.

.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista


Hei! Sain idean. Voisiko tämä olla jopa haaste? Why not. Ei minua haittaa, vaikka kukaan muu ei minun lisäkseni osallistuisi, Tarkoitus on vain pitää hauskaa, ja jos haluat liittyä mukaan hauskan pitoon, be my quest. Arvostaisin sitä todella. Arvostan joka tapauksessa, vaikka you wouldn´t be my quest. Ollaan silti ystäviä, aivan kuin banaani ja maapähkinävoi, eikö totta, hiio-hoi?

Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa/konserteissa/baletissa/ taidenäyttelyissä/you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista. Minä olen vain tällainen tuikitavallinen kulttuurin harrastaja, joten itse pysyttelen lähinnä kulttuurin parissa, jota voi harrastaa omassa kodissaan. Otan seuraavanlaisen lähestymistavan: nimeän kolme viimeisintä kulttuuritapausta, joiden seurassa minulla on ollut ilo olla. Jos tämä lähestymistapa tuntuu sinustakin mukavalta, käytä sitä. Jos se on mielestäsi pöpeliköstä, muistutan, tee niin kuin haluat. 

Itse asiassa, ei ole edes pakko kirjoittaa kultuurista; kirjoita vaikka mustista aukoista ja singulariteetistä. (Voi että miten minä nyt toivon, että joku kirjoittaisi mustista aukoista ja singulariteetistä! Se olisi eeppistä!) Ehkä hauskinta olisi että tämä (epä)haaste muuttaisi matkalla muotoaan, aivan kuin leikissä rikkinäinen puhelin. Tämä haaste joka ei ole haaste, haastaa (tai ei haasta) sinut pohtimaan kulttuurin (tai minkä tahansa) syvintä olemusta. Ja koska sääntöjä ei ole, minä en aio miettiä kulttuurin syvintä olemusta, vaan aion uiskella lähellä pintaa kuin rapatuikki.

Myös "blogittomat" ihmiset voivat ottaa (epä) haasteen vastaan, kommenttiboksi on aina auki!

KOLME VIIMEISINTÄ KATSOMAANI ELOKUVAA: 

Lost River (2014) 

Katsoin tämän, koska Matt Smith. Muuta ei tarvita. Toisaalta myös elokuvan hämäräperäisyys houkutteli. Hieman ontto leffa, jota visuaalinen puoli yrittää kovasti paikkailla. Pidin musiikista. Tämä on niitä elokuvia, jonka kohdalla on erittäin ohut viiva nerokkaan ja roskan välillä. Ei leffa aivan roskan puolelle mennyt kokonaan, mutta dang, tämä elokuva olisi voinut olla mielettömän hyvä paremmalla toteutuksella.

Enter the Void (2009) 

Koska hämääräkin hämärämpi kiinnostaa. Elokuvaa on luonnehdittu psykedeeliseksi draamaksi. Yli kaksi ja puoli tuntia kestävä meininki pitää mukanaan yllättävän hyvin, vaikka ylimääräisiä haahuilu-tyhjää täynnä- siirtymiä riittää. Luulin, että kyseessä olisi vaikeasti ymmärrettävä teos, mutta tarinassa pysyykin helposti mukana. Erilainen elokuva, joka ei todellakaan ole jokanaisen-jokamiehen elokuva. Hieman liikaa eroottisia kohtauksia omaan makuuni, siitä miinusta.

Ex Machina (2015)

Mukava, pikku scifi-elokuva, joka pohtii (taas kerran) tekoälyn mahdollisuuksista. Kaunis ja jollain tavalla elegantti tarina, jossa on sopiva määrä rouheutta. Näistä kolmesta leffasta Ex Machina on suoraviivaisin ja eniten mainstream-makuun tehty, mutta onneksi se silti luottaa vähäeleiseen kerrontaan, eikä aliarvioi katsojan kykyä ajatella itse.

