Neljä pientä tyttörukkaa

Luin kesällä Ann-Marie MacDonaldin upean Linnuntietä, jonka jälkeen halusin lukea kirjailijattaren esikoisromaanin mahdollisimman pian. Muutama kuukausi vierähti, kunnes MacDonald kutsui; tämän kanadalaisneidon viettelevää ja hypnoottista laulua ei voinut vastustaa kauan, vaan hänen sanasäveliensä lampeen oli sukellettava ja kylvettävä mustetahraisten lumpeenkukkien joukossa. Olen heikko! Kun tapaan kirjailijan, joka antaa minulle osan itsestään - ole hyvä, ota tästä, timanttikide sielustani - ja kertoo samalla hienoa tarinaa, palaan (yleensä) melko pian saman kirjailijan pariin. En jaksa kovin pitkään vastustaa kiusausta lukea lisää. Näin on käynyt mm. Sarah Watersin, Chimamanda Ngozi Adichien ja Donna Tarttin kanssa. Ja nyt MacDonaldin, jolta on toistaiseksi ilmestynyt suomeksi kaksi kirjaa. Luettu on, molemmat, mutta löysin ilouutisia! MacDonaldilta on julkaistu vasta uusi romaani, muutamia viikkoja sitten, ajatella! Ehkä Adult Onset kääntyy suomeksi jo ensi vuonna, kuka tietää! Toivon niin!  

Armon yön kansi on todella mielenkiinnoton (ysäri?), ei sytytä minua, mutta toisaalta, kansi on vain pintaa. Mutta olisinko lainannut kirjan herätelainana, kirjailijaa tietämättä? Epäilen. Joskus kannella on väliä. (Hyi minua, pinnallista ihmistä!) Onneksi olimme tuttavia MacDonaldin kanssa.

Armon yö sijoittuu enimmäkseen 1900-luvun alkupuolen aikoihin, kanadalaiseen pikkukaupunkiin. Tarina alkaa kun nuori pianonvirittäjä James rakastuu yllättäen asiakkaansa tyttäreen. Tytär on hyvin nuori, eri rotuinenkin, mutta Materiasta tulee silti Jamesin vaimo. Pikkuhiljaa näiden kahden perhe kasvaa, oi, oi, syntyy ihana Kathleen, tyttö, jonka olemuksesta valuu musiikkia, sitten Mercedes ja Frances, hyvä ja paha, paha ja hyvä, ja lopuksi Lily, salaperäinen, pikkuinen jalkapuoli Lily. Mitä kaikkea vuodet vierittävät Piperin perheen niskoille?

Minulle Armon yö tuli hyvään saumaan, sillä lukemiseni oli hivenen takkuillut, ja tämä kirja veti minut alusta asti draaman maailmaansa. Armon yö on pimeä perhesotku, jonka kätköistä ja sokkeloista ei montaa öljylamppua löydy matkaa valaisemaan. Tässä on yö, joka on massiivinen, vanha kartano, ja sen nurkissa lymyää hämähäkkien ja hiirien lisäksi jotain vääristynyttä. Yö, josta putoaa intohimoa ja tunteita pisaroina, kartano, jonka katto vuotaa mustia kyyneleitä.

Armon yö on erilainen kuin Linnuntietä. Näin tietenkin pitää olla, mutta näiden kahden kirjan välinen kontrasti tyylin suhteen on räikeä. Kirjailijan toki tunnistaa samaksi, siitä ei ole huolta, mutta Armon yössä paistaa tietynlainen hapuileva kirjoittamisen kuu; välillä se on kaunis ja hopeisen kirkas, kunnes yhtäkkiä se peittyy epämääräiseen sumuun, aivan kuin MacDonald ei tietäisi, mitä hän haluaa tekstillään sanoa. Linnuntietä on uskomattoman kypsä, täydellisen elegantti punainen kuu, jota haukkailee tyytyväisenä kuin kirpeän makeaa omenaa. Armon yö ei ole yhtä ihastuttava kokemus, mutta se on kiehtova ja koukuttava joka tapauksessa. Armon yö on viihteellisempi teos, jonka sävy pysyy kuitenkin harmaana.

MacDonald kirjoittaa jo esikoisensa parissa kauniisti, lausehelmiä ripotellen sinne tänne. Kaikki ainekset ovat olemassa, mutta kanadalaisen taito punoa ne hienoksi koruksi on vielä osittain hukassa; helmet sinkoilevat pitkin lattioita, kilahtelevat toisiinsa, osa juuttuu puulattian koloihin, osa vierii lipaston alle näkymättömiin. Armon yössä pilven reuna on rosoinen ja hiomaton, se tihkuttaa enemmän raivoa ja hulluutta kuin sen myöhemmin syntyvä sisarensa. Teos on raakile, mutta hyvällä tavalla, se poukkoilee, se ei jaksa keskittyä tarpeeksi, on niin paljon kerrottavaa. Tämä tulee ilmi varsinkin henkilöhahmoissa. Hahmot ovat erittäin kiinnostavia, mutta MacDonald kaivertaa heistä esiin ainoastaan kaistaleita. Aivan kuin osa hahmon ihosta jäisi huurteen taakse. Tarinan eräässä vaiheessa poiketaan sivupolulla Piperin perheen ulkopuolella, mitä pidin turhana ratkaisuna; tuon sivupolun olisi voinut sisällyttää voimakkaammin Piperin perheeseen.   

Loppujen lopuksi, MacDonald suoriutuu urakastaan mainiosti. Pienistä puutteistaan huolimatta Armon yö pitää otteessaan. Se ei ole yhtä unohtumaton kuin Linnuntietä, mutta minun lukuväliini se sopi erinomaisesti.

Neljä kirjanmerkkiä!

Alkuteos: Fall on Your Knees (1996)

Julkaistu Suomessa: Tammi 1999

Sivumäärä: 608           

Lainattua: Ploink, ploink, ploink, paukkuivat pianon koskettimet keskiyölläkin. Ei enää mitään lapsellisiakaan nokkeluuksia, ei kurittomia laulun pätkiä, vaan pelkkiä riitasointuja. Kiukuttelua. Mikä siinä, antaa tytön uuvuttaa itsensä. Plink, plonk, plank aamuyöhön asti. Aamuisin James nousi pukkisängystään ihan kuin olisi nukkunut oikein hyvin, pakkasi omat eväänsä, taputti vaimoaan päälaelle ja pyöräili töihin raudankovilla renkailla.