.

.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Tyttö, joka rakasti Stephen Kingiä



Hei. Olen Irene. Hei, Irene! Olen kingholisti. Hyväksyviä päännyökkäyksiä, kirjan sivujen rapinaa. Tuijotan naista, jonka tukka sojottaa kuin heinäpelto. Hän hymyilee; hän rohkaisee minua kertomaan lisää. Minä huomaan, että kaikilla ringissä istuvilla ihmisillä on kirja sylissään. Katson heinäpeltotukkaista naista hätääntyneenä; Hei, nainen, hei sinä Anonyymit kingholistit- ryhmänvetäjä, huomaatko sinä, mitä nämä ihmiset tekevät? He lukevat kirjoja, ja ei mitä tahansa kirjoja, vaan Kingin kirjoja! Tunnen itseni alastomaksi, sillä minulla ei ole sylissäni muuta kuin käteni, joita syyhyttää kummasti, aivan niin kuin niihin olisi iskenyt jonkinlainen syyhypunkki. Vieressäni oleva harmaahapsinen herrasmies tarjoaa minulle kertakäyttömukillisen kahvia. Otan sen vastaan vapisevin sormin ja siemaisen. Mukin kyljessä on pilapiirros leveästi hymyilevästä Stephen Kingistä. Minun kulmakarvani kohoavat kuin pullat, jotka ovat saaneet hiivamyrkytyksen: Mitä himputin porukkaa tämä oikein on? Eikö täällä pitäisi vieroittautua Kingistä? Harmaahapsen vasemmalla puolella istuu nuori nainen, jolla on Dame Edna-silmälasit ja paksu poninhäntä. Hän katsoo minua uteliaana ja tyrkyttää minulle donitsilaatikkoa. Sieppaan donitsin ja lupaan mielessäni, että mikäli donitsin kuorrutuksessa on Kingin kuva, minä huudan. Huudan apua, huudan pelastusta, huudan armahdusta. Katson donitsia; se on turvallisen vaaleanpunainen ja normaali. Sitten katson heinäpeltotukkaista naista odottaen, mutta tämä ei sano mitään. Päätän toistaa esittelyni. Hei. Olen Irene. Hei, Irene! Olen kingholisti. Vihdoin ryhmänvetäjä puhuu. Hienoa, Irene. Hienoa, että olet oivaltanut näin tärkeän asian ja tullut avautumaan asiasta, jakamaan kaiken meidän kanssamme. Sillä kingholismi on addiktio, josta ei koskaan, ei missään tilanteessa, ei missään nimessä, pidä pyrkiä pääsemään eroon. Kingholismi on hyväksi meille kaikille. Sillä meidän on kauhun valtakunta, voima, kunnia. Suuni loksahtaa auki. Maailmanpelastusolkalaukkuni - siellä on kaikkea mahdollista paistinpannuista tennismailoihin - on lattialla. Yhdellä nopealla liikkeellä kaivan esiin Kingin kirjan, donitsi polvellani, kahvimuki uhkaavasti heiluen vapaassa kädessäni. Tämä suorastaan akrobaattinen esitykseni saa yleisöni taputtamaan käsiään. Voi kuinka ihanaa on olla kingholisti!

  Näin. Aina yhtä lyhyt ja ytimekäs johdanto; hienoa Irene, alat oppia. Toisaalta, olisin voinut kertoa vaikka apiloista tai sääskistä. Käydä se suuri sääskikeskustelu, the sääskikeskustelu, joko te olette olleet osallisena sellaiseen? Elämme mielenkiintoisia aikoja. Ennen kuin pääsen itse kirjan ruodinnan kimppuun, haluan kertoa, että minulla on kirjaston jälkeinen masennus, Tohtori Hokkuspokkuksen diagnosoima ESKJM, erittäin syvä kirjaston jälkeinen masennus. Minä nimittäin kävin kirjastossa ja kauhukseni tajusin, etten voinut lainata Kingiä, koska kaikki paikalla olleet Kingit olivat jo käyneet läpi röntgensäteilyn tarkan lukemiseni. Herran pieksut! Mikä tunne! Pyörin kuin puolukka hyllyltä toiselle ja palasin ainakin kolme kertaa tutulle ja turvalliselle kuninkaan hyllylle katsomaan, olisiko paikalle taianomaisesti ilmestynyt jokin kirja, jota en ole vielä lukenut, lopsahtanut paikalle kuin plussapallo jostain toisesta, ah niin Kingin suosimasta toisesta ulottuvuudesta, mutta ei, ei ilmestynyt! Suuren hämmennyksen kourissa - tuntui kuin King Kong olisi pidellyt minua kädellään ja tökkinyt minua sormellaan kuin pikkulapsi kepillä oravan raatoa - laahustin pois paikalta, muutama muu kirja laukussani ja pyöräillessäni kotipesääni kalvava kaiho kietoi minut otteeseensa ja puristi minut tyhjäksi ja kuivaksi kuin tiskirätin. Tätä päivää olin pelännyt. Mutta, ei hätää! Minun pitää suunnistaa seuraavalla kerralla pääkirjastoon - se on muutaman neliömetrin suurempi kuin 30 neliön paikalliskirjastoni - ja lurauttaa siellä kymmenen minuuttinen ylistyslaulu kuninkaan hyllyn eteen polvistuneena; pääkirjastossa kun on yhä koskemattomia Kingin kirjoja. Hurraa! Hyvä pääkirjasto!