KOLME VIIMEISINTÄ KATSOMAANI TV-SARJAA:

Salaiset kansiot -The X-Files (1993-2002, 2016-)

Olin jo jonkin aikaa haaveillut Salaisten kansioiden uusintakatselusta. Viime talvena tulleet upouudet jaksot saivat minut haikailemaan sarjan perään yhä enemmän, ja sitten satuin  löytämään kaikki kaudet Viaplay:stä. Vietin reilu kolme kuukautta Salaisten kansioiden parissa, yhdeksän kautta, jotain kolmetuhatta jaksoa, monta mahtavaa hetkeä, naurua ja kyyneliä. Voi että teidän kanssanne, Scully&Mulder. I miss you already. 

Drop Dead Diva (2009-2014)

Niin sanottujen "hömppäsarjojen" aatelia. Olin nähnyt ensimmäisen kauden vuosia sitten. Tämä sarja löytyi myös kokonaisuudessaan Viaplay:stä, ja se on ehdoton must-watch sellaisille, jotka pitävät esimerkiksi Täydellisistä naisista tai Rumasta Bettystä. Täydellinen yhdistelmä draamaa ja huumoria, ja lakikoukerot tuovat sarjaan omanlaisensa säväyksen. Vaikka sarjan voi kategorisoida hömpän puolelle, se on kuitenkin yllättävän syvällinen. Brooke Elliot on loistava pääroolissaan.

Mr. Robot (2015-)  

Minun ei oikeastaan pitänyt katsoa tätä sarjaa. Se ei minua suoranaisesti kiinnostanut, ei, vaikka se sai parhaan draamasarjan Golden Globe-palkinnon. (Ei sillä, että minä koskaan valitsisin sarjoja palkintojen perusteella.) Mitä, joku tylsä hakkeritrilleri, no way, en kyllä katso! Ja kuitenkin katsoin. Ajattelin, että jätän kesken jos ei nappaa, tai kahlaan väkisin läpi ensimmäisen kauden, sillä kymmenen jaksoa ei ole paljon. Ja sitten jotain tapahtui. Pidin kyllä heti pääosan esittäjästä (Rami Malek) ja hänen mielenkiintoisesta roolihahmostaan, mutta vei muutaman jakson ennen kuin Mr. Robot todella veti sisälle maailmaansa. Erilainen, raikas, kyseenalaistava, älykäs, palkitseva. Ja minä kun ajattelin, ettei toista kautta ole pakko katsoa. Think again, sweetheart.

 

KOLME VIIMEISINTÄ KUUNTELEMAANI ALBUMIA:


Mainittakoon näin alkuun, että olen musiikin suhteen kausiluontoinen (aivan kuten elokuvienkin suhteen): välillä kuuntelen harva se päivä, välillä taas voi mennä pitkiä aikoja etten kuuntele ollenkaan. Nyt kesäksi otin Spotify Premiumin, joten musiikkia on tullut kuunneltua enemmän kuin normaalisti.

Hurts: Happiness (2010) 

Hurts on minun ehdoton, ylivoimainen suosikkini viime vuosilta. (Anteeksi, HIM!) Pitkin kesää olen kuunnellut heidän kolmea albumiaan (Happinessin lisäksi Exile 2013, Surrender 2015) back to back, aivan kuin muuta musiikkia ei olisi maailmassa. (Luulen, ettei muuta musiikkia ole maailmassa.) Viimeisimpänä on korvissani soinut heidän esikoisalbuminsa. Sekä Happiness että Exile jättävät minut käytännössä sanattomiksi, sillä niin hienoista pop-taideteoksista on kyse. Surrender on myös erittäin hyvä albumi, mutta jonkinlainen suurempien massojen kosiskelu-fiilis tuntuu luikerrelleen heidän uusimman albuminsa säveliin.

