Kahdeksan askelta hurmioon

Irene on kohdannut jälleen hämmentävän käänteen elämässään - minusta tuntuu kuin olisin löytänyt Kuolleenmeren kääröjen jatko-osan kellarin perunalaarista - ja saanut ihanalta Annikalta tunnustuksen. Kiitos paljon, otan tunnustuksen vastaan nöyrin kiitoksin ja niiauksin! 

Tunnustuksen säännöt menevät näin:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa

2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle

3. Ilmoita näille kahdeksalle tunnustuksesta

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

The Winter Wonderland-huvipuisto aukesi. Käsken sen sulkeutua mahdollisimman pian.

Tämä tarkoittaa sitä, että Irenen salaperäisyyden verhoa on raotettava. Hyvät ystävät, istutteko tukevasti ja mukavasti penkeissänne? Pitäkää toisistanne kiinni, sillä estradinäytökseni on ällistyttävän lennokas, vaarallinen ja kiihkeä; kasvonne tulevat muistuttamaan Edvard Munchin Huuto-maalausta seuraavan rytistyksen jälkeen. Pieni valmistelu, alkulämmittely - sormien naksautus, niskan venytys, kuusitoista yhden jalan tuplavolttia - ja minä olen valmis.

1. Rakastan kissoja. Minulla ei ole omaa kissaa, mutta palvon lapsuudenkotini kissaa ja siskojeni kissoja. Haluaisin pehmeitä, suloisia kissoja ympärilleni; yhden kaulani ympärille kuin puuhkan, kaksi kissanpentua olkapäilleni istumaan, seitsemän kissaa olemattomaan kirjahyllyyni, kuusi uuninpankolle ja pari saunan lauteille. Voin kuvitella, että minusta tulee joskus sellainen hullu, vanha kissanainen, joka asuu vinossa röttelötalossa kuudensadan kissan kanssa. Ehkä hankin vielä oman kissan. Olen nähnyt sen jo unissani; se on violetinsininen, tyylikäs kissa, joka tottelee nimeä Misha. En panisi pahakseni, jos jonain päivänä sataisi kissoja taivaan täydeltä.

2. Olen epäpatrioottinen ihminen siinä mielessä, etten innostu suomalaisesta kirjallisuudesta juuri lainkaan. Olen parin viime vuoden aikana lukenut ehkä viisi suomalaista kirjaa - niistä varmaan kolme oli Tuija Lehtisiä, yksi Ilkka Remes ja yksi jokin käsittämätön hairahdus -, eikä minulla ole aikomusta muuttaa tätä lempeämielistä suhdettani suomalaisiin kirjailijoihin. Kun luen, haluan todella päästä mielikuvituksissani kauemmaksi kuin Tampereen torille tai Turun saaristoon; en halua lukea vakuutusmyyjä Timpasta, jonka tukka on kuin piikkimatto tai jumppapirkko Katariinasta, jonka peppu on kuin heinälato.
Tiedän, eivät kaikki suomalaiset kirjat sijoitu Suomeen, mutta silti. Silti. Ehkä olen jonkinlainen umpio, jonka panssaria suomalaisen kirjallisuuden ei kuulu läpäistä. Lupaan yrittää parantaa tapojani edes vähän. Ehkä. Jos peipot tanssivat charlestonia laavavanaksi muuttuneen joen yllä.

3. Olen ikuinen wannabe-kirjailija. Hah! Juuri kun hän on vuodattanut sydämensä pakahduksiin antipatioistaan suomalaista kirjallisuutta kohtaan, hän paukauttaa olevansa wannabe-kirjailija. Mahtavaa, Irene! Siinä lienee yksi syy sille, miksi typerät kirjoitukseni tuntuvat järjestään olevan oksettavia kirjainjonoja, joiden sykähdyttävimmät hetket koetaan pilkkujen ja huutomerkkien muodossa. Olen koettanut muuttaa asennettani; jos ajattelen olevani gonnabe-kirjailija, ehkä kustantamon kultaiset portit aukeavat. Sesam aukene! Aivan, sitten kun laavavanajoki on jäätynyt ja mursut tanssivat ripaskaa sen päällä. Kirjoitin ensimmäisen "romaanini" - lue: 60-sivuisen hirvittävää roskaa sisältävän jännärin - seitsemäntoistavuotiaana. Sittemmin olen väsännyt 400-sivuisen (!) jättiviihdehirviön, 150-sivuisen pienemmän hirviön ja viimeisimpänä kesken jääneen viihdehirviön poikasen. Alkukesästä aloitin uuden, nuorille suunnatun käsikirjoituksen, mutta motivaationi on ollut kadoksissa, enkä ole päässyt ensitreffejä pidemmälle sen kanssa. Jotenkin olen alkanut uskoa, etten ole tarpeeksi hyvä, ja piste.