  Eksyneiden jumala -  hahaa, pääsen sittenkin asiaan - on pienoisromaani; ehkä sitä voisi kutsua myös pitkäksi novelliksi. Se kertoo yhdeksänvuotiaasta Patricia "Trisha" McFarlandista, joka lähtee äitinsä ja veljensä Peten kanssa patikoimaan Appalakien poluille. Äiti Quilla Andersen on eronnut sisarusten isästä ja yrittää hyvittää avioeron jälkimaininkeja järjestämällä yhteisiä puuhia lastensa kanssa. Pete ei ole lakannut kiukuttelemasta äidilleen; hän haluaisi olla isänsä luona, ja Trisha on äitinsä ja veljensä välillä eräänlainen suulake, välikappale, joka yrittää pitää pientä perhettä koossa. Kun he pääsevät matkaan, alkaa Quillan ja Peten ainainen välienselvittely, suun naputus, johon Trisha on jo niin tottunut ja ennen kaikkea kyllästynyt. Trishalle tulee pissahätä, mutta äiti ei ota kuuleviin korviinsa tytön pysähtymispyyntöjä, koska on niin keskittynyt kinastelemaan poikansa kanssa, joten Trisha päättää poiketa pissalle omin päin. Suoritettuaan askareensa syrjässä polulta, hän tekee kohtalokkaan virheen: hän päättää oikaista takaisin polulle, päässään jonkinlainen kuva polun haarautumisesta. Mutta sen sijaan, että hän löytäisi polun, hän ajautuu yhä syvemmälle metsään. Trisha eksyy.

  Eksyneiden jumala on selvitymistarina. Miten yhdeksänvuotias tyttö, varsin neuvokas sellainen, selvityy loputtoman tuntuisessa metsässä - nyt ei olla missään kaupungin laidan lähimetsässä -, säiden, nälän, janon, pelon, hankalan maaston ja lukemattomien ötököiden armoilla? Repulla, sadeviitalla ja pikkuruisilla eväillä ei pötkitä pitkälle, mutta Trishan napanuoraksi ulkopuoliseen maailmaan, maailmaan metsän toisella puolella, muodostuu korvalappustereot - ihanat, ihanat, korvalappustereot, muistatteko ne? - , joista hän kuuntelee Red Soxin baseball-otteluita saaden samalla voimaa suuren idolinsa Tom Gordonin peliotteista. Pelosta tulee Trishan jokapäiväinen seuralainen; se kävelee hänen vierellään, ja ennen pitkää alkaa näyttää siltä, että sillä on fyysinen olemus. Pelon vastapainoksi Trishan metsän siimeksessä taivaltamisen tsemppaajaksi alkaa ilmestyä myös Tom Gordon, mutta kumpi on todellinen, herra Baseball vai itse pelon olento, eksyneiden jumala, vai onko kumpikaan?

  King asettuu hienosti yhdeksänvuotiaan tytön asemaan, suorastaan pelottavan hienosti. Ehkä hän oli yhdeksänvuotias pikkutyttö edellisessä elämässään? Kirjan lukee nopeasti; - joskus niinkin päin, mitä Kingiin tulee - se on selkeä, mutkaton tarina, siitä huolimatta, että Trishalla riittää monta mutkaa omassa matkassaan. Minulle tuli kirjasta sellainen tunne, että se on enemmänkin pitkitetty novelli kuin romaani; Kingimäiset krumeluurit ja härpäkkeet vain vilahtavat paikoittain tekstin lomassa, mikä ei välttämättä ole huono asia. Tarina on silti vahva ja vangitseva. Se vangitsee lukijan kirjan sisälle samalla lailla kuin metsä imaisee Trishan uumeniinsa. Kingin ironinen huumori piristää synkkää tarinaa, ja saa hymyn nousemaan huulien nurkkiin. Luin vasta Nälkäpelin, joka tuli usein mieleeni kummittelemaan seuratessani Trishan sinnikkyyttä; assosisaatio sai Trishan tuntumaan entistä aidommalta. 

  Tämä on kirja, josta King-neitsyen on hyvä aloittaa.

  Trisha yritti aluksi kiinnittää heidän huomionsa muihin asioihin huudahtelemalla milloin mistäkin ladosta ja laiduntavasta hevosesta ja maalauksellisesta hautausmaasta parhaalla voi-ihanaa-helppohoitoinen-kattilasarja-äänellään, mutta he eivät olleet millänsäkään, ja lopulta Trisha oli vain istunut hiljaa Mona sylissään (isä sanoi sitä Mona Moanie Balognaksi) ja reppu vierellään ja kuunnellut heidän kinasteluaan miettien, voisiko häneltä tulla itku tai voisiko hän peräti tulla hulluksi. Voiko ihminen tulla hulluksi jos joutuu kuuntelemaan loputonta riitelyä? Jospa äiti ei hieronutkaan ohimoitaan sormenpäillä päänsäryn takia vaan koska yritti estää aivojaan syttymästä tuleen tai räjähtämästä?

  Alkuteos: The girl who loved Tom Gordon
  Julkaistu Suomessa: 1999 
  Sivumäärä: 299

  Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Mainio, tiivis paketti, jossa on sitä jotain yksinkertaisesta aiheesta huolimatta.

