.

.

lauantai 30. elokuuta 2014

Keltainen värisuora


Katsokaapa minua! Leppoinen eläkeläinen täällä terve ja nyt hän tulee neljän Keltaisen Kirjaston kirjan kanssa ilahduttamaan teitä. Elokuun alussa ilmoitin pitäväni taukoa. Luettu on, blogattu ei. (Poikkeuksena Sarah Lotzin Kolme.)  Tässä laitan nippuun neljä kirjaa samassa tekstissä. Minun pitää (yrittää) olla lyhyt ja ytimekäs, ettei teksti veny jumaluuden pituiseksi. (Saattaa venyä silti.) Luin nämä keltaiset kirjat melkein putkeen, ainoastaan Kolme rikkoi kokonaisuuden.


Paul Auster: New York-trilogia: Lasikaupunki (suom. ensimmäisen kerran 1988), Aaveita (1988) ja Lukittu huone (1989) The New York Trilogy: City of Glass (1985), Ghosts (1986), The Locked Room (1986) Lukemani kirja on pokkariversio ja yhdeksäs painos.

Sivumäärä: 145, 86 ja 125 (Osaanko laskea yhteen... 356 kaiken kaikkiaan)

Lainattua: Hän oli suoriutunut keskustelusta melko näppärästi. Kaikesta huolimatta hän oli onnistunut pitämään Virginia Stillmanin tyynenä. Hän ei ollut uskoa korviaan, mutta tämä näytti luottavan häneen. Vaikkei siitä ollut mitään apua. Sillä hän oli oikeastaan valehdellut naiselle. Hänellä ei ollut mitään paria ideaa. Hänellä ei ollut ainuttakaan.

Olin lukenut yhden Austerin ennen tätä, Sunset Parkin, joka oli kiinnostava, mutta ei sykähdyttävä. Pidin kuitenkin Austerin kertojanlahjoista, että päätin pitää herran mielessäni kaiken varalta. (Hmm, minkä varalta? Että jos vaikka pyörremysky lennättää talon OZ-maahan? Mutta onneksi on Paul Auster!) Satuin löytämään New York-trilogian halvalla, joten ostin sen omakseni, koska ajattelin, että tämä trio olisi minua varten. New York-trilogia sisältää kolme Austerin uran varhaisvaiheen pienoisromaania, joissa kaikissa leikitellään samoilla ajatuksilla, ideoilla, tapahtumilla. Tapahtumapaikkana New York (ajatella!), ja henkilöinä yksinäisiä, identiteettinsä äärirajoilla liikkuvia miehiä, kirjailijoita, yksityisetsiviä, kadonneita, rikollisia.

Etukäteen mietin, että kolmoiskeitos on varmasti makuuni, jonkinlaista älykästä mystiikkaa ja metafiktiota kiedottuna jännitykseen ja mielipuolisiin kertomuksiin, mutta plääh. Hirvittävä pettymys. Se Auster, jonka muistin Sunset Parkista, on täysin kadonnut. Typerää, muka älykästä lässytystä sivu sivun perään, ja kaiken lisäksi, sama tarina pitää periaatteessa lukea kolme kertaa. (Myönnän, että mukana on aidosti fiksujakin ajatuksia, mutta kokonaisuus on tympeää luettavaa.) Trilogia on käsittääkseni arvostettu teos. Jeps. Okei. Jos New York on yhtä kuin ohut kulissi sumun peitossa, ja se on arvostettavaa kirjallisuutta, niin en kai minä voi sille mitään. Sanottakoon vielä, että Lukittu huone on näistä kolmesta minulle mieluisin, sillä sen parissa päästään sentään tarinan kerronnan puolelle, eikä vain poljeta viinirypäleitä tyhjänpäiväisen jaarittelun sammiossa. Yksi ja puoli kirjanmerkkiä!


Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (2005) (Never Let Me Go 2005)

Sivumäärä: 394  

Lainattua: Muistan, että järjestimme Margelle todella kurjat oltavat seuraavien päivien aikana; itse asiassa se aikaisemmin mainitsemani tapaus, yö jolloin pidimme Margen kasvoja väkisin makuusalin ikkunassa ja pakotimme hänet katsomaan metsää, oli yksi tuon tilanteen seurauksista. Mutta kun Lucy-neiti vastasi niin kuin vastasi, me olimme niin ällistyneitä ettemme muistaneet koko Margea.  

