Supernaisten BFF-kerho

Olen siinä mielessä omituinen kirjallisuuden harrastaja - miten sivistynyt ilmaisu, hyvä minä! -, että omistan kirjoja hyvin vähän. Minulla on hyllyssäni muutama pokkari ja pari kovakantista kirjaa, ja se siitä. Palvon kirjastolaitosta. Mikä nerokas keksintö! Suoritan jokapäiväisen kiitollisuuden rituaalin polvistuneena joogamatolleni ja teen hämmentäviä joogaposeeraauksia kohti kirjastoa. Toisinaan tanssin iloista kirjatanssia kirjaston pihalla. Tiedän, että te, rakkaat mongolialaiset ystäväni, pakahdutte uteliaisuudesta tietää, miten tuo tanssi etenee. Se on yksinkertaista. Molempiin käsiin otetaan kirjat, sellaiset, joista saa hyvän, napakan otteen ja niitä heilutellaan kuin marakasseja. Samaan aikaan zumbataan niin maan perusteellisesti. (Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että harkitsin erään voimasanan käyttöä, mutta en sitä tietenkään toteuttanut, koska olen lady ja sofistikoitunut ihminen.) Tämä hienostunut kuntoilumuoto on vapaasti lisensoitavissa, sillä ehdolla, että osa rojalteista kilahtaa omalle tililleni. Jotenkin minulla on sellainen kutina, että yksi teistä ihanista aavikkopaimenistani on Mongolian ainoa fitnessguru.

Kuten edellisestä kappaleesta näette, pysyn asiassa mainiosti. Siis niistä omistamistani kirjoista. Tyhjyyttään ammottavassa hyllyssäni asustelee Elizabeth Nobelin Lukupiiri pokkarimuodossa, jonka ostin pokkarin nälässäni pari kesää sitten. Pidin kirjasta yllättävän paljon ja olen sen jälkeen lukenut myös Kirjeitä tyttärille. Viimeksi kirjastosta, tuosta kirjallisuuden pyhätöstä, tarttui mukaani Noblen Ikuiset ystävät. 

Ikuiset ystävät kertoo neljästä naisesta, Freddiestä, Reaganista, Tamsinista ja Sarahista, jotka ovat olleet parhaita ystäviä opiskeluajoistaan lähtien. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin naisten elämää koettelevat muutoksen tuulet - tosin Sarah-parka on joutunut kuoleman enkelin myrskyn silmään kolme vuotta aikaisemmin. Tapahtumat käynnistyvät, kun amerikkalaisen Freddien etäiseksi jäänyt isä heittää lusikan nurkkaan, ja samaan syssyyn Freddien aviomies heittää hanskat tiskiin avioliiton saralla. Freddie lähtee Englannista rapakon taakse selvittämään asioita, mukanaan neljättä lastaan odottava Tamsin ja piikikäs Reagan, sekä tietenkin muisto Sarahista. Freddie kohtaaa kunnolla isänsä elämän, hassua kyllä, vasta kun tämä on jo poissa. Pienenä äitinsä hylkäämäksi joutunut Freddie saa kuulla salaisuuksia menneisyydestä, ja uusi rakkauskin on lähempänä kuin hän itse osaa aavistaa...

Elizabeth Noblen esikoisteos Lukupiiri toimi. Se oli raikas, henkilöhahmot oli rakennettu tarkasti ja pienen pieni huumorin kukka pilkisteli rivien välistä. Kirja oli selkeästi eurooppalainen, englantilainen; siinä oli särmää niin juonessa kuin henkilöissä. Kirjeitä tyttärille oli jo pettymys. Ikuiset ystävät menee samaan kastiin. Mitä Noblelle on tapahtunut? Kärsiikö hän toisen kirjan kirjoittamisen syndroomasta, joka jatkuu ja jatkuu? Onko hän yhden hitin ihme? Noblella on nimittäin avaimet käsissään ollakseen yksi minun suosikkikirjailijoistani, olla jäsen minun suosikkieni Hall of Famessa - eräs King ja Marian Keyes kaipaavat sinne seuraa - , mutta ei. Lukupiiri antoi lupauksia. Lupauksia, joita ei koskaan täytetty.               

