Kaksi rakkautta tappeli - kumpi voitti?

Syyskuu! (Pidetään pieni hiljainen hetki menneelle kesälle. Kiitos kesä, olit yhtä kaunis ja nopea kuin ennenkin, tavataan taas ensi vuonna, rakkaudella, Irene. Paitsi että viime päivät ovat olleet lämpimämpiä kuin kesäkuussa, joten kesän poismeno on hieman kaksipiippuinen juttu. ) Olen lukenut. Ooh, vuosisadan uutinen! Mutta bloggaus on yhä vaiheessa ja tulee todennäköisesti jatkumaan samalla tavalla. Tässä tulee pari pikku kirjaa, jotka olen vetäissyt sieluuni viime aikoina. Katsotaanpa, tuliko sieluun reikiä tai kyteviä hiilloksia näiden kahden teoksen jälkeen, vai jäikö sielu kylmäksi, kolkoksi paikaksi. (Se on minun perustilani, kai. Paitsi silloin kun rakastan Stephen Kingiä, Doctor Whota ja niin edelleen.)

Aloitetaan kevyellä aseella, Nicolas Barreaun teoksella Rakkausromaanin resepti.

Tammi 2013. Alkuteos: Das Lächeln der Frauen (2010). Sivumäärä: 291

Halusin tietää enemmän tuosta sympaattisen näköisestä englantilaisesta, joka kirjoitti niin upeasti, ja siitä syystä istuin tuona maanantaiaamuna, viikko sen jälkeen kun kaikki oli saanut alkunsa, Bernadetten kanssa internetin hakukoneen edessä.

Nicolas Barreauta ei ole olemassakaan, vaan tämän muka ranskalaisen nuoren miehen takaa löytyy saksalainen kirjailijarouva Daniela Thiele. Hauska juttu, jonka ironia paljastuu kirjan lukemisen myötä. Kiinnostuin kirjasta, kun Jaana kirjoitti siitä blogissaan hiljattain, ja hänen kauniit sanansa vakuuttivat minut. Siihen asti olin vältellyt vastaavanlaisia teoksia kuin vesikauhuisia koiria, mutta ajattelin, että tämä kirja voisi olla poikkeus.

Alku on lupaava, ja ensimmäisistä kymmenistä sivuista pidin, enkä edes harkinnut meneväni välikatolle odottamaan tappajahiirien hyökkästä. On Pariisi, on näpsäkkä kokkineiti Aurélie, on hurmaava kirjakauppa, mistä löytyy erikoinen kirja, joka muuttaa Aurélien elämän. Toisaalla, on kustannustoimittaja André, joka joutuu ikävään välikäteen; sinnikäs Aurélie haluaa välttämättä saada yhteyden kirjan kirjoittaneeseen kirjailijaan. Näiden kahden päähenkilön kautta Rakkausromaanin resepti piirtyy näkyviin.

Barreaun ote on unelmanpehmeä, kirsikankukkien vaaleanpunainen, olematta kuitenkaan läpeensä siirappinen (välikatto! tappajahiiret! täältä tullaan, jos liikaa!) ja yksitoikkoinen, ja varsinkin kirjan alussa Barreaulta löytyy kohtuullisen mukavia ajatuksia ja sieviä lauseita. Mutta. Alun viehätys vaihtuu pian pettymykseen, kun kirjan jipon tajuaa ennen kuin se kerrotaan - takakansiteksti kuulostaa muuten paljon paremmalta kuin kirja loppujen lopuksi on! Kliseinen, ennalta arvattava teksti lyttää kutkuttavan alun lattian rakoon, eikä sitä enää muistele. Tämä olisi voinut olla hyvä kirja! Onneksi, kirja ei ole ällöromanttinen, mutta olisi siinä silti voinut olla enemmän pippuria ja maustetta, käänteitä, menoa, yllätyksiä. Koska. Minä. Luulin. Muuta.

Senkin huomaa, ettei kirjaa ole kirjoittanut ranskalainen. Se tietynlainen hullu(n hyvä) ranskalaisuus puuttuu kokonaan! Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vähemmän Barreau muistaa käyttää kirjallisia ansioitaan; hän ikään kuin unohtaa tai lakkaa olemasta keskivertoa parempi viihdekynäilijä, koska hei, come on, I got this, lukija on koukussa, miksi enää vaivautua? Mutta kun pitää jaksaa vaivautua! Argh! Joskus kiva, särmikäs viihdekirja on paikallaan, mutta tällainen teos, jonka kulun tietää ennalta sivulla viisikymmentä, niin aijai, ei se ole mielekästä. Henkilöhahmot ovat niin ohuita ja yksiulotteisia, etten muista, milloin olisin viimeksi lukenut heidän kaltaisistaan riisipaperia muistuttavista olennoista. Tulipahan luettua, tällainen kirja. Enkä mennyt välikatolle odottamaan hiiriä. Eli ei kaikista pahin lopputulos. Kaksi kirjanmerkkiä!