Aivan kuten Austerin tapauksessa, Ishiguro oli minulle tuttu yhden kirjan kautta, Pitkän päivän illasta. (Hauska sattuma, että luin Ishiguroa vuosi sitten täsmälleen samaan aikaan.) Ole luonani aina oli ollut lukulistallani tovin, mutta turkasen kirja oli aina jonkun muun luona kuin minun, joten päätin varata sen kirjastosta. Minulla oli odotuksia myös tämän kirjan suhteen, sillä olen ymmärtänyt, että kirja on monen lempikirja. Ole luonani aina on kirja, josta ei kannata tietää liian paljon etukäteen. (Minä taisin tietää liikaa.) Siksi en kerro itse kertomuksesta sen ihmeempiä; kirjan päähenkilö on nuori nainen Kathy, joka muistelee erikoista elämäänsä Englannissa, lapsuuttaan sisäoppilaitoksessa sekä tuoreimpia vuosia, työskentelyään eräänlaisella hoitoalalla.

Tunnistin herra Ishiguron samaksi mieheksi, pelkistetyn, kauniin kerronnan kuninkaaksi, mutta voi elämä, taas oli jotain vinossa. (Todennäköisesti minun hellehattuni. Lukukokemus voi häiriintyä!) Tarina on kiinnostava, sitä ei kieltäminen, mutta ilmeisesti surumielisen tunnelman pitäisi pakahduttaa, kaivertaa sydämeen kolon. Sitä ei tapahtunut kohdallani. Minulle kirja jäi etäiseksi. En saanut siihen tunneyhteyttä. Ole luonani aina ei mielestäni yllä Pitkän päivän illan eleganttiin tyylikkyyteen ja viehkeyteen lähimainkaan, vaan se on melko ontto. Tai voi olla, että minä olen ontto. (Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.) Katsoin kirjasta tehdyn elokuvan heti kirjan lukemisen jälkeen; siitä pidin enemmän kuin kirjasta. Pettymys myös tämä, mutta ei niin suuri kuin Auster. Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä!


Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti (2009) Lark and Termite (2009)

Sivumäärä: 315 

Lainattua: Hänen pitää puhua virallisemmin, ei pidä karjua käskyjä jotka tyttö voi tulkita sekavuustilasta johtuviksi. Tehtävä selväksi, että hän tietää olevansa täällä ja tytön kanssa. Mian hamnida, hän sanoo. Chamkanman kidariseyo. Hän pyytää anteeksi töykeyttään. Hän pyytää tyttöä odottamaan hetken.       

Amerikkalainen Jayne Anne Phillips oli minulle uusi kirjailijatar; olin laittanut hänet mieleeni aikoja sitten, mutta hän oli jäänyt jonnekin taka-alalle kirjamielessäni, kunnes ihana Leena Lumi innosti minut innoittavilla teksteillään kiinnostumaan uudestaan Phillipsin kirjoista. Valitsin Kiurun ja Termiitin, koska se on sopivan ohut ja sitä kautta varmistelin, että jos en pidäkään Phillipsistä, niin pääsen lyhyellä kirjalla pinteestä.

Kiurussa ja Termiitissä liikutaan 1950-luvulla, Korean sodassa ja Yhdysvalloissa, sotilas Leavittin ja erään erityisen perheen maailmoissa. Huoli siitä, etten pitäisi Phillipsistä, pyyhkiytyi pois lähes kättelyssä. Phillipsin teksti säihkyy ja väreilee, kuvailee ja maalailee, se yhdistelee perinteistä ja uutta, tuoretta, omanlaista, suorastaan lyyrisiä säikeitä lauseiden kudoksiin. Kaunista, herkkää, kuulasta, unenomaista. Phillips hurmaa tyylillään, mutta itse tarinassa on haaleutta. Se ei hivele sielua samalla tavalla kuin Phillipsin vesipuroina soljuvat lausevirrat. Voi kunpa voisimme yhdistää Ole luonani aina ja Kiurun ja Termiitin! Siinä olisi täydellinen kirja! Mutta pidin Phillipsin tekstistä niin paljon, että luen takuulla häntä lisää. Kolme ja puoli kirjanmerkkiä!

