Tsukuru Tazaki, tyhjä astia

Haruki Murakami, tuo japanilainen kynäniekka, on monen suosikki, ja minäkin päätin aikoinaan tutustua herraan. Valitsin silloin Suuren lammasseikkailun luettavaksi. Jo kirjan nimi sai minut uteliaaksi, odotin jotain unohtumatonta. Sain kuitenkin todeta, ettei kirjassa ollut mitään suurta saati seikkailua ja hädin tuskin oli edes sitä lammasta. Pettymys oli melkoinen, ja nyt kun yritän muistella kirjaa (piti oikein lukaista kauhea tekstini), siitä ei muistu mieleen kummempia. Meni hyvä tovi ennen kuin uskalsin tarttua Murakamin kirjaan. Murakamin uusin, Värittömän miehen vaellusvuodet, herätti kiinnostukseni Suomi-aspektillaan, joten sen halusin lukea keskinkertaisista lammasfiiliksistäni huolimatta. Sitä paitsi oli aika antaa herra Murakamille uusi mahdollisuus!

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo tarinan Tsukurusta, yksinäisen puoleisesta miehestä, joka havahtuu selvittelemään kuudentoista vuoden takaisia tapahtumia. Tsukurun ollessa nuori opiskelija hän kuului kotikaupungissaan Nagoyassa tiiviseen ystäväporukkaan, jonka muodosti hänen lisäkseen kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Jotain outoa tapahtui Tsukurun lähdettyä opiskelemaan Tokioon. Tsukuru suljettiin ystäväpiirin ulkopuolelle kaikessa hiljaisuudessa. Vasta vuosia myöhemmin Tsukuru saa pontta, naisystävänsä avustuksella, lähteä tapaamaan entisiä ystäviään. Eräs vanhoista ystävistä on muuttanut Helsinkiin, joten matka vie myös kotimaahamme. Mitä menneisyys kertoo Tsukurulle?

Värittömän miehen vaellusvuodet on onneksi paljon parempi kuin Suuri lammasseikkailu, vaikka päähenkilö on samantyylinen (muistaakseni), hieman elämästä irrallaan leijuva mies. Sitä kuuluisaa maagista realismia ei tässä kirjassa juurikaan ole, vaan tarina on yksinkertainen ja selkeä, suorastaan vähäeleinen ja arkinen. Se on kuitenkin koukuttavaa luettavaa, sillä Murakami pohtii samalla syntyjä syviä, tekee hyviä oivalluksia, värittää arkisuutta kuvailevalla kerronnallaan. Murakami menee henkilön pään sisään pelkäämättä, kuorii ajatukset alastomiksi, monenlaisiksi hedelmiksi, ja me lukijat popsimme nuo hedelmät, vaikka niissä näkyisi pilaantuneita kohtia. Japanin herra yhdistää koruttoman ja koreamman tekstin raikkaaksi kokonaisuudeksi ja onnistuu käsittelemään kipeitä aiheita omituisella, kepeällä tavallaan, vaikka kirjaa ei voi muuten kepeäksi kutsua. Aiheuttaako tuon keveän tunteen surrealistisuus, unenomaisuus? Se olikin vain unta, ei huolta.

Mutta kirjasta löytyy myös jotain naputettavaa. Murakami käyttää yllättävän paljon turhia -sti päätteisiä adverbeja, mikä ihmetyttää minua. Minä koen (joskus) tyylin eräänlaiseksi lukijan aliarvioimiseksi. Jos sataa hiljalleen, se riittää, ei tarvitse sanoa sataa hiljalleen, pehmeästi. (Toisaalta, olen tehnyt viime aikoina editointihommia, mikä tarkoittaa sitä, että olen vielä herkempi ylimääräiselle.) Muutaman kerran törmäsin kummallisiin, hassuihin ilmauksiin. Hänen rintansa olivat pehmeät ja runsaat, niissä oli elämisenjatkumisen tiivis paino. Siis mitä? En voi sille mitään, että tuollainen naurattaa (iloisesti) minua, kun yhtäkkiä ai että niin vakavan kirjallisuuden parissa törmää vastaavanlaiseen helmeen. Nyt saivartelen, tiedän, hyi minä, Murakami nauraisi (häijysti) omat kirjoitukseni suohon!

Värittömän miehen vaellusvuosissa on vahva, melankolinen, hiljainen tunnelma, jonka myrskyt ja melun voi aavistaa, ne ärjyvät jossain lähistöllä. Taustatarina on pieni mysteeri, ja se ruokkii lukijaa, saa sivut kääntymään tiuhaan, mitä ihmettä silloin kauan sitten tapahtui? Suomessa vierailun seuraaminen ulkomaalaisen näkökulmasta on herkkua, ja Murakami tavoittaa kohtuullisen hyvin kesäisen Suomen olemuksen. Yhden epäkohdan huomasin; Murakami väittää että suomalaisessa ravintolassa tupakoitiin mielin määrin. Ei taida olla mahdollista näinä päivinä vai onko kenties Helsingissä jokin erikoisravintola, jota tupakkalaki ei koske? Epäilen. Tai voi olla, että kirjan tapahtumat eivät ole tuoreita, vaikka nykyajassa ollaan. Pikkujuttu sinällään, mutta se kiinnitti huomioni.

Kaiken kaikkiaan makoisa, hieno kirja, vaikka totaalinen lumoutuminen jäi kohdallani kesken, vajaaksi, saavutin sen melkein, olen kuin täysikuu, josta puuttuu ohut palanen, kuka söi sen? Kirjan loppu ei ollut mieleeni. Kirjan loppu muuttui jankkaavaksi, enkä saanut sitä WOW-OMG-Fight Club-tyylistä shokkiloppua, jota olin mielessäni rakentanut kolmesataa sivua. (Ja tietenkin Murakamin lopun olisi pitänyt olla parempi kuin itse kehittelemäni.) Mutta olen todella tyytyväinen tähän kirjaan ja siihen, että löysimme Murakamin kanssa yhteisen sävelen Värittömän miehen vaellusvuosien myötä. Jätetään ne lampaat määkimään kauas taakse, okei? Ja istuudutaan saman pöydän ääreen kuuntelemaan kirjallisuuden nuotteja uudemman kerran. Neljä kirjanmerkkiä!

Alkuteos: Shikisai o motanai Tskuru Tazaki to, kare no junrei no toshi (2013)
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 2014
Sivumäärä: 330
Lainattua: Tsukuru oli ymmärtänyt unessaan mustasukkaisuuden olevan maailman epätoivoisin vankila, koska vanki sulkeutui tyrmäänsä itse. Kukaan ei väkisin työntänyt häntä sinne; hän meni sisään ominpäin, lukitsi oven sisäpuolelta ja heitti avaimen ulos kalterien välistä. Eikä kukaan muu koko maailmassa tiennyt hänen olevan siellä. Tietystä hän pääsisi ulos, jos vain itse päättäisi niin. Vankilahan oli hänen mielessään. Hän ei kuitenkaan pysty päättämään, hänen mielensä on kovettunut kiviseinäksi. Sellainen oli mustasukkaisuuden todellinen, pohjimmainen olemus.