Pelko tekee taiteilijan

Olen mykistynyt tämän vuoden ruskasta. Miten hämmästyttävän upea luonto meillä onkaan! Värit ympärillämme ovat uskomattoman kauniita, lähes epätodellisia, yliluonnollisia, kuin jostain toisesta maailmasta, maailmasta, joka kulkee rinnallamme, ja hetkittäin, tuosta toisesta maailmasta, satumaailmasta, tihkuu läpi jotain sanoinkuvaamattoman lohdullista, taikaa ja todellista onnea, joiden varjolla me jaksamme taas taapertaa eteenpäin tässä elämän upottavassa suossa. Tämän lisäksi, kesä ei ole vieläkään höllentänyt otettaan täysin; aurinko on paistanut vähintään yhtä lämpimästi kuin monena keskivertojuhannuksena yhteensä. Tämä on ollut pisin kesä naismuistiin. En valita, vaan rakastan. Luonto on yllätys ja aarre, joka meillä on mahdollista kohdata joka päivä.

Minä olen taas sortunut uutuuskirjaan, mutta en yksinkertaisesti voinut vastustaa Yönäytöksen kutsua. Kirja on ehtinyt vilahdella jo useassa blogissa, ja nyt on Irenen vuoro sanoa painavat sanansa - jokaisella on painoa ainakin flyygelin verran - kyseisestä teoksesta.

Marisha Pessl on yhdysvaltalainen, kolmen- ja neljänkympin välissä hurruttava kirjailijaneito, jonka esikoisromaani Special Topics in Calamity Physics julkaistiin vuonna 2006. Toista romaania odoteltiin useita vuosia, mutta vihdoin Yönäytös lipui kirjalliselle valkokankaalle, josta me suomalaisetkin pääsemme nauttimaan tuoreeltaan omalla kielellämme. Pessl oli luova lapsi ja alkoi kirjoittaa mysteeritarinoita hyvin nuorella iällä. Harrastukset muuttuivat opiskeluiksi; Pesslillä on kasassa sekä elokuva että televisio-opintoja, jotka kruunaavat nykykirjallisuuden oppiarvo. Lahjakas ja kaunis nainen samassa paketissa!

Hiipikäämme siis sisään Yönäytökseen. Alkutekstit lävähtävät ruutuun, ja sitten, näemme hieman yli neljäkymmentävuotiaan herran, tutkivan journalistin Scott McGrathin, jonka ura on tehnyt tyylikkään mahalaskun viitisen vuotta sitten. Nyt McGrathin kasvoille paiskautuu uusi tilaisuus kuin märkä, tuulen lennättämä lehti, ja jälleen on kysymys mystisestä, julkisuutta karttavasta elokuvaohjaajasta Stanislas Cordovasta. Cordovan tytär Ashley on tehnyt kivan, pikku tempun ja hypännyt hissikuiluun kuolettavin seurauksin. Tuo hämmentävä nuori nainen, joka eläessään venytti häikäisevän vangitsevalla olemuksellaan todellisen, tavallisen ihmisen vankkoja, huolellisesti rakennettuja perusteita kuin kuminauhaa. McGrath tajuaa saaneensa täydellisen johtolangan herra Kulttiohjaajan jalanjäljille Ashley Cordovan ruumiin muodossa. Mies alkaa tutkia Ashleyn liikkeitä ennen tytön kuolemaa, apunaan pari uutta, nuorta tuttuvuutta: miehen remmiin astuu hemmetin hyvännäköinen renttu Hopper, jolla näyttää olleen jonkinlainen kytkös Ashleyhin sekä suloinen, utelias Nora, jonka hallusta löytyy yllättäin Ashleyn takki. Nuo kolme, jotka ovat kuin vinksahtaneet Charlien enkelit, heittäytyvät Cordovan perheen saloihin, synkkiin tyrskyihin ja huomaavat sukeltavansa yhä syvemmälle ja syvemmälle...  

Marisha Pessl on mahtava. Mahtava, mahtava, mahtava! Hänelle ojentaa pikkusormensa heti ensimmäisillä sivuilla, ja Pessl tarttuu siihen rivakoin ottein ja vetää, vetää niin, että pian huomaa menettäneensä koko kätensä kirjalle, eikä Pesslin veto lopu siihen; koko keho uppoutuu pikkuhiljaa Pesslin luomaan maailmaan kuin lämpimään mutakylpyyn, johonkin sellaiseen, joka on inhottavaa mutta miellyttävää samaan aikaan. Marisha Pesslin maailmassa kynä on kaksipäinen sivellin, jonka varsi on tumma ja kolhuinen; harjakset ovat toisessa päässä värikkäiden maaliroiskeiden peitossa, ja ne sojottavat pystyssä kuin heinäpelto, kun taas toisessa päässä harjakset ovat jähmettyneet yhteen mustaan möykkyyn kuin Elviksen tukka. Tällä siveltimellä neito toteuttaa taiteensa, siirtää ajatuksiensa sävyt paperille, salaisuuksien kerän kaikkien eteen nähtäväksi ja auki kerittäväksi.