  
Yann Martel: Piin elämä (2003) Life of Pi (2001)  

Sivumäärä: 394

Lainattua: Minusta oli tavattoman hassua, että sen sanoi juuri hän, hän joka ei ollut astunut vakavin mielin temppeliin koko sinä aikana jonka minun muistini kattoi. Se näytti joka tapauksessa tepsivän. Kukaan ei voi moittia poikaa siitä, että hän haluaa rakastaa Jumalaa. Kolme viisasta miestä poistuivat kankea, karvas hymy huulillaan.

Olen lukenut Piin elämän yksitoista vuotta sitten ensimmäisen kerran. Luin heinäkuussa Beatrice ja Vergiliuksen, joka oli minusta näppärä teos. Sen seurauksena aloin haikailla takaisin Piin seikkailuihin. Itse asiassa kirjan uudelleen lukeminen oli käynyt mielessäni jo aikaisemmin, mutta vasta Martel itse vakuutti minut siitä, että kirja kannattaa lukea pian. Hieman pelkäsin etukäteen, että mitä jos vuodet ovat tehneet ikävän tehtävänsä. Mitä jos yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani ei ole enää yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani? Kirjamakuni on muuttunut vuosien saatossa aika lailla. Turha pelko! Pii-pojan haaksirikko ja selviytymiskamppailu Tyynellämerellä on yhä ikimuistoinen elämys. Piin elämä on IHANA! Se on kirja, joka saa hymyn huulille. Se on niin eläimellinen ja elävä, että se hengittää. Ja itse Pii, mikä nerokas nuori poika!

Martel kuuluu pelkästään kahden kirjan perusteella suosikkikirjailijoideni joukkoon. Harmi, ettei hän ole kovin tuottelias kirjailija. Martelin teksti on juuri sellaista hersyvää, mutta syvällistä menoa samaan aikaan, mikä vetoaa minuun. Hyvä tarinan kertoja, upeasti maailmaa ja ajatuksia kuvaava. Reilu kymmenen vuotta sitten pidin kirjan alkua hitaana ja jopa raskaana; ei kerta kaikkiaan, nyt en pitänyt sitä yhtään! Alkukin on loistava! (Muistutus: Vuosia sitten olin uskomaton penikka. Nyt olen ainoastaan penikka.) Muistelin myös, että kirjan uskonnollisuus olisi ollut räikeämpää, mutta se oli loppujen lopuksi melko pientä. Tai sitten olen aikojen saatossa tottunut uskonnollisiin teoksiin. Nyt vähän harmittaa, ettei Pii saa ikiomaa tekstiään, jossa hehkuttaisin sitä avaruuteen asti, joten kuvitelkaamme tähän järkyttävän (jumaluuden) pituinen teksti, jonka jokainen rivi säkenöi kristallipisaroita ja kultahippuja, valuu merivettä ja auringon mahlaa. Niin! Piin elämä on sateenkaari, ja minä tykkään elellä sateenkaarissa. Niissä asuu rakkaus. Here comes the winner! Viisi kirjanmerkkiä!    

PS. Otin muuten jokaisen lainauksen sivulta sata. Huvin vuoksi.         

12 kommenttia:

  1. New York -trilogia ei uponnut minuunkaan. Minullekin tuli juuri tuo fiilis, että sama tarina vaan toistuu ja toistuu. Ei ollut minun kirjani, enkä ole Austeria sen koommin lukenut. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin kyllä Austerin Sunset Parkista, sellainen keskivahva teos, mutta tämä trilogia ei ollut oikein mistään kotoisin. (No, okei, New Yorkista. =D) Idea on hyvä ja siitä olisi voinut tulla vaikka mitä mahtavaa, mutta ei siitä tullut. Tai ehkä minä en ollut tarpeeksi fiksu ja filmaattinen tällaista kirjaa varten. =D Myönnän, että en ehkä itsekään ole ryntäämässä ihan justiinsa uudestaan Austerin tuotannon pariin.

      Poista
  2. Voi, miten hieno keltainen kimara - olisitpa vain osallistunut näillä komeasti vielä myös keltaiseen kesään :)

    New York -trilogia on minulla vielä lukematta - Austerin kirjoissa on niitä, joihin hulahdan ja niitä, joiden kanssa vääntyilen hieman kärsimättömänä. Näkymätön ja Sattumuksia Brooklynissa ovat tähänastisista ne kohahduttavimmat. Pidin myös Sunset Parkista, joka vei minut Brooklynin kartalle. Google maps on kertakaikkisen houkuttava juttu!

