Syyllisyyden taakka, lapsuudesta saakka

Luettu kirja: Sovitus Otava 2002. Alkuteos: Atonement (2001) Sivumäärä: 381

Kenelle: Historian havinaa mielellään kuunteleville, brittiläisestä tarinoinnista nauttiville, draaman ystäville.

Miksi: Olin pitkään sitä mieltä, että minä ja Ian McEwan emme koskaan kohtaisi kirjallisuuden loputtomalla tiellä, mutta toisin kävi. Yllättäen aloin (salakavalasti) kiinnostua herran tuotannosta, ja niin tapahtui eräänä päivänä, että hän tuli hevoskärryineen, päivää, päivää, saanko tarjota neidille kyydin, ja minä tyttö päätin ottaa tarjouksen vastaan. Niin sitä mentiin pölyisellä, kuoppaisella maantiellä, ja minä kuuntelin herran kertomuksia.

Kirjailija: Brittiläinen Ian McEwan on palkittu ja kiitetty kirjailija, joka sai vuoden 1998 Booker-palkinnon romaanillaan Amsterdam. Kirjailijan ura alkoi 1970-luvulla, ja tuotantoa on kertynyt mukavasti, toistakymmentä kappaletta. Sovitus on ilmestynyt myös elokuvana. 

Mistä kertoo: Tarina alkaa 1930-luvun Englannista. Briony on kolmetoistavuotias tyttö, joka kirjoittaa näytelmiä, pohtii syviä, haluaa kirjailijaksi. Hän sattuu näkemään isosiskonsa Cecilian ja perheen siivojaan pojan Robbien välillä jotain, mitä hän ei ymmärrä. Väärin tulkitsemisella on kauaskantoisia seuraamuksia. Tuleeko Brionystä silti kirjailija? Loppuuko lapsuus liian aikaisin? Mitä sota tuo tullessaan? Mihin koko perhe on menossa?   

Tunnelma: Herkkä, pohdiskeleva, tunteita tökkivä, kuin pikkupoika muurahaispesää kepillä, mitä kaikkea täällä kuhisee, elegantti, tyylikäs, vanhanaikainen, elokuvamaisilla kohtauksilla leikkivä, hidas, soljuva virta, heittäydy mukaan ja kellu toiseen aikaan.

Kirjailijan ääni: Ian McEwan on yksityiskohtainen kertoja. Joskus runsas yksityiskohtien viljely voi ärsyttää - onko minun todella pakko tietää, minkälaisia kyniä on pöydällä tai minkälaiset verhot roikkuvat ikkunassa -, mutta McEwan punoo yksityiskohdat kauniisti tekstiinsä, arkisia, pieniä asioita, kuin lasihelmiä, joista heijastuu jotain muuta, yllättävää, ja tämä tuo jännittävän kontrastin noin muuten mahtipontiselle kerronnalle. McEwan viihtyy pitkään ja hartaasti ihmisten mielissä, tutkailee ja kääntelee, antaa heistä ihon kaistaleita, repii ruvet auki, mitä muuta täältä voisi löytyä? McEwan ei laukkaa kilpaa tapahtumien kanssa, vaan hän jää sivuun katselemaan, kyntää vaon peltoon mietteliäänä, ei ole kiire minnekään, rauhassa kylvetään, sillä yksi, merkittävä tapahtuma voi olla riittävä ja ratkaiseva. Herra McEwan, perusteellinen tarinoitsija, joka luottaa dialogiin vain hätätapauksessa.  

Tarina: Olin ensimmäiset 200 sivua ihastunut, todella ihastunut. Nautin suunnattomasti tarinasta, sen hitaudesta, sen hiljalleen kasvavasta jännitteestä, Brionyn perheen kuvailemisesta, Brionystä itsestään, miten mahtavia ajatuksia, tuolla nuorella tytöllä! Kirjan toisella puolikkaalla mennään ajassa eteenpäin, käydään sotatunnelmissa, ja minä huomasin menettäväni suurimman kiinnostukseni. Tarina ei muutu huonoksi, mutta se kadottaa jännityksensä, ja siitä tulee vain "kyllä tämä sota on sitten hirveää" tyyppistä kuvausta, jota luin kohtuullisen mielelläni, mutta en ollut enää innostunut kirjasta. Ymmärrän, miksi ajanjakso on mukana, mutta silti,  miten voi kokea saman kirjan näin kahtiajakoisena? Ensimmäinen puolikas oli lähes täydellinen, toinen puolikas kuin eri kirjasta. Lopussa nähdään pilkahdus taas paremmasta. Takakannessa hehkutetaan kirjaa riipaisevaksi rakkaustarinaksi, mutta minulle tuo puoli oli yhtä tyhjän kanssa, ei riipaissut, ei. 

Henkilöt: Kolmetoistavuotias Briony on kirjan mielenkiintoisin henkilö, jossa on taikaa, mutta hänen ikääntyessään osa taiasta katoaa. (Käykö niin meille kaikille?) Pidin Brionyn perheen henkilöistä, heissä on kiehtovuutta ja salaperäisyyttä. Robbie sen sijaan on sangen unohdettava, vaikka hänelle annetaan tilaa olla esillä. Toki kirjaa voi tulkita kahdella tavalla, ja näin ollen, ehkä kaikki on tarkoituksellista. McEwanin henkilöissä (suurimmassa osassa) on kuitenkin kieltämättä säväyttävää karismaa.

Lainattua: Nämä tällaiset ajatukset olivat hänelle yhtä tuttuja ja lohduttavia kuin hänen polviensa täsmällinen muoto, niiden yhteneväinen, mutta keskenään kilpaileva, symmetrinen ja kaksipuolinen ulkonäkö. Ja ensimmäisen ajatuksen perässä tuli aina toinen, yksi mysteerio synnytti toisen: olivatko kaikki muut ihmiset tosiaan yhtä eläviä kuin hän? Oliko esimerkiksi Brionyn sisko yhtä arvokas ja tärkeä itselleen kuin Briony itselleen? Oliko Ceciliana oleminen yhtä värikästä kuin Brionyna oleminen? Oliko siskollakin jokin todellinen minuus murtuvan aallonharjan takana, ja miettikö hänkin sitä sormi naaman edessä?


Kirjanmerkit: Kolme ja puoli.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:

Jep, yhtä hullu kuin ennenkin! Ja tiedättekö mikä on varma merkki siitä, että on Doctor Who-fani? Se, kun lukee kirjasta Josh seisoi kumarassa dalekin ääressä nyökytellen, vaikka oikeasti siinä lukee Josh seisoi kumarassa dekin ääressä nyökytellen. Ou jea!