Tyttö, joka rakasti Stephen Kingiä

Hei. Olen Irene. Hei, Irene! Olen kingholisti. Hyväksyviä päännyökkäyksiä, kirjan sivujen rapinaa. Tuijotan naista, jonka tukka sojottaa kuin heinäpelto. Hän hymyilee; hän rohkaisee minua kertomaan lisää. Minä huomaan, että kaikilla ringissä istuvilla ihmisillä on kirja sylissään. Katson heinäpeltotukkaista naista hätääntyneenä; Hei, nainen, hei sinä Anonyymit kingholistit- ryhmänvetäjä, huomaatko sinä, mitä nämä ihmiset tekevät? He lukevat kirjoja, ja ei mitä tahansa kirjoja, vaan Kingin kirjoja! Tunnen itseni alastomaksi, sillä minulla ei ole sylissäni muuta kuin käteni, joita syyhyttää kummasti, aivan niin kuin niihin olisi iskenyt jonkinlainen syyhypunkki. Vieressäni oleva harmaahapsinen herrasmies tarjoaa minulle kertakäyttömukillisen kahvia. Otan sen vastaan vapisevin sormin ja siemaisen. Mukin kyljessä on pilapiirros leveästi hymyilevästä Stephen Kingistä. Minun kulmakarvani kohoavat kuin pullat, jotka ovat saaneet hiivamyrkytyksen: Mitä himputin porukkaa tämä oikein on? Eikö täällä pitäisi vieroittautua Kingistä? Harmaahapsen vasemmalla puolella istuu nuori nainen, jolla on Dame Edna-silmälasit ja paksu poninhäntä. Hän katsoo minua uteliaana ja tyrkyttää minulle donitsilaatikkoa. Sieppaan donitsin ja lupaan mielessäni, että mikäli donitsin kuorrutuksessa on Kingin kuva, minä huudan. Huudan apua, huudan pelastusta, huudan armahdusta. Katson donitsia; se on turvallisen vaaleanpunainen ja normaali. Sitten katson heinäpeltotukkaista naista odottaen, mutta tämä ei sano mitään. Päätän toistaa esittelyni. Hei. Olen Irene. Hei, Irene! Olen kingholisti. Vihdoin ryhmänvetäjä puhuu. Hienoa, Irene. Hienoa, että olet oivaltanut näin tärkeän asian ja tullut avautumaan asiasta, jakamaan kaiken meidän kanssamme. Sillä kingholismi on addiktio, josta ei koskaan, ei missään tilanteessa, ei missään nimessä, pidä pyrkiä pääsemään eroon. Kingholismi on hyväksi meille kaikille. Sillä meidän on kauhun valtakunta, voima, kunnia. Suuni loksahtaa auki. Maailmanpelastusolkalaukkuni - siellä on kaikkea mahdollista paistinpannuista tennismailoihin - on lattialla. Yhdellä nopealla liikkeellä kaivan esiin Kingin kirjan, donitsi polvellani, kahvimuki uhkaavasti heiluen vapaassa kädessäni. Tämä suorastaan akrobaattinen esitykseni saa yleisöni taputtamaan käsiään. Voi kuinka ihanaa on olla kingholisti!

  Näin. Aina yhtä lyhyt ja ytimekäs johdanto; hienoa Irene, alat oppia. Toisaalta, olisin voinut kertoa vaikka apiloista tai sääskistä. Käydä se suuri sääskikeskustelu, the sääskikeskustelu, joko te olette olleet osallisena sellaiseen? Elämme mielenkiintoisia aikoja. Ennen kuin pääsen itse kirjan ruodinnan kimppuun, haluan kertoa, että minulla on kirjaston jälkeinen masennus, Tohtori Hokkuspokkuksen diagnosoima ESKJM, erittäin syvä kirjaston jälkeinen masennus. Minä nimittäin kävin kirjastossa ja kauhukseni tajusin, etten voinut lainata Kingiä, koska kaikki paikalla olleet Kingit olivat jo käyneet läpi röntgensäteilyn tarkan lukemiseni. Herran pieksut! Mikä tunne! Pyörin kuin puolukka hyllyltä toiselle ja palasin ainakin kolme kertaa tutulle ja turvalliselle kuninkaan hyllylle katsomaan, olisiko paikalle taianomaisesti ilmestynyt jokin kirja, jota en ole vielä lukenut, lopsahtanut paikalle kuin plussapallo jostain toisesta, ah niin Kingin suosimasta toisesta ulottuvuudesta, mutta ei, ei ilmestynyt! Suuren hämmennyksen kourissa - tuntui kuin King Kong olisi pidellyt minua kädellään ja tökkinyt minua sormellaan kuin pikkulapsi kepillä oravan raatoa - laahustin pois paikalta, muutama muu kirja laukussani ja pyöräillessäni kotipesääni kalvava kaiho kietoi minut otteeseensa ja puristi minut tyhjäksi ja kuivaksi kuin tiskirätin. Tätä päivää olin pelännyt. Mutta, ei hätää! Minun pitää suunnistaa seuraavalla kerralla pääkirjastoon - se on muutaman neliömetrin suurempi kuin 30 neliön paikalliskirjastoni - ja lurauttaa siellä kymmenen minuuttinen ylistyslaulu kuninkaan hyllyn eteen polvistuneena; pääkirjastossa kun on yhä koskemattomia Kingin kirjoja. Hurraa! Hyvä pääkirjasto!

