Patologin viemää

Aion paljastaa salaisuuden. Oletteko valmiina? Irenellä, tuolla pelottomalla, hurjapäisellä naisella, mitä tulee kirjallisuuteen, on tahra menneisyydessään. Tahra, joka tottelee nimeä Robin Cook. Parikymppisenä likkana luin hirvittävän määrän Cookin kirjoja lyhyen ajan sisällä, ja samoihin aikoihin pirteä elämäni liukui tummemmille vesille. Ai, että sitä riemun juhlaa, jota koin tuolla synkkyyden paatilla! Jatkuvaa vesisadetta ja tyrskyä, rottia ja sokerittomia korppuja, ruorin narinaa ja unettomia öitä. Mikä paratiisi! Ristus mikä reissu! Kun matkakumppanini oli Robin Cook, nerokas mieleni alkoi kehitellä salaliittoteorioita; Robin Cook, tuo pannahisen amerikkalainen, joka kirjoittaa kirjaa vasemmalla kädellään ja operoi silmää oikealla, on vääntänyt kasan sairaalatrillereitä pelkästään minun kiusakseni! Hän ei halua, että pääsen pois koskaan synkkyyden mereltä! Niin minä tein sen, minkä koin olevan ainoa oikea ratkaisu; heitin kaikki Cookin kirjat mereen. Kaikki. Yksi taisi jäädä kesken. En voinut lukea sitä loppuun. Himputin Cook! Työnnä aivoklinikkasi ja koomasi korvakäytävääsi! Olo helpottui, mutta vei jonkin aikaa, ennen kuin pelastuslautta poimi minut kyytiinsä.

Tämä myrskyisä meriseikkailu johti siihen, että aloin kammoksua Cookin kirjoja. Vaikka elämäni on palannut kirkkaimpiin parrasvaloihin aikoja sitten, Cookin kirjoihin en ole tarttunut. Assosiaatio tuolle lohduttomalle merelle on liian suuri; ikään kuin Cookin kirjan lukeminen voisi sinkauttaa minut äkkilähdöllä takaisin luksuslomalle. Nyt, vuonna 2013, Irene on ottanut rohkean askeleen; ei kohti herra Cookia, mutta sentään saman genren edustajaa, Tess Gerritseniä. Myönnän; olen ollut kiinnostunut Gerritsenin tuotannosta pitkän aikaa, mutta herra Cookin haamu on huohottanut niskassani niin, etten ole päätynyt naisen kirjoja lukemaan. Häpeäisit, herra Cook! Sen lisäksi, että kidutat viattomia lukijoitasi, penäät muiltakin kirjailijoilta mahdollisuuden tulla pidetyksi!

Herra Cookin ote on hellinnyt, ja Irene on vaihtanut vihdoin hyvän päivän kuulumiset Tess Gerritsenin kanssa. Hei, olen Irene, suomalainen tyhjäntoimittaja, ihminen, television katselija ja kissojen nuuhkija. Hei, Tess Gerritsen, amerikankiinalainen sisätautilääkäri, bestseller-kirjailija. Mahtavaa. Hauska tutustua. Olemme suurinpiirtein samoilla linjoilla. Kiva, että se kävi heti alkuun selväksi.

Gerritsen aloitti kirjailijan uransa parikymmentä vuotta sitten; aluksi hän kirjoitti romanttisia trillereitä, mutta  siirryttyään medikaalisten trillereiden pariin yhdeksänkymmentäluvun puolella, hän vasta iski kultasuoneen. Jääkylmä on hänen kolmastoista suomennettu romaaninsa, josta minä päätin aloittaa, Rakkaudesta kirjoihin- blogin Annikan suosiollisella avustuksella.

Maura Isles matkaa kuolinsyytutkijoiden kokoontumisajoihin Wyomingiin, missä hän tapaa opiskelijatoverinsa vuosien takaa, Doug Comleyn, tuon hurmaavan positiivisen kalifornialaisen. Konferenssin päätyttyä Doug saa houkuteltua Mauran mukaan hiihtohotellireissulle. Autoon ahtautuvat myös Dougin teini-ikäinen tytär sekä ystäväpariskunta. Automatka hotellille katkeaa ojaan lumisella vuoristotiellä, keskelle ei mitään, missä puhelimet eivät toimi, mutta ei hätää, pienen vaellusretken päästä, alhaalta laaksosta, löytyy rykelmä identtisiä omakotitaloja. Sähköä tai ihmisiä ei ole mailla eikä halmeilla. Porukka ottaa yhden talon tukikohdakseen. Ihmisten ilmoille pitäisi päästä takaisin, mutta hankaluuksia ilmaantuu yksi toisensa jälkeen, ja pian laakson ja lumen vangiksi joutunut ryhmä alkaa huomata lisää kummallisia asioita suojapaikastaan. Bostonissa Mauran ystävätär, rikosetsivä Jane Rizzoli, saa luokseen huolestuneen Mauran miesystävän; Jane itsekin tajuaa, ettei ole Mauran tapaista olla tavoittamattomissa. Jane ja hänen supermahtava FBI-agentti miehensä alkavat seurata johtolankoja, jotka viittaavat Mauran liikkeisiin. Missä Maura on? Milloin alkaa ruumiiden esiinmarssi? Minkä salaisuuden Stepfordin kyläyhteisö kätkee sisälleen?

