Koska blogini nimessä esiintyy myös maaginen sana "kahvi", minä olen päättänyt jakaa teille kahvireseptin. Kahvi, tuo nestemäinen musta kulta, jolla ei ole mitään tekemistä Lähi-Idän kanssa.
Punahilkkakahvi á la Irene
1. Keitä hyvää kahvia.
2. Valitse punainen muki tai jokin punaista mukia etäisesti muistuttava muki.
3. Kaada kahvia mukiin.
4. Lorauta maitoa tai muuta haluamaasi lantrinkia joukkoon tai ole lorauttamatta.
5. Nauti seikkailukirjan parissa.
Voin rehellisesti luvata, että ette tule saamaan yhtä hyvää kahvia yhdestäkään Starbucksista tai vastaavasta kahvimestasta. On olemassa eräs paikka, josta on teoreettisia mahdollisuuksia saada tämän seikkailunhaluisen Punahilkkakahvin tasoista kahvia; se on tietenkin Stephen Kingin Floridan huvilan patio. Pannu kuumaa kahvia, auringonlasku, meriveden liplatus, joukko flamingoja suorittamassa iltajoogaansa pitkät kaulat ja jalat mitä eriskummallisimmissa asennoissa - en ole varma, viihtyvätkö flamingot rannoilla vai ovatko ne enemmänkin kaupungissa viihtyvää Miami Vice -tyyppiä - ja itse herra King kertomassa uusimpia kuulumisiaan. (En ole myöskään varma, onko herra Kingin Floridan kortteeri edes meren rannalla; ehkä se on jossain keskellä Evergladesin suoaluetta; hauska pikku koppero, joka on päällystetty krokotiilin nahalla.) Hmm. Voi olla, että sieltä saa parempaa kahvia. Voi olla, mutta ottakaa huomioon, että siihen on häviävän pieni mahdollisuus.
Mutta ennen kuin alan taas rönsyillä kuin muratti ja kertoa päättömiä King-tarinoitani - Kumbayaa, leiritulta, kirkkaita tähtia ja kuninkaallisia ajatuksia! - ajattelin pureutua Kätkettyyn keitaaseen. Tutustuin Paul Sussmaniin jo vuonna 2003 Kadonneen armeijan myötä ja myös Temppelin salaisuus on luettuna. Ilokseni löysin edellisellä kirjastoreissullani Kätketyn keitaan hyllystä - tunsin itseni vähintäänkin David Livingstoneksi tai Lara Croftiksi vaativassa kirjaston maastossa; sala-ansoja, nuolia, vyöryviä kiviä joka puolella! - ja otin sen hellään huomaani.
Totutusti Sussmanin teoksessa lähdetään matkaan lyhyellä välähdyksellä kaukaa menneisyydestä - siis todella kaukaa, ei viime viikosta, vaikka se voi tuntua olleen iäisyys sitten - omituisen pappijoukkoitsemurhan - mikä sana! - muodossa, sitten hypätään hetkeksi kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle todistamaan pienlentokoneen mystistä katoamista. Seuraavaksi ollaan nykyhetkessä - aikamatkailu kirjan sivuilla voi olla päihdyttävää puuhaa; tuntuu kuin olisin lennähtänyt Tardiksella nykypäivään - ja tilanteessa, jossa Freya Hannenin isosisko on hylännyt maallisen tomumajansa. Freya lähtee Egyptiin saattamaan siskonsa viimeiselle matkalleen, missä hänen epäilyksensä heräävät: Tekikö Alex sittenkään itsemurhan? Mitä kaikkea Alexin aavikkotutkimustyöhön liittyi? Kuvioihin ilmestyy pian Flin Brodie, näpsäkkä egyptologi, jonka kanssa Freya, tuo taitava kalliokiipeilijänainen, ajautuu yhä syvemmälle aavikon arkeologisiin salaisuuksiin, vaaran läähättäessä niskaan kuin raivotautinen koira...
