Kun Lolita tapasi kameran

Pari kuukautta sitten koin hempeän kesäromanssin Elenan ja Joel Haahtelan kanssa - hetkinen, pitäisikö tässä kenties miettiä sanavalintojani? - ja sittemmin kun olin viettänyt viikonpäivät Yönäytöksen herkullisessa pimeydessä, päätin katsoa, olisiko Haahtelan valoisasta taiasta mitään jäljellä, vai oliko kyseessä  hetken huuma, kesän ja lämmön aiheuttama hulluusaalto, joka olisi tyyntynyt näin syksyn ja järjen tullen. Lähikirjastoni valikoimasta sattui löytymään toinen Haahtela, Kaksi kertaa kadonnut, joka on herran esikoisromaani.

Kahvilatyöntekijä Lolita Esposito asuu isänsä, herra Espositon kanssa. Naisen elämä saa uuden, jännittävän käänteen, kun hän saa syntymäpäivälahjakseen käytetyn kameran, jonka sisältä löytyy valokuvia salaperäisestä pariskunnasta. Lolita huomaa uppoutuvansa valokuviin, tarkastelevansa niitä kuin tutkija soluja, niin ettei voi vastustaa pariskunnasta huokuvaa vetovoimaa; hän alkaa selvittää miehen ja naisen henkilöllisyyksiä. Lolitan tehdessä tutkimuksiaan, savukkeiden savutessa joka puolella kuin tehtaiden savupiiput, ihmiset hänen ympärillään, herra Esposito ja nuori postipoika Jules etunenässä, tekevät myös pienoisia tutkimuksiaan, mutta heidän tutkimuskohteensa suuntautuvat lähinnä heidän sisimpäänsä...

Joel Haahtelalla on hämmästyttävän tunnistettava, omaleimainen tyyli kirjoittaa. Kun aloitin Kaksi kertaa kadonneen, olin lukenut vasta 126 sivua miehen tuotannosta, mutta silti tunnistin jo ensimmäisen kappaleen jälkeen, kenen kirjasta oli kyse. Kesän taika ei ollut sattumanvaraista, Elena ei ollut yhden hitin ihme niin kuin Macarena, vaan Joel-herra tuli ja raikasi taas, untuvanpehmeitä sävelmiään. Vähäeleisyys, osuvat kuvailut ja ajatukset pitävät Haahtelan kirjoitustornia pystyssä, sekä hetkittäin täyteen voimaansa nousevat lumoavat lauseet, kuin korkeat tyrskyt, jotka kohoavat ja kohoavat, kunnes niiden voima hiipuu, pauhu laantuu ja on jälleen hiljainen aava, ajatuksiin kietoutuva, dynaaminen aava. Herra Haahtelan kirjoittaminen on kuin Pisan torni; se ei ole täydellistä, vaan aina kallellaan jonnekin, mutta se on kaunista joka tapauksessa.  