  P.S. Koska pari viimeistä kirjaa ovat olleet lyhyehköjä, olen päättänyt lukea seuraavaksi Sinuhe Egyptiläisen. Latinaksi.
     

 

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Ruman Darcyn playoff-vatsa


Minä ja Emily Giffin. Emily Giffin ja minä. Minä törmäsin häneen sattumalta. Vaeltelin kirjastossa vuosi, toista sitten, ja päädyin tuijottelemaan rakkausromaanihyllyä - yäk, pois se minusta - , josta silmiini pilkisti hempeän vaaleanpunainen kirja, Giffinin ensimmäinen romaani nimeltä Rakkaus lainassa. Minulla on täytynyt olla jonkinlainen tilapäinen romanttisuushäiriö tuolla hetkellä, sillä kirja suhahti kassiini - en minä sitä varastanut, jos te sitä pelkäätte - ja kaiken huipuksi, tämän käytännöllisesti katsoen sokkotreffeihin rinnastettavissa oleva lainaus päättyi siihen, että minä pidin kirjasta. Unohdin Giffinin pitkäksi aikaa; tosin sillä saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa, etten muistanut rouva Kirjailijan nimeä. Kunnes edellisellä kirjastoreissullani - muistatte varmasti raastavan haastavat kirjastoreissuni; mikään ei voita kunnon Via Dolorosaa kirjan luota toiselle - hoksasin, ettei rouva Kirjailijan löytäminen rakkausromaanihyllystä voi olla kovin vaikeaa; paikalliskirjastoni kun ei suinkaan ole Yhdysvaltain kongressin kirjasto. Ja kas, siinä se oli, Giffinin toinen romaani, ja paljon hyväksyttävämmässä ulkoasussa turkoosehtavalla - keksin juuri uuden sanan - kannellaan.

  Rakkauden pudotuspelissä tavataan täsmälleen samat henkilöt kuin Rakkaus lainassa-kirjassa, mutta kyseessä ei ole suoranainen jatko-osa. Rakkaus lainassa-kirjassa tapahtumia tarkasteltiin Rachel Whiten näkökulmasta; nyt on vuorossa hänen paras ystävänsä Darcy Rhone, joka jo ensimmäisen kirjan aikoihin oli maailman hirvein, itsekeskeisin narttu. Mikä sen parempaa kuin kirjoittaa Darcysta ikioma kirja! Hurraa! Nyt ollaan kaikki hirrrveen tyytyväisiä!

  Te, jotka ette ole ensimmäistä kirjaa lukeneet, ja haluatte sen joskus lukea, varoitan, että seuraavat tekstirivit sisältävät lapsille sopimattomia, voimakkaita kohtauksia... Anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta; tarkoitan tietenkin juonipaljastuksia.

  Itse asiassa Darcy Rhone on Rachelin entinen paras ystävä. Homma meni niin, että ensimmäisessä kirjassa hiljainen, alistuva hissukka Rachel, kaikin puolin kunnollinen lakinainen, päätyy sänkyyn Darcyn kihlatun Dexin kanssa, joka sattuu myös olemaan lain kiemuroiden asiantuntija. Totta toki, kyllä kahdella ihmisellä, jotka tulkitsevat lakipykäliä kuin hieroglyfejä konsanaan, täytyy synkata paremmin yhteen kuin fiksulla ja filmaattisella lakijätkällä ja pinnallisen ärsyttävällä, mutta ah niin kauniilla, PR-muijalla.

  Eikä tässä vielä kaikki: (Tunnen itseni Ostoskanavan iloiseksi tuote-esittelijäksi; saatte lisää tätä ihanaa jorinaa, eikä maksa mitään!) Darcy on aloittanut salasuhteen Dexin ystävän Marcuksen kanssa jo ennen kuin saa tietää Rachelin ja Dexin teerenpelistä. Tämän lisäksi, Marcus ja Rachel ehtivät tapailla toisiaan muutaman kerran tässä suhteiden sekasotkun kehdossa. Loppujen lopuksi Darcy saa pikavoiton; voi noita Marcuksen liukkaita, innokkaita siimahäntiä, kun ne onnistuvat kiinnittämään pullan Darcyn uuniin!

  Kertakaikkisen kunnolliset laki-ihmiset saavat toisensa, Darcyn ja Rachelin välit rikkoontuvat. Tässä vaiheessa pääsemme mukaan Rakkauden pudotuspeliin. Darcy Rhone on raskaana. Hänellä on onneksi tukenaan Marcus, kummallinen Marcus, joka ei ole läheskään niin komea ja kunnianhimoinen kuin Dex, mutta josta tuntuu kuin tihkuvan jotain outoa uutetta; Darcy tuntee sen ihohuokosissaan. Darcy hyväksyy sen tosiasian, että hän ja Marcus eivät näytä yhdessä yhtä upeilta kuin hän ja Dex näyttivät, mutta siinä vaiheessa kun siemen on istutettu ja sadonkorjuuta odotellaan, on turha alkaa nipottaa jostain sellaisesta. Mutta asiat eivät mene Marcuksen kanssa niin kuin Strömsössä - tähän väliin huomautan, että minulla ei ole aavistustakaan, miten asiat menevät Strömsössä; siellä varmasti puukkotapellaan ja sitä rataa - , sillä Marcus kyllästyy Darcyn jatkuvaan huomion hakuun ja pinnallisuuteen ja jättää naisen. Yhtäkkiä Darcy huomaa olevansa yksin; välit muihinkin ystäviin viilenevät, eivätkä edes vanhemmat ole innoissaan Darcyn tilanteesta.