Sussman kirjoittaa viihdyttäviä ja mielenkiintoisia trillereitä. Ne ovat sujuvia ja liukkaita kuin ankeriaat, eikä tylsää hetkeä tule missään vaiheessa. Sussman viljelee paljon teknisiä termejä ja muuta hepreaa (lähinnä arabiaa) niin että kirjaa lukiessa tuntuu, että pitäisi olla vähintään egyptologi ja arabian kielen opettaja - joita minä onneksi olen molempia - , mutta ei hätää, kirjan takaosasta löytyy avuksi lähes parikymmensivuinen sanasto. Kirjan sivut tihkuvat eksotiikkaa; aavikkoja, kuumuutta, pyramideja, keitaita ja beduiineja vilisee tekstissä aivan kuin arkipäiväisiä asioita. Sussmanilla on hengästyttävä taito kuvailla maisemia; vahva trillerin kertoja on muutakin kuin pelkän suoraviivaisen toiminnan ammentaja. Hienoinen englantilainen sarkasmi pilkahtelee ajoittain, ja se jos mikä, ilahduttaa minua aina. Seikkailuelokuvista tuttu romantiikkahuttu - miten lyyristä! - on jätetty minimiin, luojan kiitos, sillä mikään ei ärsytä niin paljon kuin sankaripariskunnan intohimoinen suutelu kolme sekuntia ennen kranaatin räjähdystä tai verenhimoisen zombilauman laahustaessa kulman takana.
Kahdessa aikaisemmassa Sussmanin kirjassa yhtenä päähenkilönä esiintynyt komisario Yusuf Khalifa tekee Kätketyssä keitaassa lyhyen vierailun. Häntä ei jää loppujen lopuksi kaipaamaan. Vaikka Freya Hannen ja Flin Brodie tuntuvat olevan jonkinlaisia yli-ihmisiä, on heilläkin painolastinsa. Ärsytysmittarin heilahtelut jäävät alhaisiksi.
Paul Sussman poistui keskuudestamme alavimmille taivaan aavikoille alkukesästä. Harmi. Todella harmi. Niin mainio kirjailija.
He lensivät matalalla, vain muutaman sadan metrin korkeudella. Ilma oli siellä yhä lämmintä, mutta viileämpää kuin maan pinnalla ja se hyväili hänen kasvojaan ja ylävartaloaan aivan kuin niitä olisi löyhytetty jättimäisellä hiustenkuivaajalla. Aavikko ulottui silmänkantamattomiin kaikissa ilmansuunnissa - valtava, armoton kivi-ja hiekkaerämaa, lähes ylimaallinen kaikessa karuudessaan. Oli aivan kuin heidät olisi kiidätetty toiseen maailmaan tai toiseen aikaan: käsittämättömän kaukaiseen aikaan, jolloin elämä oli tyystin kuihtunut ja jäljellä oli enää maapallon paljas luuranko. Maisemassa oli jotain kauhistuttavaa, hämmentävää, kilometri kilometrin jälkeen pelkkää elotonta, polttavan kuumaa autiutta. Mutta myös jotain kaunista, henkeäsalpaavan kaunista, sillä korkealle kohoavat dyynit ja arvoitukselliset kivimuodostumat olivat niin loisteliaita, että niiden rinnalla kaikki ihmiskäden hienoimmatkin jäljet vaikuttivat ankeilta ja mitättömiltä. Ja vaikka maisema näytti täysin kuolleelta, mitä kauemmas he lensivät, sitä enemmän Freyasta tuntui, että asianlaita oli toisin. Että aavikko oli omalla tavallaan elävä: suunnattoman suuri aistiva olento, jonka vaihtelevat värit - ensin vaaleankeltaiset, seuraavassa hetkessä räikeänpunaiset, paikoin sokaisevanvalkoiset ja synkänmustat - antoivat viitteitä sen muuttuvista mielialoista ja ajatuksista. Yhtä lailla sen erilaiset muodot ja rakenteet - sorakentille laskeutuvat lentohiekkakinokset, kivisiksi kukkuloiksi kohoavat suolatasangot - saivat aikaan hermostuttavan vaikutelman, että maisema liikkui, laajentui ja pingottui, pullisteli lihaksiaan.
Alkuteos: The Hidden Oasis
Julkaistu Suomessa: 2011
Sivumäärä: 509
Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Nautin suunnattomasti Kätketyn keitaan seurasta. Historia, myytit ja nykypäivä yhdistyvät tässä seikkailukirjojen aateliin kuuluvassa kirjassa kompaktiksi paketiksi.
