Yksi laidunsi yli lampolan

Kirjastossa käynti on ihanaa! Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Kun minä menen kirjastoon, ilmassa leijailee vaaleanpunaista glitteripölyä, jota sateenkaaren kirjavat keijut ripottelevat; trooppiset linnut lentelevät ympäriinsä kuin pienet hävittäjät, turkoosit, eläviksi taiotut serpentiinit kiemurtelevat pitkin lattioita ja kattoja kuin nousuhumalassa olevat kastemadot sekä violetit lohikäärmeen poikaset istuvat hyllyjen kulmilla ja hönkivät sydämen muotoisia tulenlieskoja. Sisälläni asuva materialisti nauttii siitä, että se voi astella kirjastoon hipelöimään kirjoja ja ottaa mukaansa minkä tahansa kirjan, eikä maksa mitään! Kirja on minun - minun minun minun aarteeni, hoen kuin Klonkku - ikioma kuukauden päivät, joskus kaksi, ja kyllä, joskus kuusi kuukautta. Aah, ihanuutta ja nerokkuutta! Voin pitää tuoretta, painomusteelta tuoksuvaa kirjaa hyllyssäni, selailla sitä, lukea sitä, olla osa sen elämäntaipaleen alkumatkaa tai nuuhkia vanhempaa, ajan kellastamaa kirjaa, tuntea sen elettyä elämää ja avata kirjan kokoinen aukko historiaan, ottaa aikamatka menneisyyteen ilman että minun tarvitsee poistua kotoani tai löytää madonreikää vaatekaapistani. Kun kirjan päivät ovat luetut - kirjaimellisesti - palautan sen takaisin mielelläni, eikä sisäinen materialistini itke mustepisaroita sen perään.

Viimeksi tällaisella taianomaisella reissullani - joko mainitsin, että antiikin jumalien muodostama sinfoniaorkesteri piti kantaesitystään, vierellä valtavan suihkulähteen, jossa pomppi lentäviä trapetsikaloja musiikin tahtiin? - mukaani lähti lammas, eikä mikä tahansa lammas, vaan Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu. Kiinnostuin myös herra Murakamista muiden blogien välityksellä, ja erityisesti Suuresta lammasseikkailusta. Kirja, jolla on tuollainen nimi, ei voi olla huono, eihän? Herra Murakami on, yllätys yllätys, japanilainen kirjailija, joka on saanut vaikutteita kirjoittamiseensa luettuaan paljon länsimaisia teoksia nuoresta saakka. Myöhemmin hän opiskeli draamaa yliopistossa. Suuri lammasseikkailu on hänen kolmas romaaninsa, ja ensimmäinen suomennokseen päätynyt teos.

Suuressa lammasseikkailussa tapaamme kaikin puolin tavallisen, nimettömän kolmekymppisen miehen, jonka avioliitto on karahtanut karille, mutta ei huolta, pian läheltä löytyy kummallisen viehkeä nuori nainen - ainakin silloin kun hänen korvansa ovat esillä - , joka alkaa toimittaa tuon keskiverron tokiolaismiehen tyttöystävän tointa. Tytöllä tuntuu olevan ennustajaeukon kykyjä; hän kertoo miehelle, että tämä joutuu kohtaamaan lähitulevaisuudessa lampaita silmästä silmään. Eipä aikaakaan, kun miehen yhtiökumppani mainostoimistosta ottaa yhteyttä, ja yhtäkkiä harmiton valokuva lampaista vuoristomaisemassa, jota he ovat käyttäneet eräässä mainoksessa, näyttää olevan yhtä räjähdysherkkä kuin laukeamaton pommi. Kuvasta löytyy outo, ainutlaatuinen lammas, joka pystyy ottamaan ihmisen haltuunsa menemällä tämän sisälle. Mies, jossa lammas on viimeksi ollut, on kuolemaisillaan, rakennettuaan vahvan imperiumin lampaan voimalla. Nyt lammas on kadonnut, ja muutaman mutkan kautta tokiolaisheppu joutuu lammasjahtiin...

Minä odotin lampaita kuin kuuta nousevaa. Näin niiden hyppivän yli aidan, ja minä laskin, vaikka olin jo unessa. Odotin innolla, minkälaisen kuvan Murakami maalaa eteeni japanilaisuudesta kirjan kautta; japanilainen animaatio on nimittäin ollut lähellä sydäntäni pikkutytöstä lähtien, oi oi, Sandybell!

Murakamin ote kirjoittamiseen on suoraviivainen ja selkeä. Sivuilla vallitsee ilmapiiri, joka on kiiruhtamaton ja luonteva. Mukaan sekoittuu häivähdys melankoliaa, unohtamatta arjen pieniä piristyksiä, huumorin kukkasia, joita saattaa versota yllättävistäkin paikoista. Kertomuksessa pohditaan nimettömän päähenkilön toimesta hassua yhteensattumien kasautumaa nimeltä elämää, keskinkertaista ja tylsääkin sellaista. Varsinkin kirjan alkupuolella Murakami tekee loistavia oivalluksia meidän kaikkien yhteisestä rististämme, maallisesta vaelluksesta. Värikkäitä ja persoonallisia vertauskuvia lentelee joukossa kuin päiväperhosia, jotka tosin haalistuvat pelkiksi yöperhosiksi loppua kohden. Kertomus etenee kuin resiina; välillä pysähdytään ottamaan happea, kunnes jatketaan, kauniin luonnon keskellä. Yksityiskohdat ovat Murakamin vahvuus; kuvailu onnistuu häneltä näppärästi niin ihmisten, talojen kuin kissojen kohdalla. 

Olisin halunnut rakastua tähän kirjaan. Alku on suhteellisen lupaava; se heittää eteen verkon, johon lukunystyrät takertuvat kiinni kuin pikkukalat, ja sivu toisensa jälkeen verkossa räpiköi, odottaen jonkinlaisen suuren ja mahtavan saapuvan, ehkä pahan, todella pahan kalastajan kouran tai Ahdin atraimen, mutta mitään ei tapahdu. Yleensä pidän välinpitämättömästä kerrontatyylistä; jos taivaalta sataa vihaisia mummoja ja paistettuja sammakoita, se ohitetaan olan kohauksella ja keitetään kahvit. Suuressa lammasseikkailussa leikitään hullunkurisilla elämän käänteillä, joissa on ripaus fantasiaa; niihin suhtaudutaan samalla tyyneydellä kuin maitopurkin litistämiseen. Suurella lammasseikkailulla on hyvät hetkensä, mutta kokonaisuus jää yhtä keskinkertaiseksi kuin kirjassa mainostettu ihmisen keskinkertainen elämä.

Vaikka Murakamilla on kirjoittajan taidot melko mallikkaasti hallussa, juoni laahaa. Ikään kuin herra Murakami olisi pumpannut resiinalla edellä, poimien herkullisia yksityiskohtia tajunnanvirran pitkospuilta, juonen juostessa kaukana perässä kuin piparkakku-ukko. Edes Japanin maagisuus ei onnistunut koskettamaan minua Murakamin välityksellä. Ehkä kirjan nimen olisi pitänyt olla pelkkä lammas, sillä mitään suurta tai seikkailua minä en siitä löytänyt.  

Mutta hänen täyden loistonsa puhkeamista sain vielä  odottaa. Parin kolmen seuraavan päivän aikana hän paljasti korvansa vain silloin tällöin ja piilotti sitten taas nuo luomakunnan ihmeet tukkansa taakse ja palasi tavallisuuteen.
  Hänelle se oli kuin yrittäisi riisua takin maaliskuun alussa. "Ei taida vielä olla aika näyttää korviani", hän sanoi. "En oikein vielä viihdy niiden kanssa."
  "Ei se minua haittaa, ihan totta", minä sanoin. Ei hän hassumpi ollut korvat peitossakaan.

Alkuteos: Hitsuji o meguru bōken
Julkaistu Suomessa: 1993
Sivumäärä: 351 

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Tarina, joka on eriskummallisista elementeistä huolimatta hyvin banaali ja jopa pitkäveteinen.