Panemin erilaiset nuoret ja Angry Birdsit

Hän on täällä taas. Lady Irene ja hänen eeppiset tarinansa. Kuuletteko keijukaisten kuiskaukset, lohikäärmeiden siipien lepatukset, haarniskojen kitinät; tunnetteko menneiden aikojen luurankomaisten sormien otteen sisimmässänne? Hienoa. Nyt kun olemme tehneet pikavisiitin Irenen riemun ja melankolian hohdokkaaseen maahan - maahan, missä prinsessat louhivat kultaa, jättiläiset kitkevät kukkapenkkejä ja pahat noidat veisaavat kohtalokkaita virsiä - on hyvä siirtyä eteenpäin.

  Yli kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun minä tulin, näin ja voitin ensimmäisen Nälkäpelin. Toisen osan sain käsiini vasta äskettäin, vaikka olin varannut kirjan. Tässä välissä haluan lähettää lämpimiä terveisiä mainiolle kotikirjastolleni; varausmaksua ei tarvitse maksaa lainkaan nuortenkirjoista! Mahtavaa! Buah hah hah haa! Taidan varata koko nuorten osaston vain kaikkien teinien kiusaksi - anteeksi mahdolliset teini-ikäiset lukijani; rakastan teitä kaikkia - ja uiskennella kirjojen lomassa kuin Roope Ankka rahasäiliössä. Näen sieluni silmin, kuinka korpinmustatukkainen, pandameikkinen tyttö tepastelee kirjastoon hakemaan salaa - tietenkin, etteivät toiset korpinmustatukkaiset, pandameikkiset tytöt saa tietää, että hän harrastaa muutakin kuin iPhonen näpsyttelyä ja silmien räpsyttelyä - Vampyyripäiväkirjoja, mutta kohtaakin rivikaupalla tyhjiä hyllyjä. Koska kaikki kirjat ovat minulla. Minulla! Juuri tällä tavalla Irene aloittaisi maailmanvalloituksen. Epäilemättä tällä tavalla.

  Mutta koska Vihan liekit nuolevat meitä jo näin lähellä, - helkatin nainen, etkö koskaan voi olla höpisemättä miten iänikuiset Muumi-mukisi voivat (paksusti!) ja kuinka takapihan nurmikko kasvaa (sähäkästi!) - on parempi laittaa piste maailmanvalloitus suunnitelmilleni. Vaikka näin jo itseni pomppimassa kirjaston katolla kuin Klonkku, supisemassa aarteilleni, sormi huulellani kuin Dr. Evil:llä.

  Vihan liekit jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä kirjassa jäätiin. Ensimmäistä kertaa Nälkäpelin historiassa voittajia on kaksi, neuvokas ja sisukas Katniss Everdeen sekä lempeä sydäminen Peeta Mellark. Nälkäpelin päättymisen jälkeen heitä odottaa voittajakiertue eri vyöhykkeillä - vähän niin kuin missikiertue, jossa hymyillään ja vilkutellaan yleisölle - , mutta ennen kiertuetta Panemin liskomainen presidentti Snow vierailee Katnissin uudessa ja hienossa kodissa; kodissa, jota Katniss ei tunne omakseen. Presidentti varoittaa Katnissta; hän ei ole vakuuttunut Katnissin ja Peetan suhteesta ja uhkaa ottaa kovat keinot käyttöönsä, mikäli Katniss ei saa häntä uskomaan tytön ja Peetan, ah niin ihanaan, teinirakkauteen voittajakiertueen aikana. Tytön, joka on muutenkin hämmentynyt tunteistaan - kotivyöhykkeen metsästyskumppani ja ystävä Gale on toinen hämmennyksen aiheuttaja -, pitää jatkaa näyteltyä teerenpeliä Peetan kanssa hamaan loppuun saakka. Mutta kun kiertue on ohi, ja seuraava Nälkäpeli - juhlava, 75. järjestyksessään - alkaa lähestyä, on presidentti Snow´lla todellinen ässä hihassaan. Kärsimyksen ässä, joka Katnissin ja Peetan on nostettava, halusivat he sitä tai eivät...