    Ishiguron kirjasta olen pitkälti samaa mieltä kanssasi, samoin Kiurusta ja Termiitistä. Ishiguron kirjoista Me orvot ja Pitkän päivän ilta ovat ehdottomat! Pidin myös Yösoitoista, joka on kylläkin jakanut mielipiteitä. Phillipsin uusin kiinnostaisi. Se vertautunee Oatesin kirjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, olen niin laiska osallistumaan haasteisiin! Laskin kyllä, että kesän aikana luin myös kaksi muuta Keltaista. =D

      Auster on ilmeisesti vähän kaksijakoinen tyyppi. =D Harmittaa kyllä, että tämä New York oli melkoinen turn off. Mutta pitää nyt antaa pettymyksen laskeutua...

      Ishiguroa luen varmasti lisää, vaikka tämä Ole luonani aina ei sytyttänytkään. Phillipisiä luen ehdottomasti jatkossakin, vaikka Kiuru ja Termiitti ei loistoteos olekaan. Odotan jatkossa häneltä hiukkasen enemmän. =D

      Poista
  3. Piin elämä on minunkin lempparikirja ja onhan tämä huikea luontoseikkailu tähtensä ansainnut. Sai muuten Booker-palkinnon 2002.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, Piissä on vain jotain käsittämättömän ihanaa! Tämä on varmasti kirja, jonka tulen lukemaan aina vaan ja uudestaan, kun on sopivasti aikaa kulunut. =D Jeps, muistankin tuon Bookerin, ansaittu palkinto. =D

      Poista
  4. Minulla jäi New York -trilogia kesken, itse asiassa pääsin vain ehkä puoliväliin(?) ensimmäistä tarinaa. Ei vain kertakaikkiaan napannut. Olen minä silloin tällöin ajatellut, että pitäisi antaa uusi mahdollisuus, mutta kun maailmassa on niitä kiinnostaviakin kirjoja. Ja sinun arviosi perusteella en usko, että pitäisin lopusta yhtään enemmän kuin alusta... Muita näistä en ole lukenut, Ishigurolta tosin jotain muuta (Menneen maailman maalari).

    Piin elämä on ollut lukulistalla pitkään, mutta olen ollut hieman skeptinen sen suhteen, kuinka merellä ajelehtimisesta saa kiinnostavaa tekstiä liki neljäsataasivuiseen romaaniin. Näköjään saa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ei alusta napannut, niin voin kyllä sanoa, ettei tod.näk. pahemmin nappaa lopussakaan. =D Vaikka lukemisesta ei ole kuin muutama viikko aikaa, niin koko trilogia on päässäni yhtä sameaa mössöä.

      Piitä on sinällään helppo ja nopea lukea; voihan olla, että joillekin seikkailu on liian yksityiskohtainen, mutta ei ainakaan minulle. Minä tykkään kovasti tämän tyylisistä (syvällisistä) selviytymisseikkailuista! =D

      Poista
  5. Kaksi noista, Piin elämä ja Ole luonani aina, löytyy kirjahyllystä, enkä ole vielä niitä lukenut. Nyt alkoi erityisesti hotsittaa tuo Piin elämä, kun sitä kovin kehuit. Luen sen varmasti pian, uskon sun mielipiteeseen, dear! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole luonani aina on myös "luettava", mutta se ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Piin elämä on taas mulle täyden kympin kirja, se on vaan ihana. Jotkut pitävät kirjan alkua pitkästyttävänä, minäkin pidin kymmenen vuotta sitten, nyt en yhtään. Martel on just mun tyylinen kirjailija, tarkka, muttei liian tarkka, upea kuvailija ja fiksu ajattelija, me like it. =D Toivottavasti pidät, lovie! =D

      Poista
  6. Irene, Kiuru ja Termiitti oli minulle miltei täydellinen kirja. Nyt en vain vieläkään tiedä, kummasta pidin enemmän tästä vai Suojeluksesta. Murhenäytelmä eli se Phillipsin tämän vuoden uutuus on aivan erilainen, mutta se ei tarkoita, että huono, vain erilainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hienoa. Suojelus kiinnostaa minua kovin, ja muu tuotanto myös, vaikka tämä Kiuru ja Termiitti ei minulle aivan nappi ollutkaan. Nautin kyllä Phillipisin kielestä paljon. =D

      Poista