  Darcy tekee mullistavan päätöksen, ja jättää rakkaan New Yorkin taakseen. Hän lyöttäytyy lapsuudenystävänsä Ethan Ainsleyn nurkkiin asumaan Lontooseen; aivan, Lontoossa kaikki on paremmin. Vai oliko se Roomassa? Pariisissa? Kuopiossa? Joka tapauksessa, Darcy on päättänyt selviytyä Lontoossa - hieman reppana taiteilijasielu Ethan on aluksi hämillään, kun raskaana oleva nainen pelmahtaa hänen elämäänsä kuin pyörremyrsky. Darcyn ensiaskeleet Euroopan kamaralla ovat lähinnä säästöjen tuhlausta Gucciin ja Manoloihin ja haaveilua täydellisen prinssi uljaan löytämisestä, mutta miten on, voisiko hänen korkokenkiensä kopina havaita, että elämässä on muutakin kuin Darcy itse ja luottokortin vingutusta?

  Rakkauden pudotuspelistä tulee mieleen käänteinen Ruman ankanpoikasen kasvutarina. Darcy on niin nätti, niin nätti, mutta hänen sisimpänsä on ruma. Vaikka kuinka haluan pitää Darcysta hahmona, varsinkin kun hän kokee valtavia edistysaskeleita rasittavan luonteensa tiimoilta, en jaksa välittää hänestä. Giffin kirjoittaa ihan kivasti - hah, mikä kirjailijan unelma; eikö olekin mahtavaa kirjoittaa ihan kivasti! - , eikä hänen kanssaan tule tylsää hetkeä. Mutta Rakkaus lainassa toimi kirjana paremmin; se oli raikkaampi, särmikkäämpi ja hauskempi. Rakkauden pudotuspeli on jollain lailla väsynyt tekele; mieluummin minä olisin lukenut täysin uuden tarinan Giffinin kynästä. Haluan antaa pienen vinkin rouva Kirjailijalle: Mikäli se ei ole Harry Potter tai Musta torni, niin mieti tarkasti, onko jatko-osalle, edes itsenäiselle sellaiselle, todella tarvetta. (Ja näin Irene kuvittelee täällä omassa pikku maailmassaan, kuinka Giffin lukee blogiani, totta kai; hän osaa täydellistä suomea, sillä eikö jokaisen amerikkalaisen yliopiston pakollisiin lakiopintoihin kuulu jär-kyt-tä-vän pitkän suomen oppimäärä? Kyllä, aivan, Giffin on juristi toiselta ammatiltaan.) Giffinillä on hetkensä; ei tällaista kirjaa ole tarkoittu vakavalla naamalla luettavaksi alun perinkään; se on höttöä, purkkaa, saippuakuplia ja vaaleanpunaista pumpulia. Kirja on kuin välipala kahden jämäkämmän teoksen välissä. Ei se huono ole; se on vähän kuin porkkanaa ja näkkileipää maapähkinävoileivän sijasta. Kyllä sillä pikku lukemisen nälkä lähtee.

  Vuoden ajan tunsin Marcuksen vain Dexin laiskottelevana ensimmäisen vuoden kämppiksenä Georgetownista. Siinä missä Marcus valmistui vuosikurssinsa toisiksi huonoimpana ja poltteli kaiken aikaa pilveä, Dex valmistui parhain arvosanoin eikä ollut koskaan kokeillut laitonta huumetta. Kämppäkaveruus ensimmäisen vuoden aikana voi kuitenkin olla äärimmäisen voimakas kokemus, joten nuo kaksi säilyivät ystävinä läpi collegen ja myös sen jälkeen, vaikka asuivatkin eri rannikoilla. 
  En tietenkään piitannut tuon taivaallista Dexin collegekaverista ennen kuin kihlauduimme ja hänen nimensä nousi esiin bestman-ehdokkaana. Dexillä oli vain neljä varmaa valintaa, mutta minulla oli viisi morsiusneitona (joiden joukossa Rachel kaasona), enkä aikonut keskustella hääkokoonpanon symmetriasta. Niinpä Dex soitti Marcukselle ja tarjosi hänelle kunniaa. Kun he kaksi olivat äkistelleet aikansa, Marcus pyysi saada puhua kanssani, mikä oli minusta hyvien tapojen mukaista, varsinkin kun otti huomioon, ettemme olleet koskaan tavanneet kasvokkain. Hän onnitteli minua kuten pitääkin ja lupasi, ettei juottaisi sulhasta känniin häitä edeltävänä iltana. Nauroin ja sanoin hänelle, että aioin muistaa tuon. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että hänen olisi pitänyt luvata, ettei hän makaisi kanssani ennen häitä.  

  Alkuteos: Something blue
  Julkaistu Suomessa: 2008
  Sivumäärä: 312

  Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Välillä näitä merkkejä on hankala lätkiä - teen aina saman rituaalin ikään kuin valmistautuisin kohtaamaan kärpäsparven - , koska kirja ei ole unettava tai kaikin puolin surkea, mutta kolme tuntuu liian paljolta. Helppoa viihdettä, eikä romantiikka ole liikaa pääosassa, mikä on hyvä minun kannaltani, sillä minähän olen tunnetusti Irene, romantiikan tappaja.

  PS. Taidan muuttaa Lontooseen. Kuopio olisi kyllä lähempänä.   

torstai 14. kesäkuuta 2012

Sex and the Big Apple






Minulla on ilo ja kunnia esitellä teille kuva kintuistani; olen tässä pukeutunut perinteiseen juoksuasuuni ja lähdössä New Yorkin maratonille, jonka käyn heittämässä joka vuosi parin triathlonkilpailun välissä. Upeaa, että tämä hieno kuva on löytänyt tiensä Candace Bushnellin romaanin kansikuvaksi. Olen imarreltu. Pitäkäämme mukava, antoisa hetki ja tuijotelkaamme noita sääriä, jotka jatkuvat ja jatkuvat kuin sähköpylväät. Ah, kuinka rentouttavaa. Tämä, jos mikä, on joogaa mielelle.

  Candace Bushnellin, tuon Sinkkuelämää-sarjan jumalattaren, uusin suomennettu teos loisti kirjaston uutuushyllyssä kuin Venus - totta kai minä omat sääreni tunnistin - ja minä nappasin sen mukaani. Edellisestä lukemastani Bushnellin kirjasta on jo aikaa useampi vuosi. Minä olen sillä tavalla kummallinen - muutoin en ole yhtään kummallinen; olen kaikin puolin täydellinen valioyksilö - ihmisolento, että olen lukenut kaikki muut Bushnellit paitsi ne kirjat, jotka liittyvät Sinkkuelämään. Mutta olen korjannut tuon pienen kauneusvirheen katsomalla televisiosarjaa senkin edestä.

  Hissillä huipulle sijoittuu, minnepä muualle, kuin New Yorkiin, tarumaiselle Manhattanille, rikkaiden ja kuuluisuuksien kaupunginosaan. Tapahtumien keskiössä on Viides Avenue yhden hulppea asuintalo ja sen asukkaat, jotka ovat toinen toistaan rikkaampia ja ärsyttävämpiä. Henkilöitä vilisee kuin Shanghaissa: on elokuvatähteä, kirjailijaa, käsikirjoittajaa, bloggaria, liikemiestä, onnenonkijaa ja seurapiirirouvaa, on ikäluokkaa laidasta laitaan. Talon vanhin asukas, Louise Houghton, rikas leskirouva, kuolee yllättäen - jos näin yli ysikymppisestä voi sanoa - ja hänen premea ja himoittu asuntonsa tanssisaleineen ja takkoineen jää tyhjilleen. Tästä lähtee käyntiin noin vuoden kestävä tarina, joka on kuin venytetty Salatut Elämät- episodi maustettuna rahatukoilla, timanteilla ja rohkealla seksillä. Tarina sisältää muunmuassa vanhan romanssin haikailua, kulahtaneita avioliittoja ja mihinkään tyytymättömiä ihmisiä, nuoren naisen ja vanhemman miehen deittailua sekä vanhaa kunnon ahdistusta ja masennusta.

  Bushnell kirjoittaa hillitysti ja yksinkertaisesti. Ehkä Bushnellin tapa kirjoittaa suoraan ja kiertelemättä on se taika, jolla hän nappaa lukijan otteeseensa. Kirjassa raha on kuin yksi henkilöhahmo; minusta tuntui välillä kuin Bushnell olisi ladellut oman pankkitilinsä saldoa, miljoona sitä ja miljoona tätä. Bushnell kuvailee paljon vaatteita, esineitä ja asuntoja, joiden kautta glamour-elämä tulee lähemmäksi lukijaa. Niin, ja tietenkin seksiä. Minä en voi mitään sille, että yksityiskohtaisten seksikohtausten kuvailu yleensä naurattaa minua, vaikka tuskin niiden pitäisi olla koomisia. Toisaalta Bushnellin seksin kuvailu on jollain tavalla kliinistä; minulle tuli tunne kuin olisin yhtäkkiä alkanut lukea jotain oppikirjaa ihmisten anatomiasta. Ainakin tässä kirjassa henkilöhahmojen välillä oleva lataus jäi köykäiseksi.


  Jostain syystä minä kuitenkin viihdyin kirjan parissa, itse asiassa melko hyvin. Outoa, varsinkin kun kirjan lukemisen jälkeen minulla oli sellainen tunne, että kirjassa tapahtui kaikkea ja loppujen lopuksi ei yhtään mitään. Aivan kuin olisin ajelehtinut pienenä kuplana trooppisessa meressä, ihaillut säihkettä ja kimallusta, kunnes kuplan noustessa takaisin pintaan, takaisin normaaliin, kaikki nähty ja koettu ikään kuin haihtui saman tien pois. Kirjan lukemisen myötä minä huomasin, kuinka kiva on olla tavallinen, köyhä pulliainen, sillä jos rikkaana oleminen on sitä, mitä Hissillä huipulle antaa ymmärtää, minä olen oikein mielelläni tavallinen, köyhä pulliainen myös vastaisuudessa. Seurapiirit kuulostavat minusta lähinnä yhtä kamalalta kuin vankila.

  Hissin ovet avautuivat, ja Philip vilkaisi Schifferin olkapään yli rakennuksen edessä olevaa paparazzilaumaa. "Ovatko nuo täällä sinun takiasi?" hän kysyi melkein syyttävästi.
  "Eivät, höpsö. He ovat täällä rouva Houghtonin vuoksi. En ole niin kuuluisa", Schiffer sanoi. Hän kiiruhti eteisaulan poikki, juoksi salamavalojen välkkeen läpi ja syöksyi valkoisen pakettiauton takaosaan.
  Kyllä sinä olet, Philip ajatteli. Olet yhä noin kuuluisa ja kuuluisampikin. Philip väisteli valokuvaajia, ylitti Viidennen avenuen ja kulki 10. katua pitkin Kuudennelle avenuelle pieneen kirjastoon, jossa hän työskenteli. Yhtäkkiä häntä alkoi ärsyttää. Miksi Schiffer oli tullut takaisin? Tämä kiduttaisi häntä taas ja lähtisi pois. Koskaan ei voinut tietää, mitä se nainen tekisi. Kaksikymmentä vuotta sitten Schiffer oli yllättänyt hänet ostamalla asunnon Viides avenue yhdestä ja yrittämällä sen avulla todistaa, että olisi aina hänen kanssaan. Schiffer oli näyttelijä ja pähkähullu. Kaikki näyttelijät olivat pähkähulluja, ja edellisen kerran jälkeen, kun Schiffer oli karannut ja mennyt naimisiin sen hemmetin kreivin kanssa, Philip oli vannonut pysyvänsä lopullisesti erossa näyttelijöistä.  

  Alkuteos: One Fifth Avenue
  Julkaistu Suomessa: 2012
  Sivumäärä: 558

  Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Hämmentävän tyhjänpäiväinen kirja, josta kuitenkin nauttii. Bushnell ei juurikaan liiruttele ja laaruttele romantiikalla; ehkä siinä yksi Madame Bushnellin silmänkääntötemppu, joka uppoaa minuun kuin laho vene järven pohjaan. Kirja on kuin pieni ikkuna, josta voi kurkistaa toiseen ulottuvuuteen.


torstai 7. kesäkuuta 2012

Huippukirjailija haussa

Minä olen visioinut realityohjelman; Hyvät Hollywood-pomot, tämä idea on ostettavissa. Uskon, että siellä Mongolian preerialla, nuotion ääressä, istuu joku stressaantunut televisioyhtiön johtaja, joka on tullut sinne luonnon rauhaan pitämään jokavuotista retriittiään. Joten, sinä los angelesilainen yli-ihminen, jolla on timanttihampaat ja valkaistut silmämunat, kun palaat avaruusalukseesi ja lennät takaisin omalle planeetallesi, ole ystävällinen ja levitä ideaani eteenpäin. Tiedän, että mongolialaiset ystäväni taitavat suomen kielen jo niin hyvin, että he voivat kääntää tämän tekstin sinulle, herra Los Angeles. He voivat myös selittää sinulle, mitä sana "ystävällinen" tarkoittaa.

  Ohjelmassa on kolme tuomaria: Roman Schatz, William Shakespeare - hänen zombiversionsa - ja Kim Kardashianin toinen persposki. Juontajana toimii Austin Powers. Alkukarsinnat käydään Roomassa, Colosseumin areenalla. Jokainen hullu pyrkyri koko universumin alueelta on tervetullut kisaan; jonkinlainen kynän pitelemisen taito on ainoa pääsyvaatimus, tosin siitäkin voidaan neuvotella.

  Kilpailijat ahdetaan istumaan kansakouluaikaisiin pulpetteihin. Heille annetaan sulkakynä ja pala pergamenttia. Tuomarit istuvat pitkän pöytänsä takana areenan edessä, kultaisella korokkeella, ja he katselevat ylimalkaisesti surkeaa tuhertajajoukkoa. Norsunkokoinen kello tikittää pöydän vieressä. Sitä pitelee pystyssä pari gladiaattoria, jotka ovat nukkuneet noin 2000 vuotta pommiin. Hitto, toinen heistä ajattelee, vaimo taitaa suuttua, kun en ehdi polkemaan viinirypäleitä. 

  Kokelailla on 45 minuuttia aikaa kirjoittaa novelli tai runoelma mistä tahansa taivaan ja maan väliltä. Paitsi italialaisista parvekkeista, sillä herra Zombi Shakespeare ei voi sietää italialaisia parvekkeita. Karsinta alkaa; kello raksuttaa, aurinko porottaa, hiki helmeilee kirjoittajien otsalla samaan aikaan kun geishat heiluttelevat viuhkoja tuomareiden vieressä. Kisailijoilla on sinapinkeltaiset koulupuvut ja heidän otsiinsa on tatuoitu Huippukirjailija haussa- ohjelman logo. Areena on ääriään myöten täynnä; muutama kilpailija pyörtyy -kukaan ei välitä heistä, vaan haaskalintujen annetaan nokkia heidät hereille- , neljäsosa kilpailijoista jähmettyy, eikä saa murrettua valkoisen pergamentin kirousta. Ne, jotka kirjoittavat, myhäilevät tyytyväisenä: Mahtavaa, tämä sujuu kuin tanssi, upeaa, olen seuraava Leo Tolstoi.

