.

.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Nuori yläkerran nainen



Brittilady Sarah Waters on hiipinyt yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Olen tutustunut häneen aikaisemmin suomennettujen teosten voimin tässä järjestyksessä: Yövartio, Vieras kartanossa ja Silmänkääntäjä. Koko ajan huomasin pitäväni kirjailijattaresta enemmän ja enemmän; Silmänkääntäjä on ehdoton helmi näistä teoksista. Nyt Watersilta on ilmestynyt neljäs suomennettu teos, Parempaa väkeä, jota minäkin halusin maistella uunituoreeltaan. Tällä kertaa päätin toteuttaa bloggaukseni eri tavalla (omalta kannaltani). Kirjoitan muistiinpanoja ylös samaan aikaan kun kirja on kesken.

Alkutunnelmat: Olen innostunut! Hauskaa lukea taas Watersia! Olen hieman pyörällä päästäni, sillä olen osittain vielä Tuulen viemää, ja yhtäkkiä täytyy livahtaa toisenlaiseen maailmaan, vaikka historiallinen romaani on myös nyt kyseessä. Ensimmäiset sivut menevät ihmetellessä: Ai näinkin lyhyitä lauseita voi kirjoittaa! Tuulen viemään runsas, polveileva kerronta kummittelee hetken aikaa taustalla, mutta pian totun Watersin suppeampaan, yksinkertaisempaan kerrontatyyliin. Klassinen, naisellinen, sensuelli Waters aloittaa tarinansa, jota on erittäin helppo seurata alusta asti.

Lontoo! 1920-luku, ensimmäisen maailmansodan jälkeiset maisemat. Frances on reilu parikymppinen kodin hengetär, joka asuu äitinsä kanssa isohkossa talossa. Rahahuolet saavat naiset etsimään kodin yläkertaan vuokralaiset. Sinne muuttavat herra ja rouva Barber, lipevä aviomies ja arvoituksellinen, nuori aviovaimo. Frances tutustuu pariskuntaan pikkuhiljaa kotitöidensä lomassa... Ketä he oikeastaan ovat? Löytääkö Frances itsensä?

Ensimmäiset kaksisataa sivua ovat lievää pettymystä. Kuin ohut, harsomainen liina olisi silmien edessä; kuva ei kirkastu niin säihkyväksi kuin toivoisi, tarina etenee järjettömän hitaasti (ei sillä, että Waters olisi mikään kiitävä juonenkuljettaja muutenkaan), ja vaikka tunnelma on miellyttävä ja Waters osaa käyttää temppunsa - niin, minulle tulee vahvasti tunne, että olen nähnyt samat temput ennenkin. Ensimmäinen osa kirjasta on niin ennalta arvattava, että se tympäisee, mutta toivon, että sen on oltava siinä, maattava siinä kuin mursu kiven päällä, että tämä moneen kertaan nähty mursu on paikalla tarvittavien jännitteiden luomiseksi, että seuraavassa osassa tarinaa mursu sukeltaa tarinan syvyyksiin niin syvälle, että alun pintapuolisuus unohtuu. Toivon myös, että kirjan päähenkilö Frances kasvaisi kiinnostavaksi hahmoksi. Tällä haavaa hän on ainoastaan joku nainen, joka siivoaa ja siivoaa ja antaa muutamia ajatuksiaan ja on tietenkin watersmaisesti naisiin menevä.

Puolivälin pysäkillä: Sivut kääntyvät nopeasti ja tiuhaan, lukeminen sujuu, vaikka kirja ei varsinaisesti vedä imuunsa.

2/3 alkaa olla takana, ja yhä tarina tempoilee ennalta arvattavuudessaan kuin lapsi äitinsä käsivarressa, haluan mennä tuonne samaan ja tuttuun suuntaan! Tarinaa kuuntelee mielellään, sitä katselee sivusta puolihuolimattomasti, tuijottaa kuin narisevaa, vanhaa ja kaunista kehtoa, mutta kun sen sisälle kurkistaa, huomaa, ettei sisällä ole mitään. Mursuuuu! Missä olet? Sukeltelet vähän syvemmissä vesissä kuin alussa, muutaman särmikkäämmän ja koukeroisemman uintiliikkeen olet tehnyt, mutta minä janoan muuta, enemmän, jonkinlaisen mursukuviokelluntanumeron kai. Tähän mennessä omaa päätäni on noussut (eniten) vaivaamaan eräs asia tarinan kulusta: Miksi ihmeessä aamiainen pitää kattaa jo illalla? Oliko tämä kenties jokin mystinen tapa ennen vanhaan? (Hei, taidan mennä kattamaan ensi viikon sunnuntain aamiaisen.) Ja matka jatkuu. Olen alkanut kehitellä viimeisen kolmanneksen ratkaisua, joka pelastaisi (mielestäni) tarinaa paljon ja toisi siihen toivotun särmän, mutta pelkään, että homma pysyy säyseässä mursu-uiskentelussa. Henkilöhahmot ovat edelleen puuduttavia ja laimeita, kuin katselisi kaukaa seepiansävyisiä ihmisiä. 