  Eksyneiden jumala -  hahaa, pääsen sittenkin asiaan - on pienoisromaani; ehkä sitä voisi kutsua myös pitkäksi novelliksi. Se kertoo yhdeksänvuotiaasta Patricia "Trisha" McFarlandista, joka lähtee äitinsä ja veljensä Peten kanssa patikoimaan Appalakien poluille. Äiti Quilla Andersen on eronnut sisarusten isästä ja yrittää hyvittää avioeron jälkimaininkeja järjestämällä yhteisiä puuhia lastensa kanssa. Pete ei ole lakannut kiukuttelemasta äidilleen; hän haluaisi olla isänsä luona, ja Trisha on äitinsä ja veljensä välillä eräänlainen suulake, välikappale, joka yrittää pitää pientä perhettä koossa. Kun he pääsevät matkaan, alkaa Quillan ja Peten ainainen välienselvittely, suun naputus, johon Trisha on jo niin tottunut ja ennen kaikkea kyllästynyt. Trishalle tulee pissahätä, mutta äiti ei ota kuuleviin korviinsa tytön pysähtymispyyntöjä, koska on niin keskittynyt kinastelemaan poikansa kanssa, joten Trisha päättää poiketa pissalle omin päin. Suoritettuaan askareensa syrjässä polulta, hän tekee kohtalokkaan virheen: hän päättää oikaista takaisin polulle, päässään jonkinlainen kuva polun haarautumisesta. Mutta sen sijaan, että hän löytäisi polun, hän ajautuu yhä syvemmälle metsään. Trisha eksyy.

  Eksyneiden jumala on selvitymistarina. Miten yhdeksänvuotias tyttö, varsin neuvokas sellainen, selvityy loputtoman tuntuisessa metsässä - nyt ei olla missään kaupungin laidan lähimetsässä -, säiden, nälän, janon, pelon, hankalan maaston ja lukemattomien ötököiden armoilla? Repulla, sadeviitalla ja pikkuruisilla eväillä ei pötkitä pitkälle, mutta Trishan napanuoraksi ulkopuoliseen maailmaan, maailmaan metsän toisella puolella, muodostuu korvalappustereot - ihanat, ihanat, korvalappustereot, muistatteko ne? - , joista hän kuuntelee Red Soxin baseball-otteluita saaden samalla voimaa suuren idolinsa Tom Gordonin peliotteista. Pelosta tulee Trishan jokapäiväinen seuralainen; se kävelee hänen vierellään, ja ennen pitkää alkaa näyttää siltä, että sillä on fyysinen olemus. Pelon vastapainoksi Trishan metsän siimeksessä taivaltamisen tsemppaajaksi alkaa ilmestyä myös Tom Gordon, mutta kumpi on todellinen, herra Baseball vai itse pelon olento, eksyneiden jumala, vai onko kumpikaan?

  King asettuu hienosti yhdeksänvuotiaan tytön asemaan, suorastaan pelottavan hienosti. Ehkä hän oli yhdeksänvuotias pikkutyttö edellisessä elämässään? Kirjan lukee nopeasti; - joskus niinkin päin, mitä Kingiin tulee - se on selkeä, mutkaton tarina, siitä huolimatta, että Trishalla riittää monta mutkaa omassa matkassaan. Minulle tuli kirjasta sellainen tunne, että se on enemmänkin pitkitetty novelli kuin romaani; Kingimäiset krumeluurit ja härpäkkeet vain vilahtavat paikoittain tekstin lomassa, mikä ei välttämättä ole huono asia. Tarina on silti vahva ja vangitseva. Se vangitsee lukijan kirjan sisälle samalla lailla kuin metsä imaisee Trishan uumeniinsa. Kingin ironinen huumori piristää synkkää tarinaa, ja saa hymyn nousemaan huulien nurkkiin. Luin vasta Nälkäpelin, joka tuli usein mieleeni kummittelemaan seuratessani Trishan sinnikkyyttä; assosisaatio sai Trishan tuntumaan entistä aidommalta. 

  Tämä on kirja, josta King-neitsyen on hyvä aloittaa.

  Trisha yritti aluksi kiinnittää heidän huomionsa muihin asioihin huudahtelemalla milloin mistäkin ladosta ja laiduntavasta hevosesta ja maalauksellisesta hautausmaasta parhaalla voi-ihanaa-helppohoitoinen-kattilasarja-äänellään, mutta he eivät olleet millänsäkään, ja lopulta Trisha oli vain istunut hiljaa Mona sylissään (isä sanoi sitä Mona Moanie Balognaksi) ja reppu vierellään ja kuunnellut heidän kinasteluaan miettien, voisiko häneltä tulla itku tai voisiko hän peräti tulla hulluksi. Voiko ihminen tulla hulluksi jos joutuu kuuntelemaan loputonta riitelyä? Jospa äiti ei hieronutkaan ohimoitaan sormenpäillä päänsäryn takia vaan koska yritti estää aivojaan syttymästä tuleen tai räjähtämästä?

  Alkuteos: The girl who loved Tom Gordon
  Julkaistu Suomessa: 1999 
  Sivumäärä: 299

  Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Mainio, tiivis paketti, jossa on sitä jotain yksinkertaisesta aiheesta huolimatta.

  P.S. Koska pari viimeistä kirjaa ovat olleet lyhyehköjä, olen päättänyt lukea seuraavaksi Sinuhe Egyptiläisen. Latinaksi.