Mad Women

Anne B. Ragde on naapurimaamme Norjan iloinen kirjailijatäti, jonka teoksesta Berliininpoppelit kiinnostuin hienoisesti jokin aika sitten; niiden sateen jälkeinen lehtien tuoksu leijaili ilmassa, välillä voimistuen, välillä heiketen, välillä tietoisuuteen upoten, välillä unohdukseen kaikoten. En saanut aikaiseksi asettua poppeleiden varjoon nauttimaan piknikkiä, sillä kynnys astua norjalaisuuden maaperälle tuntui korkealta. Tai matalalta. Vuoret ja vuonot, turskat ja villapaidat, hiihto ja viikingit, kyllä te tiedätte. Olen tainnut lukea yhden norjalaiskirjailijan tuotoksen legendaarisen hurjassa menneisyydessäni: Tom Egelandin Liiton vartijat, joka muistini mukaan oli varsin luettava. (Toisaalta, muistini luotettavuus on yhtä vakaalla pohjalla kuin ansakuopan ylittämistä yrittävän suden tassut.) En ole tullut lukeneeksi lisää herran kirjoja, vaikka silloin ajattelin, että voisin viettää uudemman kerran aikaa Egelandin parissa.

Koska kirjabloggaamisen syvin olemus eli pahuus, on epidemian lailla etenevää lajia, neiti Irenekin on tehnyt jotain sellaista, mihin ei sydämessään uskonut muutamia kuukausia sitten. Olen vilkuillut kirjakatalogeja, vähän vain, nuuhkinut tietokoneen näyttöä - täysin normaali, pikku harrastus, eikö totta? - ja yrittänyt aistia, mikä uutukainen tuoksuu niin hyvältä, niin tuoreelta - vastapaistetuilta sämpylöiltä, saunavihdalta, raikkaalta syysaamulta -, että haluaisin tutustua siihen tarkemmin. Ragden täti se siellä viittoili, pajukori käsivarrellaan, punavalkoruudullinen liina olallaan; tule, tule, piknikille, ei poppeleiden suojaan, vaan kuusikymmentäluvulle trondheimilaiseen kerrostaloon, tule, tule. Ja minä menin. Olen sillä tavalla heikko. Mutta aika himputin cool. Kun päästää uuden kirjailijan elämäänsä, se on periaatteessa sama asia kuin hyppäisi benjihypyn. 

Berliininpoppelit on avausosa trilogiaan, joka on menestynyt hyvin myös ulkomailla. Kaikki kolme osaa on suomennettu. Aion tehdä sinut onnelliseksi on trilogian ulkopuolinen teos, ja toinen suomennettu sellainen rouvan laajasta tuotannosta. Anne B. Ragde on kirjoitanut aikuisten romaanien lisäksi joukon lasten- ja nuorten kirjoja.

Aion tehdä sinut onnelliseksi on norjalaiset Salatut elämät, jo mainitun trondheimilaisen kerrostalon asukkaista, kultaisella kuusikymmentäluvulla. Vaimot siivoavat ja puunaavat sekä murehtivat ruoan laittoa kotona päivät pitkät. Miehet ovat työssäkäyviä intellektuelleja, Vietnamin sodan kuuliaisia seuraajia ja tietosanakirjojen ylimpiä ystäviä, joiden housuissa saattaa toisinaan värähtää muukin kuin sinne pesiytynyt kutsumaton asukki, mikä tietenkin pöyristyttää pidättyväisiä rouvia. Irtoaako näistä aineksista, kerrostalon erilaisista perheistä käyttökelpoista, kirjallista laastia jaettavaksi eteenpäin?

Ei. Voi ketun viikset! Minä olin varma, että tulisin pitämään tästä kirjasta, ja paljon, sillä jo kirjan kansi on niin retro ja houkutteleva, puhumattakaan aikamatkasta menneisyyteen sekä lupauksesta hauskasta ja elämänmakuisesta kirjasta. Mikä sitten mättää?

