Minä ja Emily Giffin. Emily Giffin ja minä. Minä törmäsin häneen sattumalta. Vaeltelin kirjastossa vuosi, toista sitten, ja päädyin tuijottelemaan rakkausromaanihyllyä - yäk, pois se minusta - , josta silmiini pilkisti hempeän vaaleanpunainen kirja, Giffinin ensimmäinen romaani nimeltä Rakkaus lainassa. Minulla on täytynyt olla jonkinlainen tilapäinen romanttisuushäiriö tuolla hetkellä, sillä kirja suhahti kassiini - en minä sitä varastanut, jos te sitä pelkäätte - ja kaiken huipuksi, tämän käytännöllisesti katsoen sokkotreffeihin rinnastettavissa oleva lainaus päättyi siihen, että minä pidin kirjasta. Unohdin Giffinin pitkäksi aikaa; tosin sillä saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa, etten muistanut rouva Kirjailijan nimeä. Kunnes edellisellä kirjastoreissullani - muistatte varmasti raastavan haastavat kirjastoreissuni; mikään ei voita kunnon Via Dolorosaa kirjan luota toiselle - hoksasin, ettei rouva Kirjailijan löytäminen rakkausromaanihyllystä voi olla kovin vaikeaa; paikalliskirjastoni kun ei suinkaan ole Yhdysvaltain kongressin kirjasto. Ja kas, siinä se oli, Giffinin toinen romaani, ja paljon hyväksyttävämmässä ulkoasussa turkoosehtavalla - keksin juuri uuden sanan - kannellaan.
Rakkauden pudotuspelissä tavataan täsmälleen samat henkilöt kuin Rakkaus lainassa-kirjassa, mutta kyseessä ei ole suoranainen jatko-osa. Rakkaus lainassa-kirjassa tapahtumia tarkasteltiin Rachel Whiten näkökulmasta; nyt on vuorossa hänen paras ystävänsä Darcy Rhone, joka jo ensimmäisen kirjan aikoihin oli maailman hirvein, itsekeskeisin narttu. Mikä sen parempaa kuin kirjoittaa Darcysta ikioma kirja! Hurraa! Nyt ollaan kaikki hirrrveen tyytyväisiä!
Te, jotka ette ole ensimmäistä kirjaa lukeneet, ja haluatte sen joskus lukea, varoitan, että seuraavat tekstirivit sisältävät lapsille sopimattomia, voimakkaita kohtauksia... Anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta; tarkoitan tietenkin juonipaljastuksia.
Itse asiassa Darcy Rhone on Rachelin entinen paras ystävä. Homma meni niin, että ensimmäisessä kirjassa hiljainen, alistuva hissukka Rachel, kaikin puolin kunnollinen lakinainen, päätyy sänkyyn Darcyn kihlatun Dexin kanssa, joka sattuu myös olemaan lain kiemuroiden asiantuntija. Totta toki, kyllä kahdella ihmisellä, jotka tulkitsevat lakipykäliä kuin hieroglyfejä konsanaan, täytyy synkata paremmin yhteen kuin fiksulla ja filmaattisella lakijätkällä ja pinnallisen ärsyttävällä, mutta ah niin kauniilla, PR-muijalla.
Eikä tässä vielä kaikki: (Tunnen itseni Ostoskanavan iloiseksi tuote-esittelijäksi; saatte lisää tätä ihanaa jorinaa, eikä maksa mitään!) Darcy on aloittanut salasuhteen Dexin ystävän Marcuksen kanssa jo ennen kuin saa tietää Rachelin ja Dexin teerenpelistä. Tämän lisäksi, Marcus ja Rachel ehtivät tapailla toisiaan muutaman kerran tässä suhteiden sekasotkun kehdossa. Loppujen lopuksi Darcy saa pikavoiton; voi noita Marcuksen liukkaita, innokkaita siimahäntiä, kun ne onnistuvat kiinnittämään pullan Darcyn uuniin!
Kertakaikkisen kunnolliset laki-ihmiset saavat toisensa, Darcyn ja Rachelin välit rikkoontuvat. Tässä vaiheessa pääsemme mukaan Rakkauden pudotuspeliin. Darcy Rhone on raskaana. Hänellä on onneksi tukenaan Marcus, kummallinen Marcus, joka ei ole läheskään niin komea ja kunnianhimoinen kuin Dex, mutta josta tuntuu kuin tihkuvan jotain outoa uutetta; Darcy tuntee sen ihohuokosissaan. Darcy hyväksyy sen tosiasian, että hän ja Marcus eivät näytä yhdessä yhtä upeilta kuin hän ja Dex näyttivät, mutta siinä vaiheessa kun siemen on istutettu ja sadonkorjuuta odotellaan, on turha alkaa nipottaa jostain sellaisesta. Mutta asiat eivät mene Marcuksen kanssa niin kuin Strömsössä - tähän väliin huomautan, että minulla ei ole aavistustakaan, miten asiat menevät Strömsössä; siellä varmasti puukkotapellaan ja sitä rataa - , sillä Marcus kyllästyy Darcyn jatkuvaan huomion hakuun ja pinnallisuuteen ja jättää naisen. Yhtäkkiä Darcy huomaa olevansa yksin; välit muihinkin ystäviin viilenevät, eivätkä edes vanhemmat ole innoissaan Darcyn tilanteesta.