4. Kaikista maailman paikoista - ellei rentouttavaa lomaa Stephen Kingin patiolla oteta huomioon - haluaisin mennä aktiiviselle lomalle Alpeille. Periaatteessa mikä tahansa vuoristo kelpaisi, mutta Alppien kutsu on voimakkain. Välillä suorastaan kuulen korvissani huumaavan, tuhansien kilometrien takaa kiirivän jodlauksen, joka yrittää houkutella minua seuraamaan kuin Pillipiipari rottia. Jos joskus näette Sveitsin kansallispukuun sonnustautuneen naisen laskettelulasit otsallaan, kädet ojossa, laahustamassa pitkin kylän raittia kuin zombi, se olen minä matkalla kohti Mont Blancia. Luulen, että olin edellisessä elämässäni sujuvasti ranskaa naukuva, pelkkää Tobleronea mutustava itävaltalainen vuoristokissa.                         

5. Olen liikuntafriikki. Tulisin seinähulluksi ilman liikuntaa. Tai siis hullummaksi kuin jo olen. Jillian Michaels on fitnessjumalattareni. Unless You Puke, Faint or Die, Keep Going!

6. (Hahaa! Teillä on varmasti vaikeuksia uskoa, että edellinen kohta jäi noin lyhyeksi!) Kirjojen lisäksi viihdyn television ääressä. Katson häpeällisen montaa teinisarjaa, joiden nimet jääköön lausumatta aivan kuin "tiedätte kyllä kenen" nimi Harry Potterissa. Supernatural on paras tv-sarja koskaan; kunniamaininnan ansaitsevat ainakin Doctor Who, Fringe ja Näkijä. Pidän erityisesti elokuvista, jotka yrittävät saada pääni pyörimään kuin hyrrä ilman että putoan kelkasta kokonaan. Esimerkiksi Christopher Nolanin elokuvat ovat suosikkejani. Lempielokuvanäyttelijöiden suhteen olen ennalta arvattava: Johnny Depp ja Angelina Jolie toimivat aina.  

7. Olen katastrofaalisen huono käsitöissä. Peruskoulun päästötodistuksen käsityönumero ( 7) oli liioittelua ja todennäköisesti opettajan sääliä. Päivä, jona pääsin ikuisiksi ajoiksi eroon pakollisisista käsityötunneista seitsemännen luokan lopussa, oli yksi siihen astisen elämäni onnellisimmista päivistä. Vasara pysyy paremmin kädessäni kuin sukkapuikko. Kaiken huipuksi, haaveilin joskus muotisuunnittelijan urasta! Sallikaa minun nauraa! Muotisuunnittelija! Haluaisin kieltämättä tavata muotisuunnittelijan, joka A) ei osaa piirtää B) ei osaa ommella.

8.  Jostain kummallisesta syystä - viitaten edelliseen - olen suhteellisen hyvä leipoja. Leipoisin vaikka joka päivä pullia, kakkuja ja muffinseja, jos niitä olisi aina valtava joukko syömässä, ja jos jokapäiväinen itsensä kuorruttaminen yltiömääräisellä sokerilla ei tekisi hallaa liikunnan parissa rehkimiselleni. Sillä minä olen niitä ihmisiä, joille ei välttämättä riitä yksi pieni pala kakkua. Minua ärsyttävät suunnattomasti ihmiset, jotka ottavat suklaapalasesta yksi neljäsosaa ja sanovat, että heidän makeanhimonsa on sillä taltutettu! Irenen taikavaltikasta sinkoutuu hopeisen kelmeä valokaapelisuihku, joka kiroaa nämä ihmiset suoraan ikuiseen vaahtokarkkimaahan! (Pyydän anteeksi.) Leivon siis lähinnä syntymäpäivien tai juhlapyhien yhteydessä, ettei sokeripaholainen saa minua kokonaan hypnoottiseen otteeseensa.  

Jos joku jaksoi katsoa tämän spektaakkelin loppuun saakka, kiitos siitä. Nyt minä kumarran - ei, ei encorea! - ja poistun takavasemmalle kulissien taakse yhtä salamyhkäisen hämyisenä kuin syysillan utu.

Jatkan tunnustusta teille, ihanaiset:

Anu
Jonna
Salka 
Jami 
Disa 
Laura 
Jaana
Anu 

PS. Olen yrittänyt opetella käyttämään Facebookia - herra Zuckerberg, jos sallitte, niin saanen muistuttaa, etteivät kaikki ihmiset synny Facebookin hallintapaneelin täydelliset käyttötaidot kopioituneena aivoihinsa -  jo kaksi kuukautta, ja vasta eilen (!) hoksasin, kuinka voin tykätä muiden sivustoista. Olen käynyt tykkäilemässä siellä sun täällä, ja pyytäisinkin kauniisti, että mikäli teillä on hetki aikaa, käykää tykkäämässä myös minun blogistani. Lisäilen tykkäyksiäni sitä mukaa, kun löydän teidän sivujanne lisää. Toki voitte jättää kommenttikenttään linkin Facebook-sivullenne, jos en ole vielä käynyt sitä tykkäämässä.