Gerritsenin teksti on tyypillistä perinteiselle jännityskirjallisuudelle; se on helppoa, lakonista ja eteenpäin vievää, tuttua ja yksinkertaista, jossa ei ole mitään omaperäistä. Juoni on se ratas, joka pyörittää Jääkylmää kuin hamsteri juoksupalloa. Siellä se juoni jolkottaa, ympäri ja ympäri, ja lukija tuijottaa sitä herkeämättä, vaikka on todistanut samaa tapahtumaketjua aikaisemmin. Juonessa on vetoa tarpeeksi, niin ettei hamsterin kuntoilun tarkkailua voi jättää kesken - ajatelkaa, jos ihmiset juoksisivat juoksupallossa juoksumaton sijaan -, mutta hypnoottisuus jää puuttumaan, viimeinen silaus, joka kiihdyttäisi mieltä ikään kuin maailmassa ei olisi muuta kuin sinä ja hamsteri.

Minulle selvisi myöhemmin, että Gerritsen on kirjoittanut Maura Islestä ja Jane Rizzolista useamman kirjan; Jääkylmän itsenäisyys toimii hyvin, ja vain parissa kohdassa tulee tunne, että hetkinen, en tiedä kokonaiskuvaa. Erään rikkaan äijän ilmestyminen kuvioihin on yksi sellainen; minulle jäi mysteeriksi, kuka tämä äijä on, ja mitä hän merkitsee Mauralle.

Maura ja Jane ovat henkilöinä ihan kivoja. Juuri niin, ihan kivoja. En saanut heistä kovin paljon irti, mutta eivät he ole aivan toivottomia tapauksia. Pientä pinnallisuutta ja alleviivaavaa naisen heikkoutta olin heissä havaitsevani - outo valinta naiskirjailijalta, vai pyrkiikö hän tälla tavalla tuomaan herkkyyttä naisten kovien ammattien vastapainoksi? -, mikä raapi ärsytyskynnystäni kuin harakka roskalaatikon kantta, mutta kansi pysyi kiinni, eikä kasa ärsytyksen jätettä päässyt vapaaksi.       

Juoneen sekoittuu useita mielenkiintoisia tekijöitä. Lukuhalut pysyttelevät kohtalaisina läpi kirjan, mutta teos ei sisällä mitään uutta tai yllättävää. Kirjaa vaivaa pintaraapaisun maku, ikään kuin Gerritsen olisi jäätelökauppias, joka kauhoo jäätelön eri makuja; mansikkaa, suklaata, vaniljaa, tiikeriä ja minttua, ehkä lakritsia, mutta todelliseen kylmän ytimeen ei päästä käsiksi kirjan lumisista teemoista huolimatta. Minä kaipasin enemmän paneutumista tiettyihin asioihin; kirja jää kokonaisuutena vajaaksi kuin puoliammattilaisen uimahyppääjän alastulo veteen. Jääkylmän lääketieteelliset kiemurat ovat melko pienessä roolissa; toki vanha tuttu kuulakärkikynätemppu - jonka me kaikki tietenkin osaamme - löytyy sivujen välistä.

Kaiken kaikkiaan Jääkylmän huurteinen koura ei tarraudu sydämeen niin hyytävällä tavalla, että siitä jäisi paljon kerrottavaa kissojen pentujenpennuille. Kirja ei ole huono, mutta ei se ole erityisen hyväkään. Itse kaipaan jonkinlaista särmää jännityskirjallisuuteen, eikä Gerritsen sitä minulle tarjoa. Minua on vaikea yllättää tai hätkähdyttää, joten ehkä olen väärä ihminen lukemaan tätä kirjallisuutta. Silti Jääkylmä ei jättänyt minua täysin kylmäksi - ai että minä nautin näistä sanaleikeistä! - ja voin kuvitella lukevani lisää Gerritseniä jossain vaiheessa.

  Seikkailu alkoi sangen lupaavasti. 
  Matkaseurue kokoontui drinkeille perjantai-iltana. Kun Maura käveli cocktailbaariin, Doug ja muut jo odottivat häntä pöydässä. Arlo Zielinski oli todellakin sen näköinen, että oli syönyt kaikissa Michelin-oppaan ravintoloissa: pönäkkä ja kalju, mies jolla oli kunnon ruokahalu ja remakka nauru.
  "Aina on tilaa vielä yhdelle, se on minun mottoni. Ja nyt meillä on veruke tilata päivällisellä kaksi pulloa viiniä", hän sanoi. "Kun pysyt meidän seurassamme, Maura, voin taata, että sinulla riittää lystiä, varsinkin kun Doug on ohjissa." Hän kumartui kuiskaamaan: "Voin myös taata hänen moraalisesta selkärangastaan. Olen hoitanut hänen veroilmoituksensa vuosikaudet, ja tilintarkastaja jos kuka tietää ihmisen synkimmät salaisuudet." 

Alkuteos: Ice Cold
Julkaistu Suomessa: 2010
Sivumäärä: 351

Tämä kirja saa: Vaivoin kolme kirjanmerkkiä. Tarina, jossa on monenlaisia säikeitä aina selviytymiskamppailusta ruumiin avauspöydälle asti. Pehmojännitystä, josta tavallaan pitää ja tavallaan ei.