Kaksi kertaa kadonnut on juonivetoisempi kuin Elena. Toki tarina ei nouse tässäkään kirjassa suureen päärooliin, vaan se kuuluu kaikelle muulle oleelliselle, joka väreilee tarinan veden päällä, kuten elämän ihmeellisyyksien yksityiskohdat, vesikirput ja kuplat, levät ja auringon kultaamat laineet. Teos on muutenkin sävyltään erilainen kuin Elena; se on hivenen rujompi kokonaisuus, kuin Haahtelan kirjapuutarhan nurkassa värjöttelevä pensas, jonka hoitoa on laiminlyöty, Elenan kaltaisten valioyksilöiden säihkyessä keskellä puutarhaa valkoisina unelmina, lumipalloheiseinä. Kaksi kertaa kadonnutta värittää myös arvoitus kuten Elenassa, mutta tällä kertaa se on erittäin konkreettinen arvoitus, jonka puitteihin koko kirja asettuu; kirjaa on luonnehdittu jännitysromaaniksi. (Te varmasti muistatte, ettei Irene ole kovin/lainkaan säikky kirjojen suhteen; eihän tämä ole jännittävä, hyvänen aika!) Henkilöhahmoja esiintyy kirjassa useita, ja vaikka jokaisella on vain lyhyt esiintymisvuoro, niissä on jotain uniikkia, kiehtovaa, kepeää ja helposti lähestyttävää.          
Kaksi kertaa kadonneen esikoisuus paistaa ohuesti rivien läpi kuin aurinko pilviverhon takaa. Kirja vaikuttaa raakileelta, kömpelöltä, kuin pullealta, kepin varassa lyllertävältä hyväntuuliselta ukolta. Dialogeja varsinkin - joita ei käytännössä ole Elenassa ollenkaan - vaivaa jonkinlainen kankeus; ne ovat osittain töksähteleviä ja epäluontevia. Kaiken lisäksi mukaan on sekoittunut komiikkaa, tilanteita ja lauseita, joiden tarkoituksellisuus jää kyseenalaiseksi - ovatko ne tahatonta komiikkaa vai eivät? Muutaman kerran minä naurahdin jopa ääneen, kunnes tulin ajatelleeksi, että oliko juuri luettua tarkoitettu hauskaksi. Tämä piirre hämmensi Kaksi kertaa kadonneessa. (Tai ehkä minun pitäisi syyttää kieroa huumorintajuani.)

Loppujen lopuksi, viihdyin taas hyvin Haahtelan seurassa, vaikka ei tämä esikoinen yllä Elenan tasolle. Vaikka yleisesti ottaen olen juonivetoisten kirjojen ystävä, Kaksi kertaa kadonneen kohdalla huomasin kaipaavani Elenan herkän kuulasta tunnelmaa. Kaksi kertaa kadonnut ei ole tarinana kovin häävi, vaikka sitä ruokitaan huomattavasti enemmän kuin Elenassa. Heikkouksista huolimatta, koin tuoreimmat  Haahtela-hetkeni onnistuineiksi ja ne heikkoudetkin jollain lailla hellyttäviksi; minun teki mieli mennä ja silittää herra Haahtelaa hiuksista kuin kissaa ja sanoa: Ei se mitään. Ei se haittaa.    

Matkani jatkuu herra Haahtelan puutarhassa.  (PS. Anteeksi lukuisat Elena-vertaukseni.)

Muutama pieni kyynel säesti 30 senttilitran paperipussipullon tyhjenemistä, polttavia kulauksia seuraavia irvistyksiä, hiljaista murhetta, joka levisi koko rappukäytävään, ovien alitse sisälle huoneistoihin ja mattojen alle kytemään. Se sai ihmiset sammuttamaan televisionsa ja tuijottamaan hiljaisina ulos ikkunasta, muistelemaan kadonneita rakkaitaan, pysähtymään tietämättä miksi, kuuntelemaan itäisiltä aroilta nousevaa tuulta, joka lakaisi kaupunkia suurella luudallaan.

Herra Esposito istui keittiönpöydän ääressä ja sekoitti hunajaa teehen, pyöritti lusikkaa kuin unessa ja kenties hän olikin yksitoikkoisesti lusikkaa pyörittämällä vaipunut kevyeen uneen, itsehypnoosiin, jakanut mielensä ja ruuumiinsa, unen valossa, valon lumossa, vaipua valon lumoon.

Seuraavana päivänä Jules ajatteli: suru on siemen. Siemenestä kasvaa puu. Surupuun oksat ovat vahvoja. Niiden päällä voi hyvin loikoilla ja katsella kuinka ruoho kasvaa, sininen taivaanranta punertuu ja tähdet syttyvät yöhön.
  Jules kasteli surun siementä.

Julkaistu Suomessa: Otava 1999
Sivumäärä: 207

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Luulen, että herra Haahtelaa varten pitää luoda oma genrensä. Haahtelan haaveilevat haahuilu-romaanit? Tässä kirjassa haahuiltiin kultaisella keskitiellä.