  Argh! Naamani näyttää Angry Birdsiltä! Toisaalta, minun perusilmeeni on sellainen aina, mutta nyt naamani näyttää tuplavihaiselta Angry Birdsiltä, sellaiselta, jonka sulat on varastettu ja nokka suljettu teipillä. Aloin lukea Vihan liekkejä kahden mainion (aikuisten) kirjan (Jumalat juhlivat öisin , Kätketty keidas) jälkeen ja huomasin noin kahden kappaleen kuluttua, miten valtava kontrasti näiden teosten välillä oli. Minusta tuntui kuin olisin saanut tuijotella 3D-televisiosta säihkyvää teräväpiirtokuvaa parin kirjan verran, ja nyt putosin takaisin maan pinnalle katselemaan rakeista, harmaata ja masentavaa kuvaa vanhasta, natisevasta televisiosta Vihan liekkien muodossa.

  Taipaleeni Vihan liekkien tietymättömällä tiellä oli turhauttavaa alusta asti. Pelkistetty, raaka tarinan taika, joka piti minua otteessaan Nälkäpelin aikana oli kadonnut kuin kallis, lukitsematon polkupyörä kaupan edustalta. Toki minä halusin tietää, miten Katnissin ja kumppaneiden käy, joten pyristelin sivulta toiselle, mikä tällaisessa nopealukuisessa rautalankakirjallisuudessa ei ollut kovin haastavaa. Muutama uusi elementti tarinaan pelasti sen, mitä pelastettavissa oli, mutta loppujen lopuksi Vihan liekeissä on toiston makua sekä juonessa että tekstissä. Kuinka monta kertaa minun pitää vielä lukea että "minun on suojeltava Peetaa" tai "minun on pelastattava Peeta"? (Minä en toista itseäni koskaan... Muumi-mukit!) Katniss lähinnä ärsytti minua, ja Peeta, josta en pitänyt ensimmäisessäkään osassa, tuntui raivostuttavan hyväntahtoiselta miespuoliselta Äiti Teresalta.

  Minä petyin. Siitä huolimatta, että kirjan takakannen lärpäkkeestä löytyi Stephen Kingin kommentti kirjasta. Itse asiassa, nuo kaksi lausetta olivat parasta, mitä tämä kirja sisälsi. Oi, miten raa´alla tuulella Lady Irene on tänään! Tunnen itseni Spartan armeijan johtajaksi. Anna anteeksi, Suzanne "sukunimesi rokkaa" Collins. Annan sinulle uuden yrityksen, sillä aina on olemassa mahdollisuus, että minä onnistuin vanhenemaan 900 vuotta parin viime kuukauden aikana, minkä takia nuortenkirjasarjasi toinen osa ei uponnut minuun. (Niin voi tapahtua Doctor Who:ssa ja Doctor Who on yhtä kuin totta.) Kyllä kirjasta löytyi jotain positiivistakin - se on jo saavutus sinällään, sillä omista teksteistäni tuollaista kullanarvoista värähdettä ei löydy millään -, sillä romantiikka lässytys ei päässyt kipuamaan pelättyihin mittoihin.

  Ulkona on alkanut sataa lunta, kun lähden Voittajien kylään päin. Sinne on kaupungin keskustorilta alle kilometrin matka, mutta se on kuin aivan toinen maailma. Se on erillinen yhteisö, ja sen keskellä on kaunis viheralue ja kukkivia pensaita. Taloja on kaiken kaikkiaan kaksitoista, ja jokainen niistä on kymmenen kertaa lapsuudenkotini kokoinen. Yhdeksässä talossa ei ole koskaan asuttu. Kolme muuta kuuluvat Haymitchille, Peetalle ja minulle. 
  Minun perheeni ja Peetan talot hehkuvat lämmintä elämää. Ikkunoissa on valo, piipuista nousee savua, ulko-ovet on koristeltu kirkasvärisillä tähkillä lähestyvän sadonkorjuujuhlan kunniaksi. Haymitchin talo sen sijaan näyttää autiolta ja laiminlyödyltä, vaikka talonmies pitää siitä huolta. Valmistaudun tunkkaisuuteen jo ulko-ovella ja menen sisään.

  Alkuteos: Catching Fire
  Julkaistu Suomessa: 2010
  Sivumäärä: 354


  Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Tätä kirjaa lukiessa tuli huutava ikävä Harry Pottereita. Collinsin riisuttu kirjoitustyyli tuntui nyt töksähtelevältä, ja kun tarina ei tarjonnut juuri mitään uutta, lukukokemus jäi köykäiseksi.