Mitä kuuluu, Marja-Leena?

Tai siis Irene. Täällä ollaan yhä ja terveisiä kaikille. Vettä sataa, välillä tiputtelee räntääkin, ja on kylmä. Kolmen kuukauden päästä on joulu. (Luoja meitä auttakoon.) Puolen vuoden päästä lienee kevät tai ainakin lopputalvi. Sinne minä käännän katseeni. En missään nimessä inhoa talvea, paitsi jos lunta on LIIKAA. Samanlainen talvi kuin viime talvi tilattu, kiitos, eli kohtuullisen lauha ja vähäluminen. Pakkasta saa toki olla, kunhan sitä lunta ei ole korviin asti. Seuraavat kaksi kuukautta ovat minulle ne taistelukuukaudet, lokakuu menettelee, varsinkin jos on kaunis ruska, mutta se marraskuu. Eikö sen yli voisi hypätä? (Anteeksi kaikki marraskuussa syntyneet.) Mutta minä taistelen. Olen selvinnyt ennenkin.

Olen lukenut yhden kirjan sitten viime bloggaamisen, mutta en aio siitä blogata yksistään. Odottelen, että saan nyt työn alla olevan kirjan luettua, ja se on vasta alkutekijöissään, joten aikaa voi mennä. Muutenkin lukeminen on ollut viime aikoina hidasta; en sanoisi että takkuista (ooh, onko se jumia?), mutta minua ei ole huvittanut lukea niin paljon kuin normaalisti. Olen saattanut lukea vain muutaman sivun päivässä, ja on mennyt jopa päiviä, etten ole lukenut riviäkään. (Paitsi ehkä sanomalehteä. Tai Lidlin mainosta.) Luulen, että olen kaivannut etäisyyttä lukemiseen, aivan kuten kaipaan välillä etäisyyttä kirjoittamiseen. Minä en ole sellainen hullu Stephen King-tyyppi, joka kirjoittaa sormensa ruvelle joka päivä, tai silmänsä puhki lukeva lukutoukka. En ole koskaan ollut.

Minun pitää jäsennellä asioita mielessäni, jotta voin taas kirjoittaa (hyvin, ainakin toivon mukaan.) Yksi lyhyt novelliprojekti on kesken, ja sen kanssa tulee KIIRE, jos aion saada sen ajoissa valmiiksi. Olen jo päättänyt, että viikonloppuna laitan sen pakettiin. Novelli on mielestäni sen verran hyvä, että se kannattaa lopettaa, eikä jättää viime tipassa kesken. (Minun mielestäni hyvä ei välttämättä ole kenenkään muun mielestä hyvä.) Oma kirjoitustyylini on viimeisten vuosien aikana muotoutunut ihan käsittämättömäksi sillisalaatiksi. En oikeasti tiedä, jaksaako sellaista lukea kukaan muu kuin minä. Pikkusiskoni on sentään pitänyt parista uudemmasta tekstistäni ja hän antaa aina rakentavaa palautetta. Osaan kirjoittaa lyhyesti ja "normaalisti", mutta koen sellaisen tyylin useimmiten liian helpoksi. Välillä pelkään, että muutun tekotaiteelliseksi. Tai siis että muut ajattelevat, että olen tekotaiteellinen, vaikka itse pidän tekotaiteellisuuden mittana sitä, että kirjoittaja laskelmoi, ajattelee, hioo ja suunnittelee liikaa. Minä en tee koskaan niin. Kaikki se, mikä minusta tulee ulos, tulee luonnostaan. Jos huomaan jääväni ajattelemaan liiaksi jotain tiettyä kohtaa, melko pian unohdan koko jutun ja annan sen jäädä unholaan. Minun kirjoitussääntöni on; ÄLÄ YRITÄ VÄKISIN. Toisaalta, jos kärsii kirjoitusblokista, väkisin yrittäminen on joskus hyvä ratkaisu; minä en onneksi ole kyseistä vaivaa kohdannut kovin vakavana, jos ollenkaan. Kun päätän, että nyt kirjoitetaan, silloin kirjoitetaan, ja tekstiä tulee.

Blogeja olen silti seuraillut ahkerasti. Ehkä en ole jaksanut kommentoida entiseen malliin, mutta hiljaisena taustailijana olen liikkunut blogimaailmassa  I´m still watching you, my darlings.

Olen löytänyt hiljattain pari loistavaa tv-sarjaa. Yle Areenasta bongasin brittiläisen Prisoners´ Wives-sarjan, jota katselin pitkin loppukesää ja alkusyksyä. Loistosarja! Käsittää (tällä hetkellä, en tiedä, onko tulossa lisää) kymmenen jaksoa. Yle Areena on melkoinen aarreaitta huippu(britti)sarjojen suhteen. Netflixistä sen sijaan olen katsonut parin viime viikon aikana Orange Is the New Black- naisvankilamenoa. Aivan totaalisen koukuttava sarja! En ole pitkään aikaan katsonut niin hyvää amerikkalaista tv-sarjaa. Nyt olen katsonut molemmat ilmestyneet kaudet, ja voih, ensi kesään on niin pitkä aika... Onko jo ensi kesä?   

Meillä on myös remontti (taas) meneillään. Päähäni ei tällä hetkellä tunnu mahtuvan paljon muuta kuin uuh, minkälaiset verhotangot, ooh, vähän siisti lamppu, haluan tuon, halleluja, miten mahtavat uudet seinät, voi elämä, maalaan kyllä tämän lipaston kirkuvalla pinkillä! (En oikeasti maalaa pinkillä.) Joten kaikenlainen sisustusmeininki yms. haittaa keskittymiskykyäni, jota yleensä vaaditaan kirjojen lukemiseen. Mutta uskon, että ajan myötä lukeminen on taas vahvemmin osana jokapäiväistä elämää. Ja ehkä bloggausintokin kaivautuu esille pikkuhiljaa kuin myyrä, hurraa, täällä sitä kurkitaan, millaista elämä mahtaa olla siellä blogimaan päällä!

En tiedä, tuliko tästä tekstistä yhtään järkevä, sillä ajatukseni poukkoilevat kuin pallomeren pallot, yhtä värikkäinä ja useasti sen pallomerilaarin ulkopuolelle. Että näin. Kaunista syksyä, lukuintoa ja tunnelmallisia iltoja!