sanoi. Useat ihmiset kääntyivät katsomaan. 
  "Äh, älä viitsi", huohotti sotilas ja hänen kätensä ui kiireesti Jennyn univormun alle ja tapasi hänen tiukasti yhteen puristetut reitensä - ja äkkiä hänen käsivartensa viiltyi auki olkapäästä ranteeseen kuin pehmeä meloni. Jenny oli leikannut siististi halki hänen arvomerkkinsä ja paitansa, viiltänyt siististi halki ihon ja lihakset, ja paljastanut kyynärpäänivelen. ("Jos olisin halunnut tappaa hänet", hän kertoi myöhemmin poliisille, "olisin viiltänyt hänen ranteensa. Minä olen sairaanhoitaja ja tiedän kuinka ihmiset vuotavat verta.")

Alkuteos: The World According to Garp 
Julkaistu Suomessa: 1980 (lukemani on 16. painos, joka on ilmestynyt 2011)
Sivumäärä: 560

Tämä kirja saa: Neljä ja puoli kirjanmerkkiä. Luovasti hullu ja persoonallinen kirja, joka koskettaa ja hauskuuttaa. Garpin kirjailijan ura on vahva osa tarinaa, minkä seurauksena kirjaan on sisälletty myös Garpin taidonnäytteitä. Hassua sinänsä, mutta Garp ei ole yhtä hyvä kirjailija kuin itse herra Irving; puolikas kirjanmerkki katoaa jonnekin Garpin kirjoituskoneen nakutuksen taustalle.