Kello kumahtaa, aika päättyy; on aika palauttaa aikaansaannokset. Kilpailijat kasaavat tuomareiden eteen pergamenttipinoja toisensa jälkeen. Schatz haluaisi mennä kotiin nukkumaan, herra Zombie Shakespeare haluaisi popsia paistettuja aivoja ja Kardashianin toinen persposki on harmissaan siitä, koska on unohtanut suihkurusketusaikansa. Seuraavaksi alkaa hermoja raastava osuus: kirjoitusten lukeminen. Jokaisesta käsikirjoituksesta luetaan ainakin muutama pätkä ääneen. Tämä koekirjoitusten läpikäyminen kestää noin kuusitoista vuotta. Sen ajan kilpailijat istuvat kiltisti pulpeteissaan ja odottavat.

  Kun viimeinen teksti on luettu - tässä vaiheessa herra Zombi Shakespeare on syönyt muutaman kilpailijan ja Kardashianin persposki on kärähtänyt aurinkovarjoista huolimatta, mutta herra Schatzilla ei ole hätää - on aika ilmoittaa, ketkä pääsevät jatkoon, ketkä kaksisataa onnellista pääsee Kiinan muurin jatkoleirille. Tuomarit luettelevat nimet. Ne kokelaat, jotka ovat vielä elävien kirjoissa, hihkaisevat: I´m going to the Kiinan muuri! Alkavat hulvattomat bileet; yksi kisaaja nostaa sulkakynänsä ilmaan, toinen aukaisee poninhäntänsä ja kolmas ujuttaa kurkkupastillin suuhunsa.

  Tästä siirrytään jännittävään Kiinan muuri vaiheeseen, missä kilpailijoita putoaa yksi toisensa jälkeen. On yksinkirjoituksia, on duokirjoituksia, on ryhmäkirjoituksia. Yhtenä tehtävänä on kirjoittaa Kiinan muurin pituinen oodi sukkahousuille. Moni osallistuja hyytyy tässä kohtaa ja putoaa alas muurilta. Terrakotta-armeija hakee tippuneen pois. Lopulta jäljelle jäävät semifinalistit, sitten finalistit. Kahdeksan finalistia pääsee kirjoittamaan henkensä edestä Isolle valliriutalle. On aika erottaa jyvät akanoista; kuka selviää vedenalaisesta kirjoittamisesta?

  Voittaja julkistetaan, trooppiset kalat lentävät ilmassa kuin konfetit, ja voittajaksi kruunataan antarktislainen 79-vuotias nainen. Hänen vahvuutenaan on eeppinen ihmissyöjäromantiikka barokkipingviinin näkökulmasta. Hurraa! Kisa on päättynyt 47 vuoden jälkeen.

  Ihana ohjelma, eikö totta? En malta odottaa.       

   

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

On-Off ystävyyttä ja rakkautta juustokuorrutteella


Katsokaa tätä kantta! Eikö ole ihana? Huomaatteko tuon jännän valkoisen kiemuran keskellä ja nuo epämääräiset punaiset kuviot sivuilla? Hämmentävän yksinkertainen kansi. Minä olin lukenut tätä kirjaa yli puolen välin, kunnes näppärät haukan silmäni huomasivat, että kannessa ovat kahdet kasvot. Valikoivan kuuloni lisäksi minulla on myös valikoiva katse. Hienoa! Olisin halunnut kuljeskella ympäriinsä tämä kirja painettuna rintaani vasten niin, että kaikki näkisivät, minkälaista kirjaa olin lukemassa. Ja esittää parempaa, kiinnostavampaa ja sivistyneempää ihmistä kuin oikeasti olen: moni olisi saattanut luulla, että luen Tuntematonta sotilasta. Voi, katsokaa, miten valveutunut nuori - haluan yhä elää siinä illuusiossa, että olen nuori enkä keski-ikää (OMG! Eikö tuo kryptinen kirjainjono todista, että olen nuori?!) pikkuhiljaa lähestyvä - nainen, lukee Tuntematonta sotilasta, seuraavaksi hän varmasti tarttuu Kalevalaan!   

  Muistan lukeneeni arvostelun tästä kirjasta jostain blogista muutama kuukausi sitten - siis ennen aikaa kuin olin itse übertyylikäs bloggari, aikana, jolloin ajattelin jokaisen bloggarin olevan yli-inhimillinen olento; olin muuten oikeassa - ja pistäneeni kirjan nimen korvan taakse. Viimeisimmälläni antoisalla kirjastoreissullani - olen kirjastossa kuin lapsi karkkikaupassa ja minun tekisi mieli niin monenlaisia kirjoja - David Nichollsin Sinä päivänä törrötti hyllyllä, kirjaston kauimmaisessa nurkassa, jollain tavalla yksinäisenä ja surullisena, ja minä adoptoin tämän kirjaparan väliaikaiseen hoitooni riemusta puhkuen. Haluatte varmasti myös kuulla, oliko kirjaston lattialla roskia - kyllä, ainakin neljä, siivooja taitaa olla aineissa, mutta ei pesuaineissa - , olisiko siellä kuullut neulan tipahtavan - ei, siitä piti huolen yläasteikäinen vieraileva koululuokka, ja mitä kirjastonhoitajalla oli päällään - mustat housut, valkoinen pusero ja järkevät kengät; hän näytti vähän tarjoilijalta. Minä menen aina kirjastoon pukeutuneena kuin Lara Croft, hyvin varustautuneena, sillä sitä ei koskaan tiedä, millaisiin vaaroihin voi törmätä hyllyviidakon synkässä syleilyssä. Mikään ei ole niin pelottavaa kuin joukko teini-ikäisiä tai juoruja kärkkyvä siivooja tai turhan tuttavallisesti hymyilevä kirjastonhoitaja. Noin. Tiedän, että kirjastoreissuni osaavat olla hermoja raastavan jännittäviä, mutta toivottavasti ette järkyttyneet liikaa.  