Loppukaneetti: Viimeinen kolmannes selätetty. Loppu sujui oikeastaan nihkeämmin kuin alkuosa, sillä ns. loppunäytös osoittautui minulle melkoiseksi antikliimaksiksi.

Nyt kieltämättä on vähän Höh!-olo. Kuudensadan sivun ajan odotin, että yllätyskäänne tulisi, mutta sitä ei koskaan tullut. Parempaa väkeä jolkottaa tasaista vauhtia viimeiseen pisteeseen saakka. Vaikka kirjaa lukee suhteellisen lupsakkaasti, se ei herää täysin eloon, se pysyttelee etäällä, aivan kuin tuijottaisi hienoa maalausta, jossa ovat yksityiskohdat paikallaan, mutta sielu puuttuu, uskallus puuttuu, väri puuttuu; maalauksen eteen laskeutuu pölyä kuin hentoinen kerros puuterilunta, jonka takaa teosta tarkastelee. Hahmot eivät tule iholle, he piilottelevat jossain hattujensa suojissa, en saanut heistä kiinni, vaikka kuinka yritin roikkua hameenhelmassa kiinni. Tämä on harvinaista, sillä edellisissä Watersin kirjoissa olen pitänyt kovasti ladyn henkilöhahmoista. Ehkä Parempaa väkeä on heikompaa, unohdettavaa väkeä, he eivät tunnu pysyvän pystyssä ilman toisiaan, ja vaikka heillä olisi toisensa, he vapisevat kuin lakanat tuulesssa. Myös tarina väen ympärillä jää kalpeaksi rakkaus-rikos-historiallinen Lontoo-romaaniksi. Intohimoa löytyy vain sanojen kaiuista. 

Parempaa väkeä on luettava, kelpo kirja, mutta takakannen ylistykset "yllätyksiä tarjoava" ja "nerokas" eivät valitettavasti pidä paikkaansa. Minulle tämä Waters on selkeästi mielenkiinnottomin esitys naisen tuotannosta. Harmi sinällään, koska Watersin kirjoittamisessa ja asiaan paneutumisessa ei ole mitään vikaa.

Alkuteos: The Paying Guests 2014
Julkaistu Suomessa: Tammen Keltainen Kirjasto 2015 (arvostelukappale) 
Sivumäärä: 598     
Kirjanmerkit: Kolme (täpärästi)
Lainattua: Tänä iltana huone ei tietenkään ollut aivan pimeä: tasanteen valo tihkui kapeaksi kirkkaaksi puroksi oven alle. Mitä tuolla oven takana puuhattiin? Frances kuuli vaimeaa puhetta. Barberit puhuivat siitä, mihin ripustaisivat sen kaamean kuvan, eikö niin? Jos he alkaisivat hakata nauloja, hänen pitäisi mennä sanomaan. Ja hänen pitäisi mennä sanomaan tasanteen valostakin, jos se jätettäisiin palamaan täydellä teholla. Frances alkoi muotoilla ilmaisuja mielessään.  

Kirjankansibingossa ruksitan kohdan Nainen.       

         

9 kommenttia:

  1. Irene, minulle tämä oli täydellinen kirja. Ensimmäiset pari sataa sivua ovat kuin kultaa ainakin Wolfin unenomaisesta teksitstä pitäville, kuten minulle ja lopulta hieno tarina, jopa rikos, dekkareista kun myös pidän, mutta tämä kirja on puhdasta kultaa. Luen nyt Watersin Yövartiota, mutta en ole vielä samassa euforiassa kuin mihin Parempaa väkeä minut ajoi. Kirja on sekä rohkea että hienovireinen, sekä vaativa että helppo, mutta nyt ollaan vuoden kuumassa ryhmässä ainakin Lumissa. Minusta tuli nyt Watersin lukija kiitos just tämän kirjan!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai se aamiainen? Ennen aikaan se oli ainakin isoissa taloissa, joissa oli palvelijoita, usein tapana. Nyt minä katan aamiaisastiat illalla valmiiksi, jos talossa vieraita, sillä usein menee etenkin kesällä omalla terasssilla niin myöhään, että on ihanaa kun aamulla on melekin puolet jo valmiina;)