Lady Gaga: Artpop (2013) 

Kun jossain vaiheessa muistin-havaitsin-epäluuloisesti totesin, että maailmassa on muutakin musiikkia kuin Hurts (onko sittenkään, epäilen yhä, taitaa olla illuusiota tuo muu musiikki, tuumailen minä) kaivoin naftaliinista Lady Gagan, jonka kahta ensimmäistä albumia fanitin täysillä. Ladyn kolmas tuotos, Artpop, oli jäänyt aikoinaan osaltani muutaman radiosta kuullun kappaleen varaan. Oli siis aika tutustua naisen uudempiin kuvioihin, ja oh boy, olipa erikoinen matka. Art-poppia totta tosiaan, sellaista, joka ei ole niin helposti lähestyttävissä kuin neidon aiempi musiikki. Something like Alice in Wonderland of Pop. Minulle jäi miellyttävä kipinä kuunnella lisää, sillä tämä popmeno ei ole pilkottu yhdellä kuuntelulla halki, poikki ja pinoon.

Bruno Mars: Unorthodox Jukebox (2012)

Pidin Brunon ensimmäisestä albumista todella paljon. Herran toinen julkaisu oli minulta lipsahtanut hieman varjon puolelle, joten se oli nostettava sieltä päivänvaloon. Pidän yhä Brunon mielettömästä lauluäänestä ja groovista menosta, mutta jotenkin tämä herran toinen tuotos ei jaksanut säväyttää minua kovin paljon, vaikka sinkkubiisi Locked Out Of Heaven on kova, ja levy tarjoilee muutenkin tukullisen hienoa musiikkia. Jotain jäi puuttumaan, mutta ehkä palaan vielä Jukeboxin pariin ja annan sille uuden mahdollisuuden.

Siinä muutamia kulttuuripaloja viime ajoilta! (Epä)haastan mukaan seuraavat blogit (ja kaikki muutkin):


Muistakaa, ystävät hyvät, ettei tähän ole mikään pakko ottaa osaa. Take it or leave it. It´s up to you, sweeties. Minusta oli joka tapauksessa mukava kirjoitella näistä ja tutustuisin mielelläni myös muiden viimeaikaisiin kulttuuriviipaleisiin. (Ja hei, missään nimessä ei tarvitse kirjoittaa yhtä pitkästi kuin minä.)

Cheers!
     

  



    
    

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kun taivasten vanki Norwegian Woodin soitti


Tässä taistelupari:

Kaksi vanhaa tuttua. Espanjalainen Carlos Ruiz Zafón, joka ottaa osaa Taivasten vangilla, Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaan kuuluvalla (itsenäisellä) kolmannella osalla, ja herra laittaa pöytään 332 sivua. 

Vastaan asettuu Japanin kynäniekka Haruki Murakami teoksellaan Norwegian Wood ja hänen panoksensa on 426 sivua. 

Lähtötilanne: 

Hauska sattuma sinällään, että olin aikaisemmin lukenut molemmilta herroilta kaksi kirjaa, joista toisesta olen pitänyt ja toisesta en. Ruiz Zafónin Tuulen varjo ihastutti, mutta Enkelipeli ei enää saanut minua hihkumaan riemusta. Murakamin Suuri lammasseikkailu oli mielestäni kaikkea muuta kuin suuri, mutta tuoreemmat Murakamin seikkailut, Värittömän miehen vaellusvuodet, pitivät mielenkiintoani yllä oikein makoisasti. Nyt oli pienen ratkaisun paikka kolmannen kirjan kohdalla molempien kanssa: käännynkö faniksi vai joudunko vilkuttamaan (ainakin toistaiseksi) hyvästit?    

Mieleen tulleita kysymyksiä ennen kirjojen lukemista: 

Kahden Murakamin jälkeen minua huoletti mahdanko kyllästyä japanilaisen haahuilevaan (joskin omaleimaiseen) tyyliin. Ovatko herra Murakamin kirjat liian samanlaisia? Entä Ruiz Zafón, löytääkö hän uudestaan Tuulen varjon lumon? Miksi Taivasten vanki sisältää niin vähän sivuja?    

