Päättömyyden huippu

Huh hah hei! Kesä jatkuu näillä kulmilla ainakin säiden suhteen, vaikka puut ja pensaat ovat jo aloittaneet sonnustautumisen syysasuihinsa. Kesä on ollut ihana ja pitkä, ja viime vuotinen kauhun kesä on enää kammottava, haalea muisto. Kesän lukemisto on Irenen osalta hyvä pikkuhiljaa päättää toiseen taannoiseen kirjaan, jonka ostin, kun kerran halvalla sain. Hullu se on, joka ei halvalla osta. Ja tuplahullu se, joka ostaa siksi, koska halvalla saa. On ihanaa olla (kirja)hullu! Zumbatkaamme ja salsatkaamme itsemme hikeen (kirja)hulluuden kunniaksi!

John Verdon on se amerikkalainen heppu, joka vietti työuransa mainosten parissa, ja jäätyään eläkkeelle, huomasi, että sormien pyörittely ja nivelien naksuttelu ovat itse asiassa aika tylsää puuhaa. Ei hätää, sillä herra Harmaahapsi sai neronleimauksen: Minä kirjoitan murhamysteerin! Niin kieron, että heikot putoavat kyydistä seitsemännellä rivillä! Kirja myy tietenkin triljoonia kappaleita ympäri maailmaa! Miksi en saanut tätä ideaa kuuttasataa mainosvuotta sitten? Herra heittäytyi reippaaksi eläkeläiseksi ja alkoi naputella esikoistaan Numeropeliä, (kirjoitustauoilla hän pelasi rugbya sohvatyynyn kanssa) ja vuonna 2010 teos putkahti maailmaan pontevana kirjavauvana, joka otettiin avosylin vastaan.

Minä muistan nähneeni vinkin kirjasta jossain lehdessä ja kiinnostuin heti. Melko pian sen jälkeen kirja paistatteli päiväänsä kirjaston uutuushyllyssä - minä en ollut uskoa silmiäni! -, josta nappasin sen mukaani kuin taitava varas timanttikaulakorun naisen kaulasta. Ei sillä, että olisin varastanut kirjan. Lainasin kyllä. Halusin vain havainnollistaa sitä, että kuinka taitava minä olen ottamaan kirjan hyllystä. Supertaitava. Pidin Numeropelistä, joten tiesin, että matkani jatkuisi herra Verdonin kanssa. Ensiksi meni tovi, sillä herran olemassa olo pääsi välillä lipsahtamaan mielestäni. Anteeksi, herra Harmaahapsi. Olen korjannut erheeni. Ensimmäisen osan pelistä hoidin pari vuotta sitten. Nyt oli Sokkoleikin vuoro.

Jo Numeropelissä seikkaili hieman alle viisikymppinen, kaikkien aikojen älykkäin murhatutkija Dave Gurney, mutta voi, hektinen ura New Yorkissa on takanapäin ja eläkepäivät ajankohtaisia Catskill-vuoriston idyllisellä kotitilalla. Kaiken lisäksi vaimo on maanläheinen patikkahirmu, joka nauttii uudesta elämästä, kun taas analyyttisen Daven mieli karkailee auvoisen avioliiton satamasta murhien tahraamille vesille. Sattuupa sopivasti, että erään tohtorin ärsyttävä morsmaikku on saanut osumaa viidakkoveitsestä siihen malliin, että pää nököttäää suloisen mökin pöydällä kuin groteski sisustuslamppu, ja vielä onnellisen pariskunnan hääpäivänä. Luoja sentään! Kuka katkaisi pään, mihin on kadonnut tohtorin meksikolainen luottopuutarhuri ja ennen kaikkea, missä on Marko Paananen? Mitä sisustusta! Pian Dave Gurney on jälleen murhaajajahdissa, ja taas sellaisessa, jossa mikään ei tunnu olevan kohdallaan...

