I love you, Stephen King!

Ennen kuin pääsen itse asiaan - minä harvoin pääsen itse asiaan ilman kiertelyjä ja kaarteluja missään asiassa -, luon teille seuraavanlaisen mielikuvan: Stephen King, tuo painetun tekstin ylipappi, seisoo lavalla, Madison Square Gardenissa, edessään tuhatpäinen joukko ihmisiä, jotka heiluttelevat sulkakyniään ja pokkareitaan ja hurraavat hervottomasti sankarilleen, huutavat I love you, Stephen King! - ja herra King nyökkäilee hämillisenä, mutta ehkä hiukan ylpeänä, perusreinofarkuissaan ja harmaassa t-paidassaan. Minä olen joukossa mukana; minulla on keltainen t-paita, jonka etumuksessa on Jim Carreyn ja Ewan McGregorin potretti ja teksti: I love you, Phillip Morris - Phillip Morrisin yli on vedetty tussilla raksi ja sen ylle on kirjoitettu Stephen King - ja olen yhtä haltioissani kuin kaikki muutkin. Sitten herra King istuutuu korkealle baarijakkaralle, yleisö hiljenee ja hän alkaa lukea meille Hohtoa - totta kai Hohtoa, minä olen huono kingiläinen siinä mielessä, että olen nähnyt vain elokuvan - ja me haukomme henkeämme ikään kuin kuuntelismme Beethovenin kadonnutta sinfoniaa. Jossain vaiheessa minä innostun liikaa ja heitän kirjan - se on kovakantinen Kuvun alla, joka painaa noin tonnin - kohti herra Kingiä. Aika pysähtyy hetkeksi - kirja viuhuu ilmassa, yleisö on hiirenhiljaa ja minä mietin, että olipa mainio ajatus tulla halliin katon kautta vaijerin varassa roikkuen kuin Tom Cruise Mission Impossible:ssa, sillä kuinka muuten olisin päässyt sisään turvatarkastuksen läpi kovakantisen kirjan kanssa? Olen onnellinen, sillä kohta näen, kuinka herra King nappaa kirjan ilmasta kuin huipputaitava baseballin pelaaja - olen varma, että hän on huippu baseballissa - ja raapustaa sen sisäsivulle omistuskirjoituksen lempeästi hymyillen. Kunnes aika jälleen normaalisoituu ja pam! Kirja osuu herra Kingiä suoraan ohimoon, ja hän horjahtaa alas tuolilta ja lyyhistyy maahan selälleen. Herran pieksut! Minä tapoin Stephen Kingin! Auto-onnettomuus ei tappanut häntä, mutta minä onnistuin tappamaan hänet, liiskaamaan hänet kirjalla kuin kärpäsen!

Aivan, kyllä - yes, sielukkaalla Täydellisten naisten Mary Alice Youngin äänensävyllä - tällainen miellyttävä mielikuva päähäni putkahti kuin kani hatusta - hurraa, maestro Irene, hurraa ! - ja minä halusin jakaa sen teidän kanssanne kuin limpun, murtaa pienoisen höpsähtäneisyyden kappaleen teille jokaiselle. Hyvät mongolialaiset ystäväni, tiedän kuinka ahneena ja halukkaana teidän kätenne siellä sojottavat almujen toivossa, ne vispaavat ja kurottavat lisää näitä hämmentävän tehokkaita mielikuvia aivan kuin rock-konsertissa, yhtälailla kuin minä palvoin herra Kingiä tuossa aikaisemmin; siis ennen kuin tapoin hänet kuvitteellisesti. Koska minä olen antelias ihminen, suorastaan laupias samarialainen, minä annan teille toisen mielikuvan. Tässä kuvassa - voitte vaikka tarkastella sitä kuin saippuasarjaa tv-ruudulta - minä soitan umpimähkäisesti johonkin numeroon; yritän soittaa Paaville tai Jeesukselle tai jonkin kustantamon johtajalle - luulen että Paavin tai Jeesuksen saa langan päähän nopeiten - mutta minulle vastataan sirkeällä, peipposen äänellä: Tabitha King. Tässä kohtaa minä taas innostun liikaa, mutta koska olen keskellä ei mitään; todennäköisesti jossain suopotkupallon MM-kisoissa - en ole edes kuvitelmissani taikaolento, joka osaa teleportata - ja Tabitha Floridassa, en voi heittää häntä kirjoituskoneella tai vastaavalla. Olen aika varma, että Stephen on ulkona jollain seitsemäntoista kilometrin kävelylenkillä tai leikkaamassa ruohoa - siis sitä vihreää, maassa kasvavaa ruohoa, jota myös nurmikoksi kutsutaan - ja minä alan hyppiä ja kiljua. Huudan ääneni käheäksi ja pyydän anteeksi ja sanon, että palkkaan hänen miehensä minun henkilökohtaiseksi iltasatujen kertojaksi. My Personal Storyteller. Voi kuinka paljon rouva King tästä ilostuu! Hän lupaa, että Stevie hyppää seuraavaan lentokoneeseen - rahat ovat tiukassa, kirjat ovat myyneet huonosti, on taantuma ja sitä rataa - ja lentää oikopäätä luokseni, jotta voi aloittaa tärkeän työnsä.