Kirjan punaisena lankana väräjää Tenko-kerho, joka on naisten ystävyyttä kuvaava leikkimielinen yhdistys. Kerhon nimen he johtavat 80-luvun televisiosarjasta nimeltä Tenko, jossa joukko naisia joutuu sotavangeiksi jossain päin Aasiaa. Noble on kuin yksi noista sotavankileirin vartijoista; minä näen hänet, hän heiluttelee avaimia nenäni edessä ja minä kurotan ja kurotan, mutta viime hetkellä otteeni lipsuu ja hän kävelee yhä kauemmaksi ja minä jään kaltereiden taakse laskemaan Hall of Fameni kunniajäsenien määrää - yksi, kaksi, yksi, kaksi- päästäkseni uneen. Harmi.

Tarina on ennalta-arvattava ja siirappinen. Freddie on superkaunis ja superseksikäs, Tamsin on superäiti ja superihana, Reagan on superäsyttävä ja superjuristi ja Sarah on superpyhimys. Kirjan alku on mukiin menevä; pieni toivo herää minussa, että josko sittenkin, mutta loppua kohden kirja muuttuu pelkäksi läpijuostuksi kliseeksi. Aivan kuin Noblelle olisi tullut hirveä kiire kirjoittaa kirja loppuun. Loppu menee myös jaaritteluksi. (Minä en jaarittele koskaan. En koskaan. En kerta kaikkiaan. Never. Heikkoluontoisten hommaa. Jaarittelu- not for me. En ymmärrä jaarittelijoita. Jaarittelusta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Jaarittelu pitäisi kieltää lailla.) Romantiikka on suorastaan yököttävän imelää. Välillä mietin, miksi edes luen tällaisia viihdekirjoja, sillä olen itse yhtä romanttinen kuin jyhkeä tammi. Tammi on luultavasti romanttisempi.

Tuntuu kuin Noble olisi kadottanut palan kirjailijan sielustaan. Teksti on jotenkin niin amerikkalaista, niin amerikkalaista. Vai onko siinä peräti yksi syy? Amerikkalaisille markkinoille pitää olla tämän kaltaisia viihdekirjoja. Elizabeth Noble, minulla on sinulle yksi toivomus. Älä muutu Jane Greeniksi. Sinulla on yhä toivoa. Olen lukenut yhden Jane Greenin kirjan, Hiekkalinnoja, ja voi taivas, kuinka hengetön teos se oli. Luulin, että Green on amerikkalainen, ja hämmästykseni oli suuri, kun sain tietää, että hän on brittiläinen. Brittiläinen, joka nykyisin asuu Yhdysvalloissa. Aivan kuten Noblekin. Hmm. Hmm. Erittäin pitkä hmmm. Toista Greenin kirjaa en aio lukea. Ellen sitten joudu siepatuksi ja köytetyksi tuoliin, silmissä sellaiset silmiä auki pitävät härvelit kuten Kellopeliappelsiinissa, ja minut pakotetaan lukemaan Greenin kirjaa ääneen. Elizabeth kiltti, älä putoa jenkkiansaan kokonaan.

Ja mikä näitä kirjan kansikuvia oikein vaivaa? Lukupiirin kansi on kiva ja nuorekas, kun taas Kirjeitä tyttärille ja Ikuiset ystävät- kirjojen kannet ovat tunkkaisia ja konservatiivisia. Tämä ei tietenkään ole kirjailijan vika. Minulle kirjan kansi on tärkeä silloin kun etsin uutta lukemista, ja tällaiset kannet eivät houkuttele minua.

Alkuteos: The Tenko club
Julkaistu Suomessa: 2008
Sivumäärä: 324

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Luettava paketti, mutta kirjan henkilöt jäävät etäisiksi, vaikka Noble osaa piirtää lihaa hahmojen luiden ympärille. Tapahtumia käsitellään liian monesta näkökulmasta, mutta eniten Freddien kantilta, mikä ei välttämättä ole hyvä ratkaisu. Freddie on loppujen lopuksi se tylsin Tenko-kerholainen.