Jännityskirjailija Verdon osaa yhdistää tavallisen kotielämän ja hillittömän murhatutkimuksen sujuvan mukavaksi paketiksi. Karmeita ihmiskohtaloita tasapainottavat kahvihetket ja parsan heilumiset tuulessa; Dave Gurneyn koti kuulostaa unelmapaikalta elää, mutta tätä herra rikostutkija ei osaa arvostaa, toisin kuin vaimo Madeleine. Ilmeisesti herra Verdon onnistui rakentamaan ensimmäisessä kirjassaan Daven ja Madeleiden hahmot vankoiksi, toki hivenen stereotyyppisiksi kokonaisuuksiksi, sillä heidän seuraansa on helppo palata ikään kuin tapaisi vanhoja, tuttuja ja turvallisia ystäviä illanvieton merkeissä. Sivullisten tehtävänä on käytännössä lausua heille kuuluvat, juonen kannalta olennaiset repliikit, ja siirtyä takaisin vilttiketjuun. Davessa on jotain vastustamattoman kiehtovaa ja ärsyttävää; mies on todellinen pohdiskelijaluonne, jonka terävät aivot ottavat kierroksia kuin urheiluauto kilpailun lähtöviivalla, mutta joka pystyy samaan aikaan olemaan käsittämättömän typerä, eikä pelkästään tunnepuolella. Niin että missä se maailmankuulu äly toisinaan luuraa, herra Gurney?

Verdonin teksti miellyttää silmää helpolla ja suoraviivaisella etenemisellään. Verdonin kynä ei pahemmin hypi eikä loiki kartoittamille sivukujille etsimään kirjallisuuden syvintä olemusta. Ajoittain kynä töksähtelee, pysähtyy kömpelöön ilmaisuun kuin korotettuun suojatiehen, mutta sen antaa anteeksi, sillä seuraavassa hetkessä miehen kynä piirtää kaunista maisemaa tai raapustaa mielenkiintoista pohdintaa elämän paradoksaalisuudesta. Hullut murhaajat ja rikolliset temmeltävät Verdonin pelikentällä vapaina kuin raivotautiset kaniinit, mutta silti herra istuttaa nurmikkonsa reunalle jotain lempeää ja pehmeää, orvokin sinne, ruiskaunokin tänne. Vaikka Verdon on periaatteessa vain yksi murhakirjailija muiden joukossa, kuin yksi musta karva kissan turkissa, niin jokin hänessä vetoaa myös sellaiseen, joka lukee vähemmän perinteisiä "kuka murhasi kenet ja miksi" jännityskirjoja.

Sokkoleikki ei ole niin koukuttava ja älyllisesti stimuloiva tarina kuin Numeropeli, mutta se on kelpo ja viihdyttävä esitys, jota katselee uteliaana sen pituudesta ja lukuisista väliaikanumeroista huolimatta. Numeropelin luin siis jo pari vuotta sitten, ja muistelen, että kyseisessä kirjassa psykologinen ote olisi ollut Sokkoleikkiä vahvempi. Nyt psykologinen puoli jää löyhemmäksi, mikä on pienoinen pettymys. Eikä minua taaskaan sumutettu; omassa pienessä mielessäni kirjoitin huomattavasti värikkäämmän (eli todennäköisesti huonomman) loppuratkaisun. Niin. Aion kuitenkin yhä lukea Verdonia. Murhakierre odottaa.

Nurmikon toisella laidalla kolmen lintulaudan päästään käyrät varret oli taivutettu vinoon. Katsellessaan kallistettuja lintulautoja Gurney tajusi jakavansa ainakin jossain määrin Madeleinen hyväntahtoiset tunteet peuroja ja niiden aiheuttamia pieniä tuhoja kohtaan. Outoa sinänsä, sillä toisaalta hän suhtautui oravien - jotka nytkin olivat kaivamassa peurojen ulottumattomiin jääneitä siemeniä ruokintalaitteen pohjalta - aikaansaamaan hävitykseen eri tavalla kuin Madeleine. Oravat olivat hermostuneita, nopealiikkeisiä ja aggressiivisia otuksia, ja niiden keskeisenä motivaation lähteenä näytti olevan jyrsijöille ominainen ainainen nälkä, joka pakotti ne ahmaisemaan parempiin suihin viimeisenkin tarjolla olevan ruoanmurun. 

Alkuteos: Shut Your Eyes Thight (2011)
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2012
Sivumäärä: 671

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Rauhallisesti hiipivä teos, joka antaa sijaa ajatuksille ja tunteille murhatutkinnan tuoksinnassa. Kiihkeä tempoisiin trillereihin tottuneet saattavat jopa pitkästyä.