  Sinä päivänä kertoo Emma Morleyn ja Dexter Mayhewin tarinan kahdenkymmenen vuoden ajalta. He kohtaavat ensimmäisen kerran hiukan päälle parikymppisinä, yliopistosta vastavalmistuneina, 80-luvun lopulla. Molemmat ovat juovuksissa opiskelijabileiden tuoksinnassa ja he päätyvät yöksi läheisiin tunnelmiin. Ensin he luulevat, että kyseessä on satunnainen tuttavuus, mutta heidän välilleen syntyykin side, jonka kerroksia lukija pääsee seuraamaan vuosi kerrallaan, aina heinäkuun 15. päivänä.

  Emma Morley on älykkö, joka haaveilee kirjoittamisesta ja on kiinnostunut maailman menosta. Komea ja vallaton Dexter Mayhew on kiinnostunut lähinnä itsestään ja siitä, missä seuraavat bileet ovat. Vastakohtaisuuksistaan huolimatta Emma ja Dexter viihtyvät yhdessä. Dexterista tulee rikas ja kuuluisa, jolla on vientiä naisrintamalla, Emma taas taistelee surkeissa työpaikoissa ja surkeissa suhteissa. Vuodet vierivät; ne tuovat mukanaan tilapäistä onnea, mutta myös kasan ongelmia. Kaiken aikaa taustalla häilyy kysymys: Pitäisikö Dexterin ja Emman olla enemmän kuin ystäviä?

  David Nicholls on ollut mukana käsikirjoittamassa televisio-sarjaa Rimakauhua ja rakkautta - se oli lempisarjojani aikoinaan - ja samanlaisen hauskan kaihon tunnistaa Sinä päivänä- kirjasta. Nichollsin teksti, varsinkin dialogi, on nasevaa ja ironista, juuri sellaista, josta minä pidän. Nicholls ei ole mikään sanoilla leikkijä, hän ei ole herra Suuri Kirjailija, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi aineksia kirjoittaa loistava kirja. Sillä tämä kirja on loistava. Se on ihana ja elämän makuinen, se välttää kliseet, se rullaa sujuvasti eteenpäin kuin polkupyörä alamäessä, ja kokee vain pienen notkahduksen parissa viimeisessä luvussa, joissa on hivenen pitkittämisen makua. Tässä kirjassa on juuri sitä tiettyä brittiläistä, eurooppalaista tyyliä, joka on suoraa ja kaunistelematonta, ja sellainen uppoaa minuun kuin takapuoli säkkituoliin. Päähenkilöihin on helppo samaistua; jokaisessa meissä asuu pieni puolikuuluisa playboy, eikö niin? Tapahtumia käydään läpi niin Emman kuin Dexterin näkökulmasta. Kirjasta puuttuu tyhjänpäiväinen romanttinen höpinä, mikä on tällaiselle ikuiselle yltiösiirappisuuden vastustajalle - olen perustanut puolueen nimeltä Ikuiset Yltiösiirappisuuden Vastustajat, lyhennettynä IYV, jäsenhakemuksia otetaan vastaan - tervetullutta.

  Kirjasta on tehty elokuva, jonka pääosassa ovat Anne Hathaway ja joku jätkä. En kuvitellut sitten yhtään Emmaa Hathawayn näköiseksi. Silti aion katsoa elokuvan joskus myöhemmin. 

  Mutta kun kolme kuukautta oli mennyt, mitä oikein oli tapahtunut lämmölle, toveruudelle, yhteiskunnallisen vaikuttamisen idealle ja korkeiden tavoitteiden koplaamiselle hauskanpitoon? Heidän oli tarkoitus olla osuuskunta. Niin oli kirjoitettu pakettiauton kylkeen, hän oli maalannut tekstin itse sapluunalla. Vihaan-tätä-työtä-vihaan-tätä-työtä, Sid sanoi. Emma nosti kädet korvilleen ja kysyi itseltään perustavaa laatua olevat kysymykset.
  Miksi olen täällä?
  Saanko todellakin aikaan muutosta?
  Miksi tuo nainen ei voi pukeutua kunnolla?
  Mikä tuo haju on?
  Missä haluaisin olla juuri nyt?
  Hän halusi olla Roomassa Dexter Mayhewin kanssa. Sängyssä.

  Alkuteos: One day
  Julkaistu Suomessa: 2011
  Sivumäärä: 507


  Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Rakastan tätä kirjaa! Jokin viimeinen silaus jäi uupumaan, että kirja saisi viisi merkkiä. Helppolukuinen, hauska, mukaansa tempaava tarina, joka saa ajattelemaan, koska se tuntuu aidolta. Ja hei, kirja jonka kansi on kuin impressionismia tai kubismia tai vastaavaa taidetta ja aivojumppaa samalla kertaa - ainakin niin tyhmälle kyynikko playboylle kuin minä - ei voi olla huono!