Darcy tekee mullistavan päätöksen, ja jättää rakkaan New Yorkin taakseen. Hän lyöttäytyy lapsuudenystävänsä Ethan Ainsleyn nurkkiin asumaan Lontooseen; aivan, Lontoossa kaikki on paremmin. Vai oliko se Roomassa? Pariisissa? Kuopiossa? Joka tapauksessa, Darcy on päättänyt selviytyä Lontoossa - hieman reppana taiteilijasielu Ethan on aluksi hämillään, kun raskaana oleva nainen pelmahtaa hänen elämäänsä kuin pyörremyrsky. Darcyn ensiaskeleet Euroopan kamaralla ovat lähinnä säästöjen tuhlausta Gucciin ja Manoloihin ja haaveilua täydellisen prinssi uljaan löytämisestä, mutta miten on, voisiko hänen korkokenkiensä kopina havaita, että elämässä on muutakin kuin Darcy itse ja luottokortin vingutusta?
Rakkauden pudotuspelistä tulee mieleen käänteinen Ruman ankanpoikasen kasvutarina. Darcy on niin nätti, niin nätti, mutta hänen sisimpänsä on ruma. Vaikka kuinka haluan pitää Darcysta hahmona, varsinkin kun hän kokee valtavia edistysaskeleita rasittavan luonteensa tiimoilta, en jaksa välittää hänestä. Giffin kirjoittaa ihan kivasti - hah, mikä kirjailijan unelma; eikö olekin mahtavaa kirjoittaa ihan kivasti! - , eikä hänen kanssaan tule tylsää hetkeä. Mutta Rakkaus lainassa toimi kirjana paremmin; se oli raikkaampi, särmikkäämpi ja hauskempi. Rakkauden pudotuspeli on jollain lailla väsynyt tekele; mieluummin minä olisin lukenut täysin uuden tarinan Giffinin kynästä. Haluan antaa pienen vinkin rouva Kirjailijalle: Mikäli se ei ole Harry Potter tai Musta torni, niin mieti tarkasti, onko jatko-osalle, edes itsenäiselle sellaiselle, todella tarvetta. (Ja näin Irene kuvittelee täällä omassa pikku maailmassaan, kuinka Giffin lukee blogiani, totta kai; hän osaa täydellistä suomea, sillä eikö jokaisen amerikkalaisen yliopiston pakollisiin lakiopintoihin kuulu jär-kyt-tä-vän pitkän suomen oppimäärä? Kyllä, aivan, Giffin on juristi toiselta ammatiltaan.) Giffinillä on hetkensä; ei tällaista kirjaa ole tarkoittu vakavalla naamalla luettavaksi alun perinkään; se on höttöä, purkkaa, saippuakuplia ja vaaleanpunaista pumpulia. Kirja on kuin välipala kahden jämäkämmän teoksen välissä. Ei se huono ole; se on vähän kuin porkkanaa ja näkkileipää maapähkinävoileivän sijasta. Kyllä sillä pikku lukemisen nälkä lähtee.
Vuoden ajan tunsin Marcuksen vain Dexin laiskottelevana ensimmäisen vuoden kämppiksenä Georgetownista. Siinä missä Marcus valmistui vuosikurssinsa toisiksi huonoimpana ja poltteli kaiken aikaa pilveä, Dex valmistui parhain arvosanoin eikä ollut koskaan kokeillut laitonta huumetta. Kämppäkaveruus ensimmäisen vuoden aikana voi kuitenkin olla äärimmäisen voimakas kokemus, joten nuo kaksi säilyivät ystävinä läpi collegen ja myös sen jälkeen, vaikka asuivatkin eri rannikoilla.
En tietenkään piitannut tuon taivaallista Dexin collegekaverista ennen kuin kihlauduimme ja hänen nimensä nousi esiin bestman-ehdokkaana. Dexillä oli vain neljä varmaa valintaa, mutta minulla oli viisi morsiusneitona (joiden joukossa Rachel kaasona), enkä aikonut keskustella hääkokoonpanon symmetriasta. Niinpä Dex soitti Marcukselle ja tarjosi hänelle kunniaa. Kun he kaksi olivat äkistelleet aikansa, Marcus pyysi saada puhua kanssani, mikä oli minusta hyvien tapojen mukaista, varsinkin kun otti huomioon, ettemme olleet koskaan tavanneet kasvokkain. Hän onnitteli minua kuten pitääkin ja lupasi, ettei juottaisi sulhasta känniin häitä edeltävänä iltana. Nauroin ja sanoin hänelle, että aioin muistaa tuon. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että hänen olisi pitänyt luvata, ettei hän makaisi kanssani ennen häitä.
Alkuteos: Something blue
Julkaistu Suomessa: 2008
Sivumäärä: 312
Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Välillä näitä merkkejä on hankala lätkiä - teen aina saman rituaalin ikään kuin valmistautuisin kohtaamaan kärpäsparven - , koska kirja ei ole unettava tai kaikin puolin surkea, mutta kolme tuntuu liian paljolta. Helppoa viihdettä, eikä romantiikka ole liikaa pääosassa, mikä on hyvä minun kannaltani, sillä minähän olen tunnetusti Irene, romantiikan tappaja.
PS. Taidan muuttaa Lontooseen. Kuopio olisi kyllä lähempänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti