Beetakaroteenia ja kissanminttua

En ollut tarttunut nuortenkirjaan sitten Harry Potter-sarjan. Luin jostakin lehdestä lyhyen esittelyn Nälkäpelistä pari kuukautta sitten ja kiinnostuin heti. En edes tiennyt, että kirjasta oli tulossa elokuva vasta kun ensimmäiset trailerit pamahtivat tv-ruutuun. Minä olin oikea Neiti Näpsä ja varasin kirjan kirjastosta - jostain syystä muutamat muutkin erilaiset nuoret olivat kiinnostuneet kirjasta. Olin innoissani kuin pihlajanmarjatuiterissa liihottava tilhi, kun sain kirjan hyppysiini. Odotin paljon. Odotin jotain yhtä huikeaa kuin Harry Potter. 

Ennen kuin jatkan pidemmälle, pitäkäämme syvä kunnioituksen hetki Suzanne Collinsin sukunimelle. Hyvä, hengittäkää syvään, tuntekaa noiden kirjainten pehmeät kaaret ja puhaltakaa ulos. Mainiota. Teille, jotka ette ole telepaatteja - minä satun olemaan harvinaisen ugrilaisen telepaattiheimon matriarkka - olen niin armollinen, että kerron tämän sukunimen palvonnan liittyvän Suzannen sukunimikaimaan Misha Collinsiin, joka vaikuttaa kaikkien aikojen parhaassa televisiosarjassa Supernaturalissa. Kerrottakoon, että olemattoman kissani nimi on Misha. Kuinka yliluonnollista.

Nälkäpeli on kertomus selviytymisestä. Se on Selviytyjät potenssiin tuhat. Kuvitelkaa tilanne, jossa joukko miehiä ja naisia heitetään autiolle saarelle tappajakäärmeiden keskelle ja ainoa keino selvitä kisasta voittajana on listiä kaikki muut hengiltä keinolla millä hyvänsä. Tämän kaltaisen keveän juonen ympärille Nälkäpeli kietoutuu, sillä erotuksella, että kisaajat ovat 12-18 vuotiaita tyttöjä ja poikia.

Luonnonkatastrofit ovat pyyhkäisseet suuren osan Pohjois-Amerikasta pois maailman kartalta ja tilalle on noussut diktatuuri Panem, joka jakautuu kahteentoista vyöhykkeeseen, kuin osavaltioihin. Aikaisemmin oli olemassa kolmastoista vyöhyke, mutta se on hävitetty maan tasalle rangaistuksena kansalaisten kapinoinnista. Samalla kehitettiin Nälkäpeli, viheliäinen, jokavuotinen muistutus siitä, ettei uuteen kapinointiin ole varaa. Peli on yksinkertaista, mutta brutaalia. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi tyttö ja yksi poika osallistumaan Nälkäpeliin, joka käydään joka vuosi erilaisissa luonnon olosuhteissa. Nämä 24 nuorta pelaajaa eli tribuuttia joutuvat peliareenalle taistelemaan viimeiseen mieheen tai naiseen. Tätä seurataan televisiosta kuin kieroutunutta Big Brotheria.  
 
Katniss Everdeen on 16-vuotias kaikin puolin kunnollinen nuoren naisen alku, jonka elämä ei seuraa perinteistä meikit-kännykät-shoppaus-ihQdaa-linjaa. (Välihuomautus: Olen itse niin ihQ, että minun piti googlettaa, kuinka ilmaisu kirjoitetaan. Hullua. Näyttää joltain Al-Qaidan salakoodilta.) Hän pitää huolta hieman epätasapainoisesta äidistään ja 12-vuotiaasta pikkusiskostaan Primistä vyöhykkeellä 12, Sauman alueella. Ruoka on kiven alla ja sähköä säännöstellään. Katnissin hyvät metsästystaidot pitävät perheen kiinni kaniinin koiven syrjässä.