      Poista
    2. Hienoa, että päätit lukea Watersia ja vielä piditkin paljon! Minä aloitin aikoinaan Yövartiolla, ja vaikka se ei minua hurmannutkaan ihan täysin, pidin kirjasta kuitenkin niin että päätin jatkaa Watersin parissa. Vieras kartanossa ja Silmänkääntäjä olivatkin sitten minusta upeita, niissä on hiukan "goottimaisempi" ja erilaisempi fiilis kuin Yövartiossa ja tässä uutukaisessa, ne olivat enemmän minua. =D Minulle Parempaa väkeä oli turhan ennalta arvattava, tunsin koko ajan, mihin homma on menossa, ja tosiaan, en oikein lämmennyt henkilöille. Mutta hauskaa että on sinun kirjasi! <3

      Ahaa, jotain tuollaista uumoilinkin, olen varmasti ennenkin törmännyt asiaan historiallisia kirjoja lukiessani, mutta en ole silloin kiinnittänyt sen kummemmin huomiota asiaan, nyt se jotenkin pisti silmään, kun kyseessä oli kahden hengen talous. =D Minä taidan olla niin rahvasta, että jonkinlainen erityinen aamiaiskattaminen on minulle ihan outo käsite. =D Eri asia sitten muun ruokailun suhteen, joskus on kiva kattaa ja laittaa.

      Poista
    3. Varmaan jatkan Watersilla vielä, vain Vieras kartanossa en voi lukea, kun siinä kannessa se nainen kirkuu upean kannen kulmassa ja pilaa koko kuvan. Olen kuvista tarkka ja yksi salarakkaani onkin taide. Olihan tässä ennalta-arvattavuutta, joskus se on minusta harmiksi, joskus ei. Vähän kuin jotkut murhakirjat voivat olla ihan huippua, vaikka lukija tietäisi jo alussa murhaajan ja saisi asua tämän pään sisällä.

      Irene, mikä katan aamaisastiat valmiiksi liskuuttani, jos on vieraita. Nyt mieheni tekee sen joka ilta, vaikka ei olisikaan vieraita. Se on kivaa, mutta hiukan hassua, sillä kun suklaakahvi on tippunut, otamme omat mukimme ja leiämme, siirrymme takaisin sänkyyn ja jaamme Hesarin eli ei mitään aamiaishienostelua meillä - onneksi. Minulle aamut ovat vaikeita ja olen hyvin epäsosiaalinen silloin. Varoitan yövieraita etukäteen, että en oikein sano kuin 'huomenta' ja se on siinä, en siis seurustele ennen puolta päivää...;)

      (Tiedäthän, että minut tavoittaa leenalumi@gmail.com...)

      Poista
    4. Se on totta, esim. Jumalat juhlivat öisin on minusta nerokas ja kiinnostava, vaikka itse rikos ja sen tekijät ovat heti alusta asti tiedossa, mutta tarina onkin siinä, että miten sinne päädyttiin... Ehkä kaipasin tähänkin Watersiin sitä jonkinlaista goottilaista vivahdetta, ja ilman sitä kirja jäi valjuksi.

      Hauska tapa teillä! Minä juon kahvini ja syön aamupalani aina pöydässä, tietenkin kirjan kera. =D Minäkään en ole kovin sosiaalinen aamuisin - tykkään kyllä aamuista, se on lempiaikani päivästä, mutta kaipaan silloin omaa rauhaa ja hiljaisuutta.

      Poista
  2. Moii pitkästä aikaa, honey! Minä sain viimein kirjasta postattua ja olen aivan lovelove-fiiliksellä :) Silmänkääntäjä ja Vieras kartanossa kuuluvat myös lemppariwatersseihini... Ihana, rohkea nainen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moiiiii! =D Kävinkin jo lukemassa tekstisi ja kommentoimassa. Hieno homma, että on sinun kirjasi, minulle tämä ei oikein toiminut niin hyvin kuin odotin. Lievä pettymys, pakko myöntää. Hyvä kirjailija on totta kai kyseessä, mutta minulla nyt mätti sekä liian helppo juoni että hahmot.

      Poista
  3. Olipa hieno ja mielenkiintoinen arvio!

    Parempaa väkeä oli ensimmäinen Watersilta lukemani teos. Yllätyin positiivisesti, vaikka toisaalta kerronnassa oli jotakin liikaakin - Waters on niin kovin tarkka, joskus jopa puuduttavuuteen asti. Silti tykkäsin tästä - aika paljonkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. Aah, tämä kirja varmasti toimiikin paremmin jos on ensikertalainen Watersin suhteen. Minulle tämä oli turhan vaatimaton noihin aiempiin Waterseihin verrattuna. Waters on (kivan) yksityiskohtainen kertoja, olematta kuitenkaan aivan ZZZZZZZ-tasoa. =D

      Poista