Minkälaisissa maailmoissa kirjoissa liikutaan:

Norwegian Wood liihottelee 60-luvun Tokiossa, opiskelijapoika Toru Watanaben ystävyys- ja naiskuvioissa, rauhallisen pohdiskelevissa sävyissä, ajoittain nokkelan dialogin värittämänä. Taivasten vanki kulkee 50-luvun Barcelonassa, osittain Tuulen varjon esittelemissä tutuissa maisemissa, kirjojen maailmaa yhä ylistävänä, jonkinlaisena puolittaisena mysteerileikkinä, helposti etenevillä kujilla, joiden nurkissa saattaa välähtää saippuaopperamaisia piirteitä.  

Mitä kirjan kannet lupailevat:

Mysteerejä pursuavaa kertomusta, lumoavaa arvoitusta, onko näistä aineksista Taivasten vanki tehty? Eloisaa, viihdyttävää, seksikästä ja hauskaa, väitetään Murakamin seuran olevan - onko Norwegian Wood peräti klassikko?  

Toteutuivatko lupaukset: 

Osittain. Murakami todella tarjoilee viihdyttävän ja hauskan tarinan, josta löytyy kuitenkin syvällinen puoli. Mutta onko Norwegian Wood klassikkoainesta? Aivan niin pitkälle en lähtisi kirjaa hehkuttamaan. Taivasten vanki yrittää kovasti olla sitä mitä kannet lupailevat, mutta valitettavasti se ei ole. Lumoava arvoitus, hah, missä se oli, ja entä se mysteerejä pursuava osuus? En huomannut kovin kummoista pursuamista.

Vastaukset ennen kirjojen lukua tulleisiin kysymyksiin:

Vaikka Norwegian Woodin tunnelma on kieltämättä samankaltainen kuin Värittömän miehen vaellusvuosissa, se on loppujen lopuksi hyvin erilainen kirja. En lainkaan kyllästynyt murakamimaiseen tyylittelyyn, enkä pidä (so far) hänen kirjojaan liian samanlaisina. Ruiz Zafón ei onnistu löytämään Tuulen varjon lumoa ollenkaan, my God, mitä hänelle on tapahtunut? Hän on kuin (tuulen) varjo entisestään. Myös vähäinen sivumäärä selittyy; tarina on ohkainen kuin tuulen pieksemä papyrus. Vähäinen sivumäärä tuntuu jopa venytetyltä. 

Kumpi voitti: 

Herra Murakami vei tämän pelin selkeästi, lyöden monta ässää pöytään; hän kirjoittaa verkkaisia, elämänmakuisia tarinoita, joissa on koukkua, niin ettei ole huolta pitkästymisestä. Henkilöhahmot ovat mahtavia, ja vaikka kirjan lukemisesta on jo aikaa muistelen yhä kaiholla heidän värikkäitä olemuksiaan. Ruiz Zafónille jäi tällä kertaa huonot kortit käteen, ei voi mitään. Tuntuu, että Tuulen varjon oli tarkoitus olla vain Tuulen varjo, ja nämä niin sanotut jatko-osat (vaikka ovatkin itsenäisiä) on kirjoitettu pelkästään yllättävän suurmenestyksen jälkeen, hei, tämähän voisi olla trilogia! Voin olla toki väärässä. Taivasten vanki ei ole luokattoman huono, en sitä sano, ja sen sisällä on kiinnostava vankilaosuus, mutta kokonaisuus on kummallisen ontto. Tuulen varjossa loistanut Fermín Romero De Torres on Taivasten vangissa käsittämättömän vaisu. Minne katosi se legendaarinen hahmo, joksi häntä kutsuin kolme vuotta sitten?    

Kirjanmerkit:

Norwegian Wood (Noruwei no mori) (1987/2012): Neljä (vahva)
Taivasten vanki (El prisionero del cielo) (2011/2012): Kaksi