Hieman kaikki. Ensimmäiseksi, Anne B. Ragden ote kirjoittamiseen on niin banaali ja suoraviivainen, ettei siitä saa mitään irti. Kirjaimet ja lauseet solahtavat paikoilleen kuin leikki-ikäisen palikkapelissä, pelissä, joka on niin naurettavan helppo, että itse mukulakin nauraa sisäisesti, että kuinka tyhmänä te minua pidätte. Plop, plop! Kirjainpalikat putoilevat laariinsa kuin lotossa, jossa kukaan ei koskaan voita. Rouva Ragde on (puuduttavan) tekemisen kuvailun mestari - eikä tämä ole positiivinen seikka. Häntä olisi syytä muistuttaa siitä, että joissain kohdissa ellipsin käyttäminen olisi suotavaa. Vai haluaako joku muka lukea kymmenen eri työvaihetta WC:n pesemisestä tai lattian luutuamisesta? (Sitä varten siivousoppaat ovat olemassa, rouva Ragde.) Se riittää, että mainitaan rouva X:n pesevän WC:n, muuta ei tarvita. Ensimmäiset sata sivua kirjasta ovat käytännössä yhtä siivomisen ja ruoan laiton riemukasta juhlaa, hurraa! Ei pitkästytä yhtään! (Leikki-ikäinen on nuokahtanut tässä vaiheessa maton kulmalle ja uneksii palapeleistä.) Yleisesti Anne B. Ragden kirjallisessa olemuksessa on jonkinlaista emäntämäistä maalaisjärkeä; tunnetta on mukana yhtä paljon kuin uutistenlukijan äänessä. 

Toiseksi, näin lyhyeksi kirjaksi - positiivinen seikka, kyllä, ainakin kyseisen kirjan kohdalla! - tarinassa on liikaa henkilöitä. Kehenkään ei ehdi tutustua kunnolla, sillä Ragdella on niin kiire kurkistamaan seuraavaan huoneistoon; näkökulmat poukkoilevat kuin puolukat ämpärissä aina vaimosta mieheen, pikkumukulasta teini-ikäiseen. (Harmi, että yhdelläkään perheellä ei ole kissaa tai koiraa. Se olisi ollut kiinnostavaa!) Pikkuruinen tarinan poikanen ehtii juuri syntyä, kunnes se jo tallotaan jalkoihin, tapetaan ja heitetään syrjään ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä loppujen lopuksi. Sellaisen häikäilemättömän tempun äärellä tuntee olonsa narutetuksi, ärsyyntyneeksi. Tarina on muutenkin kummallisen epätasapainoinen. Se vapisee huterana tasapainolaudallaan, tantereen kutsuessa useasti. Kirjan toinen puolisko ei nimittäin ole yhtä tylsää, pohjaan palanutta puuroa kuin alku; sitä pystyy jopa lusikoimaan irvistämättä, vaikka joukossa on yhä karstan kappaleita. Puurosta löytyy myös muutama kova sattuma; manteli narskahtaa hampaiden välissä, mutta sen eksymista tarinapuuroon pitää lähinnä vahinkona.

Kolmanneksi, nostalgiamatka kuusikymmentäluvulle jää laimeaksi, lukuisista savukkeista ja pannukahveista huolimatta. Vaikka olosuhteet ovat selkeästi erilaiset nykypäivään nähden, tunnelma tukahtuu jonnekin, pysähtyy kuin siivilään, eikä lukijan hyppysiin tartu kuin harmaansävyisiä, onnettomia hippusia menneisyydestä. Ja vielä neljänneksi; missä on se mainostettu huumori? Allekirjoittaneen haaviin ei osunut yhtä ainoaa naurunpyrskähdyksen perhosta.              

Voi Anne. Lupasit niin paljon. Lupasit tehdä minut onnelliseksi, mutta onnistuit tekemään minut vain pettyneeksi. Minun haluni lukea Berliininpoppelit on tyystin kadonnut. Jollekulle muulle Aion tehdä sinut onnelliseksi saattaa tarjota paremman elämyksen - ehkä kuusikymmentäluvun kokeneelle. Minähän en ole tuolla kymmenluvulla vieraillut kuin kuvitelmissani Doctor Whon kanssa.

Rouva Åsen kaatoi kahvia itselleen ja Egilille, otti kaapista kaurakeksejä, voiteli ne ja levitti päälle vuohenjuustoa. Hän oli päässyt sanaristikossa jo yli puoliväliin, ja huomenna tulisi uusia viikkolehtiä. Niitä hän odotti aina.
  Hän kuuli, miten yläkerrassa vedettiin esiin keittiöntuoleja. Nyt siellä käytiin pöytään syömään kaalikääryleitä. Tai ehkäpä rouva Rudolf oli laittanut kaalimuhennosta, sekin oli hyvää. Ja halpaa, ennen kaikkea halpaa. Etenkin Rudolfeille, heiltä ei kaalia puuttunut.

Alkuteos: Jeg skal gjøre deg så lykkelig (2011)
Julkaistu Suomessa: Tammi 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 289

Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Kirja, joka on kuin valokuva-albumi täynnä perhekuvia; se on perinteisessä, siistissä järjestyksessä, jossa korkeintaan pari valokuvaa repsottaa paikoiltaan.