Sussman kirjoittaa viihdyttäviä ja mielenkiintoisia trillereitä. Ne ovat sujuvia ja liukkaita kuin ankeriaat, eikä tylsää hetkeä tule missään vaiheessa. Sussman viljelee paljon teknisiä termejä ja muuta hepreaa (lähinnä arabiaa) niin että kirjaa lukiessa tuntuu, että pitäisi olla vähintään egyptologi ja arabian kielen opettaja - joita minä onneksi olen molempia - , mutta ei hätää, kirjan takaosasta löytyy avuksi lähes parikymmensivuinen sanasto. Kirjan sivut tihkuvat eksotiikkaa; aavikkoja, kuumuutta, pyramideja, keitaita ja beduiineja vilisee tekstissä aivan kuin arkipäiväisiä asioita. Sussmanilla on hengästyttävä taito kuvailla maisemia; vahva trillerin kertoja on muutakin kuin pelkän suoraviivaisen toiminnan ammentaja. Hienoinen englantilainen sarkasmi pilkahtelee ajoittain, ja se jos mikä, ilahduttaa minua aina. Seikkailuelokuvista tuttu romantiikkahuttu - miten lyyristä! - on jätetty minimiin, luojan kiitos, sillä mikään ei ärsytä niin paljon kuin sankaripariskunnan intohimoinen suutelu kolme sekuntia ennen kranaatin räjähdystä tai verenhimoisen zombilauman laahustaessa kulman takana.
Kahdessa aikaisemmassa Sussmanin kirjassa yhtenä päähenkilönä esiintynyt komisario Yusuf Khalifa tekee Kätketyssä keitaassa lyhyen vierailun. Häntä ei jää loppujen lopuksi kaipaamaan. Vaikka Freya Hannen ja Flin Brodie tuntuvat olevan jonkinlaisia yli-ihmisiä, on heilläkin painolastinsa. Ärsytysmittarin heilahtelut jäävät alhaisiksi.
Paul Sussman poistui keskuudestamme alavimmille taivaan aavikoille alkukesästä. Harmi. Todella harmi. Niin mainio kirjailija.
He lensivät matalalla, vain muutaman sadan metrin korkeudella. Ilma oli siellä yhä lämmintä, mutta viileämpää kuin maan pinnalla ja se hyväili hänen kasvojaan ja ylävartaloaan aivan kuin niitä olisi löyhytetty jättimäisellä hiustenkuivaajalla. Aavikko ulottui silmänkantamattomiin kaikissa ilmansuunnissa - valtava, armoton kivi-ja hiekkaerämaa, lähes ylimaallinen kaikessa karuudessaan. Oli aivan kuin heidät olisi kiidätetty toiseen maailmaan tai toiseen aikaan: käsittämättömän kaukaiseen aikaan, jolloin elämä oli tyystin kuihtunut ja jäljellä oli enää maapallon paljas luuranko. Maisemassa oli jotain kauhistuttavaa, hämmentävää, kilometri kilometrin jälkeen pelkkää elotonta, polttavan kuumaa autiutta. Mutta myös jotain kaunista, henkeäsalpaavan kaunista, sillä korkealle kohoavat dyynit ja arvoitukselliset kivimuodostumat olivat niin loisteliaita, että niiden rinnalla kaikki ihmiskäden hienoimmatkin jäljet vaikuttivat ankeilta ja mitättömiltä. Ja vaikka maisema näytti täysin kuolleelta, mitä kauemmas he lensivät, sitä enemmän Freyasta tuntui, että asianlaita oli toisin. Että aavikko oli omalla tavallaan elävä: suunnattoman suuri aistiva olento, jonka vaihtelevat värit - ensin vaaleankeltaiset, seuraavassa hetkessä räikeänpunaiset, paikoin sokaisevanvalkoiset ja synkänmustat - antoivat viitteitä sen muuttuvista mielialoista ja ajatuksista. Yhtä lailla sen erilaiset muodot ja rakenteet - sorakentille laskeutuvat lentohiekkakinokset, kivisiksi kukkuloiksi kohoavat suolatasangot - saivat aikaan hermostuttavan vaikutelman, että maisema liikkui, laajentui ja pingottui, pullisteli lihaksiaan.
Alkuteos: The Hidden Oasis
Julkaistu Suomessa: 2011
Sivumäärä: 509
Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Nautin suunnattomasti Kätketyn keitaan seurasta. Historia, myytit ja nykypäivä yhdistyvät tässä seikkailukirjojen aateliin kuuluvassa kirjassa kompaktiksi paketiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti