Nuori yläkerran nainen

Brittilady Sarah Waters on hiipinyt yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Olen tutustunut häneen aikaisemmin suomennettujen teosten voimin tässä järjestyksessä: Yövartio, Vieras kartanossa ja Silmänkääntäjä. Koko ajan huomasin pitäväni kirjailijattaresta enemmän ja enemmän; Silmänkääntäjä on ehdoton helmi näistä teoksista. Nyt Watersilta on ilmestynyt neljäs suomennettu teos, Parempaa väkeä, jota minäkin halusin maistella uunituoreeltaan. Tällä kertaa päätin toteuttaa bloggaukseni eri tavalla (omalta kannaltani). Kirjoitan muistiinpanoja ylös samaan aikaan kun kirja on kesken.

Alkutunnelmat: Olen innostunut! Hauskaa lukea taas Watersia! Olen hieman pyörällä päästäni, sillä olen osittain vielä Tuulen viemää, ja yhtäkkiä täytyy livahtaa toisenlaiseen maailmaan, vaikka historiallinen romaani on myös nyt kyseessä. Ensimmäiset sivut menevät ihmetellessä: Ai näinkin lyhyitä lauseita voi kirjoittaa! Tuulen viemään runsas, polveileva kerronta kummittelee hetken aikaa taustalla, mutta pian totun Watersin suppeampaan, yksinkertaisempaan kerrontatyyliin. Klassinen, naisellinen, sensuelli Waters aloittaa tarinansa, jota on erittäin helppo seurata alusta asti.

Lontoo! 1920-luku, ensimmäisen maailmansodan jälkeiset maisemat. Frances on reilu parikymppinen kodin hengetär, joka asuu äitinsä kanssa isohkossa talossa. Rahahuolet saavat naiset etsimään kodin yläkertaan vuokralaiset. Sinne muuttavat herra ja rouva Barber, lipevä aviomies ja arvoituksellinen, nuori aviovaimo. Frances tutustuu pariskuntaan pikkuhiljaa kotitöidensä lomassa... Ketä he oikeastaan ovat? Löytääkö Frances itsensä?

Ensimmäiset kaksisataa sivua ovat lievää pettymystä. Kuin ohut, harsomainen liina olisi silmien edessä; kuva ei kirkastu niin säihkyväksi kuin toivoisi, tarina etenee järjettömän hitaasti (ei sillä, että Waters olisi mikään kiitävä juonenkuljettaja muutenkaan), ja vaikka tunnelma on miellyttävä ja Waters osaa käyttää temppunsa - niin, minulle tulee vahvasti tunne, että olen nähnyt samat temput ennenkin. Ensimmäinen osa kirjasta on niin ennalta arvattava, että se tympäisee, mutta toivon, että sen on oltava siinä, maattava siinä kuin mursu kiven päällä, että tämä moneen kertaan nähty mursu on paikalla tarvittavien jännitteiden luomiseksi, että seuraavassa osassa tarinaa mursu sukeltaa tarinan syvyyksiin niin syvälle, että alun pintapuolisuus unohtuu. Toivon myös, että kirjan päähenkilö Frances kasvaisi kiinnostavaksi hahmoksi. Tällä haavaa hän on ainoastaan joku nainen, joka siivoaa ja siivoaa ja antaa muutamia ajatuksiaan ja on tietenkin watersmaisesti naisiin menevä.

Puolivälin pysäkillä: Sivut kääntyvät nopeasti ja tiuhaan, lukeminen sujuu, vaikka kirja ei varsinaisesti vedä imuunsa.

2/3 alkaa olla takana, ja yhä tarina tempoilee ennalta arvattavuudessaan kuin lapsi äitinsä käsivarressa, haluan mennä tuonne samaan ja tuttuun suuntaan! Tarinaa kuuntelee mielellään, sitä katselee sivusta puolihuolimattomasti, tuijottaa kuin narisevaa, vanhaa ja kaunista kehtoa, mutta kun sen sisälle kurkistaa, huomaa, ettei sisällä ole mitään. Mursuuuu! Missä olet? Sukeltelet vähän syvemmissä vesissä kuin alussa, muutaman särmikkäämmän ja koukeroisemman uintiliikkeen olet tehnyt, mutta minä janoan muuta, enemmän, jonkinlaisen mursukuviokelluntanumeron kai. Tähän mennessä omaa päätäni on noussut (eniten) vaivaamaan eräs asia tarinan kulusta: Miksi ihmeessä aamiainen pitää kattaa jo illalla? Oliko tämä kenties jokin mystinen tapa ennen vanhaan? (Hei, taidan mennä kattamaan ensi viikon sunnuntain aamiaisen.) Ja matka jatkuu. Olen alkanut kehitellä viimeisen kolmanneksen ratkaisua, joka pelastaisi (mielestäni) tarinaa paljon ja toisi siihen toivotun särmän, mutta pelkään, että homma pysyy säyseässä mursu-uiskentelussa. Henkilöhahmot ovat edelleen puuduttavia ja laimeita, kuin katselisi kaukaa seepiansävyisiä ihmisiä. 

Loppukaneetti: Viimeinen kolmannes selätetty. Loppu sujui oikeastaan nihkeämmin kuin alkuosa, sillä ns. loppunäytös osoittautui minulle melkoiseksi antikliimaksiksi.

Nyt kieltämättä on vähän Höh!-olo. Kuudensadan sivun ajan odotin, että yllätyskäänne tulisi, mutta sitä ei koskaan tullut. Parempaa väkeä jolkottaa tasaista vauhtia viimeiseen pisteeseen saakka. Vaikka kirjaa lukee suhteellisen lupsakkaasti, se ei herää täysin eloon, se pysyttelee etäällä, aivan kuin tuijottaisi hienoa maalausta, jossa ovat yksityiskohdat paikallaan, mutta sielu puuttuu, uskallus puuttuu, väri puuttuu; maalauksen eteen laskeutuu pölyä kuin hentoinen kerros puuterilunta, jonka takaa teosta tarkastelee. Hahmot eivät tule iholle, he piilottelevat jossain hattujensa suojissa, en saanut heistä kiinni, vaikka kuinka yritin roikkua hameenhelmassa kiinni. Tämä on harvinaista, sillä edellisissä Watersin kirjoissa olen pitänyt kovasti ladyn henkilöhahmoista. Ehkä Parempaa väkeä on heikompaa, unohdettavaa väkeä, he eivät tunnu pysyvän pystyssä ilman toisiaan, ja vaikka heillä olisi toisensa, he vapisevat kuin lakanat tuulesssa. Myös tarina väen ympärillä jää kalpeaksi rakkaus-rikos-historiallinen Lontoo-romaaniksi. Intohimoa löytyy vain sanojen kaiuista. 

Parempaa väkeä on luettava, kelpo kirja, mutta takakannen ylistykset "yllätyksiä tarjoava" ja "nerokas" eivät valitettavasti pidä paikkaansa. Minulle tämä Waters on selkeästi mielenkiinnottomin esitys naisen tuotannosta. Harmi sinällään, koska Watersin kirjoittamisessa ja asiaan paneutumisessa ei ole mitään vikaa.

Alkuteos: The Paying Guests 2014
Julkaistu Suomessa: Tammen Keltainen Kirjasto 2015 (arvostelukappale) 
Sivumäärä: 598     
Kirjanmerkit: Kolme (täpärästi)
Lainattua: Tänä iltana huone ei tietenkään ollut aivan pimeä: tasanteen valo tihkui kapeaksi kirkkaaksi puroksi oven alle. Mitä tuolla oven takana puuhattiin? Frances kuuli vaimeaa puhetta. Barberit puhuivat siitä, mihin ripustaisivat sen kaamean kuvan, eikö niin? Jos he alkaisivat hakata nauloja, hänen pitäisi mennä sanomaan. Ja hänen pitäisi mennä sanomaan tasanteen valostakin, jos se jätettäisiin palamaan täydellä teholla. Frances alkoi muotoilla ilmaisuja mielessään.  

Kirjankansibingossa ruksitan kohdan Nainen.