On-Off ystävyyttä ja rakkautta juustokuorrutteella

Katsokaa tätä kantta! Eikö ole ihana? Huomaatteko tuon jännän valkoisen kiemuran keskellä ja nuo epämääräiset punaiset kuviot sivuilla? Hämmentävän yksinkertainen kansi. Minä olin lukenut tätä kirjaa yli puolen välin, kunnes näppärät haukan silmäni huomasivat, että kannessa ovat kahdet kasvot. Valikoivan kuuloni lisäksi minulla on myös valikoiva katse. Hienoa! Olisin halunnut kuljeskella ympäriinsä tämä kirja painettuna rintaani vasten niin, että kaikki näkisivät, minkälaista kirjaa olin lukemassa. Ja esittää parempaa, kiinnostavampaa ja sivistyneempää ihmistä kuin oikeasti olen: moni olisi saattanut luulla, että luen Tuntematonta sotilasta. Voi, katsokaa, miten valveutunut nuori - haluan yhä elää siinä illuusiossa, että olen nuori enkä keski-ikää (OMG! Eikö tuo kryptinen kirjainjono todista, että olen nuori?!) pikkuhiljaa lähestyvä - nainen, lukee Tuntematonta sotilasta, seuraavaksi hän varmasti tarttuu Kalevalaan!   

  Muistan lukeneeni arvostelun tästä kirjasta jostain blogista muutama kuukausi sitten - siis ennen aikaa kuin olin itse übertyylikäs bloggari, aikana, jolloin ajattelin jokaisen bloggarin olevan yli-inhimillinen olento; olin muuten oikeassa - ja pistäneeni kirjan nimen korvan taakse. Viimeisimmälläni antoisalla kirjastoreissullani - olen kirjastossa kuin lapsi karkkikaupassa ja minun tekisi mieli niin monenlaisia kirjoja - David Nichollsin Sinä päivänä törrötti hyllyllä, kirjaston kauimmaisessa nurkassa, jollain tavalla yksinäisenä ja surullisena, ja minä adoptoin tämän kirjaparan väliaikaiseen hoitooni riemusta puhkuen. Haluatte varmasti myös kuulla, oliko kirjaston lattialla roskia - kyllä, ainakin neljä, siivooja taitaa olla aineissa, mutta ei pesuaineissa - , olisiko siellä kuullut neulan tipahtavan - ei, siitä piti huolen yläasteikäinen vieraileva koululuokka, ja mitä kirjastonhoitajalla oli päällään - mustat housut, valkoinen pusero ja järkevät kengät; hän näytti vähän tarjoilijalta. Minä menen aina kirjastoon pukeutuneena kuin Lara Croft, hyvin varustautuneena, sillä sitä ei koskaan tiedä, millaisiin vaaroihin voi törmätä hyllyviidakon synkässä syleilyssä. Mikään ei ole niin pelottavaa kuin joukko teini-ikäisiä tai juoruja kärkkyvä siivooja tai turhan tuttavallisesti hymyilevä kirjastonhoitaja. Noin. Tiedän, että kirjastoreissuni osaavat olla hermoja raastavan jännittäviä, mutta toivottavasti ette järkyttyneet liikaa.  


  Sinä päivänä kertoo Emma Morleyn ja Dexter Mayhewin tarinan kahdenkymmenen vuoden ajalta. He kohtaavat ensimmäisen kerran hiukan päälle parikymppisinä, yliopistosta vastavalmistuneina, 80-luvun lopulla. Molemmat ovat juovuksissa opiskelijabileiden tuoksinnassa ja he päätyvät yöksi läheisiin tunnelmiin. Ensin he luulevat, että kyseessä on satunnainen tuttavuus, mutta heidän välilleen syntyykin side, jonka kerroksia lukija pääsee seuraamaan vuosi kerrallaan, aina heinäkuun 15. päivänä.