Mitä tästä opimme? Emme mitään. Muuta kuin sen, että minä jauhan scheissea turhan paljon.

Buick 8. Viimeisin koeajamani - hih hih hah hah - vanhan kunnon Stevien kirja. Tarina lähtee liikkeelle, kun poliisi Curtis Wilcox saa surmansa "jos otan, ajan" mentaliteetilla varustetun känniääliön toimesta. Curtisin poika, alle parikymppinen Ned Wilcox, ei saa rauhaa isänsä poismenon jälkeen, ja alkaa vierailla säännöllisesti isänsä työpaikalla poliisiasemalla, joka sijaitsee pikkukaupungissa Pennsylvaniassa. Poliisit eivät tohdi ajaa poikaa pois jaloistaan, ja pian Ned pääsee poliisiaseman salaisuuden jäljille. Aseman vieressä olevassa tallissa säilytetään nimittäin autoa, Buick 8:aa, joka ei ole mikä tahansa peltikottero vuosikymmenten takaa, vaan auto, jossa ei ole kaikki kohdallaan. Muutamat aseman poliisit, ylikontaapeli Sandy Dearborn etunenässä, päättävät kertoa pojalle Buick 8:n tarinan. He ryhtyvät turinoimaan tupakkapaikalla työvuoron päätteeksi, ja Ned saa kuulla uskomattoman tarinan...

Buick 8: n tarinaa kerrotaan niin nykyajassa kuin menneisyydessä. Minä pidin tästä. Tarinaa kerrotaan monen eri ihmisen näkökulmasta, joka on periaatteessa näppärää, mutta samalla hämmentävää. Välillä en ollut varma, että kenestä poliisista oli kyse missäkin tilanteessa. Tämä sai aikaan myös sen, ettei kirjan henkilöihin ehtinyt kiintyä, vaikka suurin osa tarinasta kuullaankin Sandy Dearbornin suusta. Herra King ei ole parhaimmassa vedossaan Buick 8:n parissa, sillä hänen omaperäinen kerrontatyylinsä pilkahtelee vain hetkittäin. Aivan kuin kustannustoimittaja olisi henkäillyt hänen vieressään, että yksinkertaista, Stevie, yksinkertaista! Minä nimenomaan rakastan Kingin tapaa hypätä välillä asiasta kukkaruukkuun ja takaisin. Myöskään tarina itsessään ei ole niitä vahvimpia, mielenkiintoinen kyllä, mutta minulle jäi vähän sellainen olo, kuin pintaa olisi vain raapaistu. Toisaalta, ei kaikkien kirjojen tarvitse olla Tukikohtia.

Buick 8 on kuin vanhojen pappojen - kirjan poliisit ovat nykyisyydessä noin viisikymppisiä, enkä väitä että viisikymppiset olisivat vanhoja pappoja - pelottelutarina nuotion ääressä kerrottuna, kuin varttuneiden versio Pelottaako?- sarjasta kirjan muodossa. Se on sympaattinen - minä tykkään vanhoista papoista, ja sieluni silmin näen, kuinka he kuuntelevat nuotion räiskettä ja polttelevat piippua ja joku kertoo ääni täristen vanhasta autosta, johon lika ei tartu - kertomus, kauheuksista huolimatta, mutta se hieman laahaa. Ehkä tässä olisi ollut paremmat ainekset novelliin.

Alkuteos: From a Buick 8
Julkaistu Suomessa: 2004
Sivumäärä: 354

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, heikoimmatkin Kingit ovat parempia kuin monien parhaimmat. (Minä en katsele maailmaa King-kakkuloiden läpi. En koskaan.) Kingin kiitokset ja saatesanat ovat aina mahtavia!