Pesslin tekstissä on tenhoa, joka viettelee ja puskee eteenpäin helposti rullaten, aivan kuin istuisi polkupyörän selässä valtavassa myötätuulessa, polkaisisi vain muutaman kerran ja nauttisisi matkasta tuntemattomaan määränpäähän. Jonnekin kauas, jonnekin ulottumattomiin, jonnekin reunalle, ehkä jopa sen yli. Pessl käyttää raikkaita kielikuvia, sellaisia, jotka eivät yritä olla täydellisiä, vaan niissä on hauskaa rosoisuutta ja mielikuvitusta, ajatusta, jonka voi vain aito, konstailematon kirjailija läväyttää tiskiin kuin lihakaupan myyjä kyljyksen. Myös Pesslin metaforissa on jotain syvällistä, koskettavaa, mikä saa sydämen kiertymään kippuralle. Kaiken huipuksi, nainen osaa olla hauska. Ironinen huumori pilkistelee sivuilla kuin rikkaruohot kivilaattojen väleistä.          

Ja se tarina. Se tarina! Mysteeri, arvoitus, elokuvamainen hiipivä jännitys, mieltä kiihottava ja manipuloiva, totuutta kuumeisesti etsivä kertomus, jonka pariin huomaa palaavansa uudestaan ja uudestaan, kuin käsi piparipurkille, yksi sivu vielä, yksi pipari vielä. Tarina, joka on omalla tavallaan seesteinen, mutta silti koko ajan myrskyn kourissa; se heittelehtii kuin vesipisara tuulessa, ja minne se lopulta iskeytyy, hämärtyy paksun usvan taakse. Tarina, joka on lukijalle itselleenkin eräänlainen journalistinen kokemus, tutkimusmatka realismin ja surrealismin välimaastoon. Tarina, jota tutkii yhtä innokkaana kuin Scott McGrath.  

Hopper ja Nora ovat rautaa. Ilman heitä - aluksi pelkäsin, että Scott-parka taistelee yksin seitsemänsadan sivun ajan - kirja ei olisi kokonainen. Scott, Hopper ja Nora muodostavat ikimuistoisen kolmikon, jotka kulkevat Yönäytöksen etapilta toiselle kuin telttaretkeilijät, ja joka kerta, kun retkue pysähtyy, ei malta odottaa nuotion sytyttämistä ja porukan kerääntymistä sen ääreen, heidän jokailtaista rituaaliaan, pohdintojaan, informaation palasiaan ja niiden sovittelemista yhteen. Scott on minäkertojana se, joka johtaa joukkoa, ja tässä kohtaa Yönäytökseen ilmestyy pieni kupru, kauneusvirhe, kuin valkoinen läiskä vanhaan elokuvaan, sillä Scott kärsii pienoisista miehisyysongelmista. Ei sillä, että tyyppi olisi jollain tavalla naismainen, mutta jokin viimeinen silaus miehestä puuttuu, sillä unohdin muutamaan otteeseen kirjan aikana, että Scott on mies.    

Upea, upea Yönäytös. Näytös, jonka pimeässä syleilyssä haluaisi pysyä mahdollisimman pitkään, kieppua valkeana pilvenä kaikkialle, joka nurkkaan ja koloon, ja kun näytöksestä viimein astuu ulos, takaisin todellisuuteen, se sokaisee ja häikäisee, ravistaa kuin aurinko väsynyttä aamulla, ja sitä haluaisi paeta, palata näytökseen, käpertyä istuimelle, vetää viltti leukaansa asti ja jatkaa katselua, irrottautua ajasta ja vain olla. Olenko kenties löytänyt naispuolisen Stephen Kingini? Marisha, toivottavasti kirjoitat pian lisää.

Jollakin tapaa, jossakin vaiheessa sinä yönä minä lämpenin aiheelle. Ehkä se johtui siitä että Sam oli syntynyt vain pari kuukatta aiemmin, ja äskettäin isäksi tulleena olin tavallista vastaanottavaisempi tuolle kauniille puhtaalle ajatukselle - puolustaa ketä tahansa lasta Cordovan edustamilta järkyttäviltä kauhuilta. Oli syy mikä tahansa, mitä kauemmin klikkailin läpi satojen Cordova-aiheisten blogien, fanisivujen ja anonyymien viestialustojen ja mitä kauemmin luin postauksia, joiden kirjoittajista monet olivat vasta yhdeksän- tai kymmenvuotiaita, sitä väistämättömämmin minusta alkoi tuntua, että Cordovassa oli jotain vialla.  

Alkuteos: Night Film (2013)
Julkaistu Suomessa: Otava 2013  (arvostelukappale)
Sivumäärä: 725

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Nerokas trilleri! (Huomaatteko, kuinka olen kerrankin lyhyt ja ytimekäs... minkä pilaan tällä lisäyksellä.)