  Emma Morley on älykkö, joka haaveilee kirjoittamisesta ja on kiinnostunut maailman menosta. Komea ja vallaton Dexter Mayhew on kiinnostunut lähinnä itsestään ja siitä, missä seuraavat bileet ovat. Vastakohtaisuuksistaan huolimatta Emma ja Dexter viihtyvät yhdessä. Dexterista tulee rikas ja kuuluisa, jolla on vientiä naisrintamalla, Emma taas taistelee surkeissa työpaikoissa ja surkeissa suhteissa. Vuodet vierivät; ne tuovat mukanaan tilapäistä onnea, mutta myös kasan ongelmia. Kaiken aikaa taustalla häilyy kysymys: Pitäisikö Dexterin ja Emman olla enemmän kuin ystäviä?

  David Nicholls on ollut mukana käsikirjoittamassa televisio-sarjaa Rimakauhua ja rakkautta - se oli lempisarjojani aikoinaan - ja samanlaisen hauskan kaihon tunnistaa Sinä päivänä- kirjasta. Nichollsin teksti, varsinkin dialogi, on nasevaa ja ironista, juuri sellaista, josta minä pidän. Nicholls ei ole mikään sanoilla leikkijä, hän ei ole herra Suuri Kirjailija, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi aineksia kirjoittaa loistava kirja. Sillä tämä kirja on loistava. Se on ihana ja elämän makuinen, se välttää kliseet, se rullaa sujuvasti eteenpäin kuin polkupyörä alamäessä, ja kokee vain pienen notkahduksen parissa viimeisessä luvussa, joissa on hivenen pitkittämisen makua. Tässä kirjassa on juuri sitä tiettyä brittiläistä, eurooppalaista tyyliä, joka on suoraa ja kaunistelematonta, ja sellainen uppoaa minuun kuin takapuoli säkkituoliin. Päähenkilöihin on helppo samaistua; jokaisessa meissä asuu pieni puolikuuluisa playboy, eikö niin? Tapahtumia käydään läpi niin Emman kuin Dexterin näkökulmasta. Kirjasta puuttuu tyhjänpäiväinen romanttinen höpinä, mikä on tällaiselle ikuiselle yltiösiirappisuuden vastustajalle - olen perustanut puolueen nimeltä Ikuiset Yltiösiirappisuuden Vastustajat, lyhennettynä IYV, jäsenhakemuksia otetaan vastaan - tervetullutta.

  Kirjasta on tehty elokuva, jonka pääosassa ovat Anne Hathaway ja joku jätkä. En kuvitellut sitten yhtään Emmaa Hathawayn näköiseksi. Silti aion katsoa elokuvan joskus myöhemmin. 

  Mutta kun kolme kuukautta oli mennyt, mitä oikein oli tapahtunut lämmölle, toveruudelle, yhteiskunnallisen vaikuttamisen idealle ja korkeiden tavoitteiden koplaamiselle hauskanpitoon? Heidän oli tarkoitus olla osuuskunta. Niin oli kirjoitettu pakettiauton kylkeen, hän oli maalannut tekstin itse sapluunalla. Vihaan-tätä-työtä-vihaan-tätä-työtä, Sid sanoi. Emma nosti kädet korvilleen ja kysyi itseltään perustavaa laatua olevat kysymykset.
  Miksi olen täällä?
  Saanko todellakin aikaan muutosta?
  Miksi tuo nainen ei voi pukeutua kunnolla?
  Mikä tuo haju on?
  Missä haluaisin olla juuri nyt?
  Hän halusi olla Roomassa Dexter Mayhewin kanssa. Sängyssä.

  Alkuteos: One day
  Julkaistu Suomessa: 2011
  Sivumäärä: 507


  Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Rakastan tätä kirjaa! Jokin viimeinen silaus jäi uupumaan, että kirja saisi viisi merkkiä. Helppolukuinen, hauska, mukaansa tempaava tarina, joka saa ajattelemaan, koska se tuntuu aidolta. Ja hei, kirja jonka kansi on kuin impressionismia tai kubismia tai vastaavaa taidetta ja aivojumppaa samalla kertaa - ainakin niin tyhmälle kyynikko playboylle kuin minä - ei voi olla huono!