Saapuu elonkorjuupäivä, päivä, jolloin 24 tribuuttia arvotaan. Katnissin kauhuksi arpa lankeaa hänen pikkusiskonsa kohdalle. Katniss ei reippaana tyttönä kauan epäröi; hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi siskonsa tilalle. Katnissista tulee tribuutti ja hän saa seurakseen kotivyöhykkeeltään saman ikäisen Peeta Mellarkin. Katnissin tie johtaa perheen hyvästelyjen jälkeen kohti Capitolia, Panemin pääkaupunkia, jossa pelin esivalmistelut odottavat...     

Mitä siis tapahtui, kun pääsin Nälkäpeliin käsiksi? Päädyinkö pottergasmin kaltaiseen hurmioon? Alku sujui hyvin. Tarina on hyytävä kuin syksyinen pohjoistuuli. Pidin siitä. Pidin kirpakoista jäähileiden puraisuista poskillani, joita sivut toisensa perään tarjosivat. Kaunistelemattomuus on kirjan sielu, vaikka kirjan loppupuolella sorrutaan aavistuksenomaiseen - teinikosiskelua? - lässytykseen. Suzanne Collins kirjoittaa selkeästi "minä menen, minä tulen, otan nuolen, teen nuotion"- kaltaisella tyylillä. Hän käyttää metaforia vähän. Niitä jäin kaipaamaan, jonkinlaista tekstin elävöittämistä. Toisaalta, minä voisin ottaa Collinsista - ja ah, yhteinen syvä huokaisu Mishaa ajatellen - mallia. Joskus kun lauseeni saattavat näyttää funktio-opilta tai kolmannen asteen yhtälöiltä - ymmärrätte varmaan (aikaisempien tekstien luku [ne ovat huippuja!] helpottaa kuvan hahmottamisessa) mitä tarkoitan - , joten pieni karsiminen ei olisi pahitteeksi. Mutta mihin kilpikonna kilvestään pääsisi.

Kirjan scifi-puoli on minusta kekseliästä ja piristävää. Se ei kuitenkaan ole tarinan itseisarvo; pääroolissa loistaa nuorten kamppailu ja selviytyminen ja rivien välistä luettava yhteiskuntakritiikki. Tai voi olla, että minä luin mitä halusin ja Collins -  huokaisu! - kirjoitti kirjan dollarin kuvat silmissään. ( Te rakkaat mongolialaiset ystäväni, jotka ette tiedä, kuka on Misha Collins, olkaa hyvä ja käyttäkää hyväksenne Googlea, tuota nerokasta informaation lähdettä, jonka avulla saatte myös selville sellaisen tuikitärkeän tiedon, kuin että minkälaista puunlehteä naapurileirissä käytetään takapuolen pyyhkimiseen, ja nyt takaisin Mishaan viitaten: hämmentykää. ) Ja kuten näette, minä ja monsterilauseet emme ole väleissä. Viihdyin erinomaisesti Nälkäpelin maailmassa, vaikka aivan samanlaiseen hurmokseen en päässyt kuin Pottereiden kanssa. Toisaalta, minulla on vielä kaksi kirjaa aikaa, sillä Nälkäpelistä alkanut tarina ei pääty tähän.

Nälkäkuolema ei ole harvinainen kohtalo Vyöhyke 12:lla. Kukapa ei olisi nähnyt uhreja? Vanhuksia jotka eivät pysty työhön. Lapsia joiden perheissä on liian monta suuta ruokittavana. Kaivoksissa vammautuneita. He laahustavat kadulla. Ja jonakin päivänä joku heistä jää liikkumattomana seinustalle tai kedolle makaamaan, jostakin kuuluu itkua, ja rauhanvartija kutsutaan hakemaan ruumis pois. Virallinen kuolinsyy ei ole ikinä nälkiintyminen. Kuolinsyy on aina influenssa tai paleltuminen tai keuhkokuume. Mutta se ei hämää ketään. 

Alkuteos: The Hunger Games
Julkaistu Suomessa: 2009
Sivumäärä: 335

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Hieno ja synkkä tarina. Collinsin tyyli on jollain lailla rauhallinen, vaikka hän kirjoittaa rankoista asioista. Odotan innolla seuraavan osan lukemista.