Sitten raskas ase. Painaa kuin Sibelius-monumentti, tämä Toni Morrisonin Rakkaus.

Keltainen kirjasto 2004. Alkuteos: Love (2003). Sivumäärä: 276

Heed oli tottunut siihen. Oli suorastaan riippuvainen siitä. Hän oli luottanut siihen, että ilmoitukseen vastaava ihminen olisi rahan puutteessa, ja oli kiittänyt onneaan, että ensimmäinen ja ainoa hakija oli sekä juonikas että ahne. 

Morrisonin Toni on Nainen. Hyvä Irene, tyhmyytesi on loistavaa kuin Jeesuksen sädekehä (ja myös yhtä ihailtavaa), mutta totuus on se, että luulin Tonin olevan mies. Koska Toni. Suomi. Suomessa Tonit ovat yleisesti miehiä. (Kai.) Tällainen harhakuva minulla oli, enkä muistanut edes Toni Braxtonia. Un-break my heart... Olen nolo. Hyvä, että saatiin asia selvitettyä. Morrisonin Toni on afroamerikkalainen Nainen, erittäin kypsään ikään ehtinyt palkittu kirjailijatar. On kuule Pulitzerit ja Nobelit takataskussa. (Minullekin kolahtaa kohta postilaatikkoon.) Morrisonin esikoinen ilmestyi naisen ollessa lähes nelikymppinen. (Hallelujaa, minulla on toivoa!) Ura on tuottanut kymmenen romaania, muutaman lastenkirjan ja tietokirjallisuutta.

Kiinnostus Morrisoniin kasvoi vähitellen, ja päätin kokeilla onneani naisen kanssa. Valitsin Rakkauden umpimähkään. Sopivan ohut, you know, jos vaikka emme tulisi toimeen. (Tuntuu oudolta kirjoittaa blogiin Morrisonista, sillä minun käsikirjoitukseni päähenkilöt ovat Morrisoneja. Tosi outoa. En ollut kuullut Toni Morrisonista nimeä päättäessäni.)

Rakkaus on kertomus Bill Coseyn elämän henkilöistä. Herra Cosey on itse poistunut keskuudestamme, tuo varakas lomahotellin omistaja, joka on lähtenyt golfaamaan taivasten maille, mutta monta ihmistä jää häntä kaipaamaan. Christine ja Heed asuvat yhdessä, nuo katkerat naiset, nuori nainen nimeltä Junior marssii heidän elämäänsä, olisiko hänestä tasapainoksi heidän välilleen? Keitä ovat May ja L, entä Billin kanssa kalassa käynyt Sandler? Kuka Bill oli ja ketä nämä ihmiset olivat hänelle? Onko kaiken takana rakkaus vai kenties viha?

Morrison on fiksu ja siisti kirjoittaja, mutta kieli sinällään ei hivellyt minua kuin paikoitellen. Morrisonin teksti on ikään kuin melkein syvällä sielussa, napakympissä, mutta viime hetkellä tapahtuu jotain, ja teksti ei saavuta täyttymystään. Joskus karvan verran sivuun mennyt heitto saattaa valitettavasti kääntää punnuksen hurmaantumisen ja kyllästymisen välillä jälkimmäisen puoleen, kuten kävi minun kohdallani. Ajoittain Morrison väläyttää, mutta kokonaisuudessaan tekstistä puuttuu omaperäisyyttä. Morrison leikitteleekin sekavalla ja pirstaleisella kerronnalla, eikä sellainen haittaa, jos homma pelaa muuten. Mutta kun ei pelaa Rakkaudessa.

Kirja on viileän lipsuva saippua, josta ei saa otetta. Hahmoissa on jonkinlaista syvyyttä ja kiinnostavuutta, mutta en piitannut heistä pätkääkään. Hahmoihin ei pääse sisälle, vaan syvyys ja raskaus ovat lähinnä näennäistä. Tuntuu kuin olisin käynyt vetoisessa, puolityhjässä kirkossa, jossa näen muutamia outoja ihmisiä, ja mietin päässäni, ketä he ovat. Miksi he ovat siellä? (Ja ennen kaikkea, miksi minä olen siellä?) Ehkä kysyn sitä heiltä, mutta en saa vastausta. Kirja jää kovin etäiseksi, eikä asiaa auta, että koen Morrisonin tarinan kerronnan ja tunnelman luomisen vajaaksi. Ehkä Rakkaus ei ole rouvan parhaimpia? Luin jostain, että Morrison ei avaudu kaikille lukijoille. Ehkä minä kuulun niihin (tyhmänpuoleisiin) lukijoihin. Kaksi kirjanmerkkiä!  

Otsikkoon viitaten, tuli aika lailla tasapeli. Raskas ei aina syö kevyttä, eikä kevyt välttämättä syö raskasta.