Asiat ovat sillä lailla, että Irene, tuo sanataiteen ikuinen lupaus, on päättänyt työntää lusikkansa kirjankansirunojen värikkääseen soppaan. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, pitäisikö minun ensin käydä heittämässä ulkona jonkinlainen rituaalitanssi blogijumalille kuin poppamies sateelle, tai saada kirjattuna kirjeenä haaste jostain oikeustalolta, ennen kuin saisin näin tehdä - minä kun en ole varsinaisesti mikään pioneeri bloggailun kiehtovassa lajissa -, mutta aion ottaa riskin. Jään odottamaan äkäisten blogipoliisien, ÄBP:n ovelle koputtamista.
Kuten jo aikaisemmin on käynyt ilmi, minä en omista kovinkaan montaa kirjaa. Yllä olevassa kuvassa ovat paria kirjaa vaille kaikki kirjani! Mutta ylpeänä ilmoitan, että tällä viikolla ostin yhden pokkarin; - se oli tarjouksessa ja itki minulle kuin koiranpentu eläinkaupan ikkunasta, että se pitäisi viedä kotiin - se ei tosin ole mukana yllä olevassa kasassa, koska haluan pitää teitä piinaavassa jännityksessä. Ettekö te olekin aivan mielettömän jännittyneitä? Vähän kuin odottelisitte viimeisen lottonumeron kuuluttamista sen jälkeen kun kaikki edelliset numerot ovat natsanneet kohdalleen? Saatte kestää tätä viikkotolkulla, sillä taidan lukea viimeisimmät lainaamani kirjaston kirjat ennen pikkupokkariani. Buah hah haa, minulla on kaikki valta! Hieron täällä sormiani yhteen kuin Mr. Burns. Loistavaa!
Tässä se tulee. Pitäkää penkeistänne kiinni. Hengittäkää syvään. Tuntekaa runous. Antakaa sen vallata sielunne kuin oopiumi. Toivottakaa euforia tervetulleeksi.
Tuiki, tuiki tähtönen, kuvun alla.
Kuuleeko kukaan?
Hurmaava mies, viimeinen temppeliherra.
Haluan Harry Winstonin.
Murtamaton linnake, kadonnut symboli.
Tarinan toinen puoli.
Näin. Irene on puhunut. T.S. Eliot ei ainoastaan kääntynyt haudassaan, vaan nousi ylös maan uumenista ja aplodeerasi ja palasi sitten tyytyväisenä takaisin ikiuneen.
P.S. Se, että kuvassa näyttäisi olevan useampi Marian Keyes, on pelkkä optinen näköharha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti