Kahden suosikin kohtaaminen - Ruiz Zafón vs. Adichie

Kertakaikkiaan! Nyt blogataan niin että uudet pinkit hiusraidat heiluvat! (Olen halunnut sellaiset mustien hiusteni joukkoon iän kaiken, ja nyt löysin sellaiset sopivat tekohommelit, niin ettei tarvitse alkaa läträtä järkyttävällä määrällä hiusväriä. Ja jos nämä tuntuvat yhtä ihanilta pidemmän päälle, laitan pinkkiä pysyvästi päähäni.)

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, ja kaikenlaisia ajatuksia on käynyt mielessäni, myös se iso paha susi, joka uhkailee ja väläyttelee hampaitaan, ehkä sinun olisi parasta lopettaa. Niin. En tiedä. Välillä olen ollut täysin varma, että lopetan, mutta sitten on tullut tunne, sellainen outo, kutkuttava tunne, että älä nyt kuitenkaan. Punahilkka se siellä huutelee kainolla äänellään, kyllä sinä yhä pidät tästä touhusta. Kumpaa kuunnella, sutta vai Punahilkkaa? Tällä hetkellä kuuntelen ääntä Punahilkan, se soi kirkkaammin sielussasi. Ja otan niin rauhassa kuin haluan! Ja kirjoitan niin huonosti kuin haluan! Ei jokaisen bloggauksen tarvitse olla maailmaa mullistava! (Ei sillä, että niistä aikaisemmista olisi yksikään ollut yhtään sellaiseen suuntaava.)

Tässä tulee kaksi viimeisintä kirjaa, jotka olen lukenut. Enkelipelin luin syyskuun puolen välin tienoilla ja viimeisimmät viikot olen viettänyt Puolikkaan keltaisen auringon kanssa. Olen ollut siis käsittämättömän hidas, mutta kun on ollut tuota muuta elämää ja silleen! Enkä ole vieläkään löytänyt sitä parhainta lukuintoani, joten olen hidas myös vastaisuudessa.

Alkuteos: El juego del ángel 2008

Julkaistu Suomessa: Otava 2009

Sivumäärä: 607

Lainattua sivulta sata: Avasin silmäni. Puunpaksuiset kivipylväät kohosivat hämärässä paljasta holvia kohti. Pölyiset valonsäikeet lankesivat viistoina huoneeseen ja toivat esiin loputtoman rivin makuulavereita. Pieniä vesipisaroita irtosi jostain korkeuksista kuin mustia kyyneleitä ja tipahteli lattiaan äänekkäästi kajahtaen. Hämärässä huoneessa haisi home ja kosteus.

Espanjalainen Carlos Ruiz Zafón hurmasi minut toissa kesänä Tuulen varjollaan, ja siitä asti kirjailija on ollut mielessäni. Ehdin reilun vuoden aikana käydä useasti ihmettelemässä kirjastossa miehen hyllypaikkaa vain todetakseni, että kylläpä hänen kirjansa ovat aina lainassa! Kunnes taannoin tajusin, että olin muistanut herran sukunimen väärin; ei pelkkä Zafón vaan Ruiz Zafón. Saa sitä käydä etsimässä kerta toisensa jälkeen väärästä paikasta!

Enkelipeli on itsenäinen teos, mutta se on tavallaan toinen osa Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaa. Harmittaa, että minulla meni niin pitkä väli Tuulen varjon ja Enkelipelin välillä, sillä en enää muistanut niin hyvin ensimmäistä kirjaa, ja luulen, että osa Enkelipelin viittauksista Tuuleen varjoon menivät ohi. Mutta toki löysin yhtäläisyyksiä paljon, vaikka unohdus oli hiipinyt salakavalana mieleeni, puolihuolimattomana murtovarkaana, joka vie osan kullatuista muistoista, mutta ei halua/osaa/viitsi viedä kaikkea.

Enkelipeli kertoo kirjoista ja kirjoittamisesta, rakkaudesta ja 1900-luvun alkupuolen Barcelonasta ja näiden asioiden mystisestä olemassa olosta. Tarinassa seurataan kirjoittajalahjakkuuden David Martinin elämän kipeitä vuosia, tutkitaan hänen ja hänen kirjoittamisensa sielua, lauletaan synkän kaunis oodi vanhalle Barcelonalle. Enkelipeli on purjehdus ihmisen sielun tummemmille vesille, mutta se on melko turvallinen ja kepeähkö matka loppujen lopuksi. Kun purjevene lipuu takaisin sielun satamaan, ei matkalaisen (pinkki!) tukka ole juuri tuulessa tuivertunut tai merivedestä kostunut.

Tuulen varjo oli koukuttavan lempeä ja surumielinen mysteeri, ja Enkelipelissä on samoja elementtejä, joskin sen yleistunnelma on harmaasävyisempi ja goottimaisempi. Kirjan takakannessa tarinaa luonnehditaan kauhukertomukseksi, mutta ei nyt liioitella. Jollain tavalla Enkelipeli on rujompi kuin edeltäjänsä ja sillä on kaikki mahdollisuudet olla jopa Tuulen varjoa parempi. Se ei ole sitä, vaikka onkin kiinnostava ja ajoittain jälleen kerran erittäin kauniisti kirjoitettu; Ruiz Zafónin tunnelmointi ja kirjan maailman henkiin herättäminen ovat erinomaisessa hallinnassa. Enkelipelin tarina ei yllä mystisyydessään ja koukuttavuudessaan isosiskonsa rinnalle ja on muutenkin hiukan ontto lukukokemus.

Hahmoissa ei ole syvyyttä tai mielenkiintoa tarpeeksi. Pidin silti kirjasta ja viihdyin sen sivuilla kohtalaisen hyvin, mutta jäin kaipaamaan enemmän. Tarina on turhan heppoinen ja helposti särkyvä, ja sirpaleet, jotka lojuvat lattialla sekalaisessa muodostelmassa, aiheuttavat hämmenystä ja sitä huomaa kysyvänsä itseltään, mitä nämä sirpaleet tekevät tässä tarinassa? Kirja, joka viihdyttää, mutta lopputulos on keskeneräisen oloinen. Kolme ja puoli kirjanmerkkiä!

Seuraavaksi Afrikkaan ja Nigeriaan, woot, woot, pysytkö mukana, tästä bloggauksesta saattaa tulla pitkä kuin pyhiinvaelluksesta!

Alkuteos: Half of a Yellow Sun 2006

Julkaistu Suomessa: Otavan kirjasto 2009

Sivumäärä: 608

Lainattua sivulta kolmesataa: "Yes, mama." Ehkä Ugwu vain kuvitteli, että isännän äiti pani poikansa ruokaan jotain dibialta saamaansa rohtoa. Ehkä Olanna oli oikeassa eikä musta kissa merkinnytkään mitään vaan oli vain jonkun naapurin kissa, vaikka Ugwun tietämän mukaan kenelläkään naapureista ei ollut kissaa, jonka silmät hehkuivat kellanpunaisina. 

Adichieen ihastuin syvästi noin vuosi sitten, kun Purppuranpunainen hibiskus kukki minulle kauneimmillaan. Sittemmin luin kaksi muuta hänen kirjaansa, ja ainoastaan Puolikas keltaista aurinkoa oli kokematta. Nyt on sekin kahlattu läpi, mikä tarkoittaa sitä, että olen lukenut Adichien tuotannon kokonaan. Suosikkejani, kyllä, tämä ihastuttava neiti! Uutta teosta odotellessa! Puolikas keltaista aurinkoa voitti vuoden 2007 Orange-palkinnon.            

Puolikas keltaista aurinkoa on kertomus Nigerian levottomuuksista ja Biafran sodasta 1960-luvulla, mutta ennen kaikkea se on kertomus ihmisistä ja heidän kohtaloistaan uhan alla, sekä tietenkin toivosta ja rakkaudesta. Purppuranpunaista hibiskusta lukiessani kaipailin enemmän taustaa Nigerian menneisyydelle, ja nyt kun sitä sain, jotain hassua tapahtui; en ollut enää niin kiinnostunut.

Myönnän, että painin suurien keskittymisvaikeuksien kanssa Puolikkaan keltaisen auringon aikana, mutta luulen, että vaikka niitä ei olisi ollut, en olisi kietoutunut kirjan maailmaan aivan samalla tavalla kuin muihin Adichien romaaneihin. Jotenkin jäin leijumaan kirjan ulkopuolelle yksinäisenä langanpätkänä, kuin värikkäästä ryijystä purkautuneena, eikä kukaan - en minä, eikä kirjailija - halunnut ommella minua takaisin paikoilleen, ja lopulta minä irtosin ja leijailin jonnekin lattialistojen juureen. Minulla oli ulkopuolinen olo käytännössä koko kirjan ajan, ja yksi syy tähän lienee se, että Adichien henkilöhahmot jäivät etäisiksi. En saanut kenestäkään otetta, en kiintynyt kehenkään.

Puolikkaasta keltaisesta auringosta puuttuu mielestäni se kauniin lumoava, osittain lyyrinen Adichien hento ote, joka oli viehättänyt minua aikaisemmin. Kirja antaa muutamia välähdyksiä näistä taidoista, muuten se on suoraviivainen romaani, jonka kiinnostavuus saattaisi olla vieläkin vähäisempi, mikäli kirjan tapahtumapaikkana ei olisi Afrikan maaperä. Mietin myös, että mitä kirjasta jäisi käteen, jos levottomuudet ja sotatapahtumat riisuttaisiin tarinan käsistä kuin silkkihansikkaat. Niin, jäisikö muuta kuin eksoottinen saippuaooppera, kuka tietää.        
Kirja, toden totta, jäi minulle puolikkaaksi keltaiseksi auringoksi. Minulle se kokonainen, säihkyvä aurinko paistoi jossain muualla. Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä!