Leijonamiehen anatomia

Heittäydyin Garpin maailmaan kaukaisessa, kaukaisessa menneisyydessä - silloin kun hevoskärryt valtasivat kadut ja naiset kulkivat päivänvarjot käsissään joka paikkaan - eli joulukuussa. Koska pidin tuolla sopivasti hullussa maailmassa oleilusta, oli epäilemättä selvää, että Irene, tuo taipumaton kirjoja kirjastosta kotiin kantava nainen - jaksaa, jaksaa, hyvä, hyvä, ota vielä yksi! -, eli toisin sanoen maailman vahvin nainen, mitä tulee kirjojen kantamiseen, lukisi lisää herra Irvingiä. Menin Irvingin hyllylle - hänellä on ikioma, timanteilla koristeltu mahonkipuinen privaattihylly lähikirjastossani, aivan kuin herra Kingillä - ja tutkin mietteliäänä, minkä kirjan ottaisin seuraavaksi. Päädyin laihempaan rääpäleeseen, lähinnä sen takia, että minulla oli jo yksi rahin paksuinen kirja kainalossani.

Neljäs käsi esittelee Patrick Wallingfordin, roskatelevisiokanavan hurmaavan toimittajan, jonka edessä naiset lakoavat kuin heinät myrskytuulessa. Patrickin elämän tehtäväksi on kulminoitunut raportoida uutisia ympäri maailmaa toinen toistaan erikoisemmista asioista. Wallingford on Intiassa tekemässä juttua ihmishengillä leikkivästä sirkuksesta, kun miehelle sattuu vahinko; leijona puraisee hänen kätensä poikki suorassa tv-lähetyksessä, ja hetkessä Patrickista itsestään tulee roskatelevision mässäilevien uutisten vetonaula. Toisaalla, maailmankuulua käsikirurgi tri Zajackia, lähestyy tuikitavallinen rouva, joka haluaa lahjoittaa miehensä - yhä täysissä sielun voimissa sinnittelevän - käden Patrickille; mikäpä sen mukavampaa kuin suorittaa maan ensimmäinen kädensiirto miehelle, joka on valmiiksi tatuoitunut ihmisten verkkokalvoille! Miten leikkaus onnistuu? Minkälainen suhde Patrickilla kehittyy käden lahjoittaneeseen pariskuntaan? Kuinka monen naisen kanssa Patrickin onnistuu maata yhden kirjan aikana? Ja miksi, oi, miksi, tri Zajackin koira syö kaiken, mitä se löytää edestään?

Neljäs käsi on hieman tuoreempaa Irvingiä. Herra Irving keittää nopeasti kasaan sopan ainekset, sopan, jossa on sattumia ja pippuria enemmän kuin monen kirjailijan koko tuotannossa. Soppa jätetään hellalle muhimaan; tarina porisee padassaan tasaisesti, josta leijailee muutama herkullinen sanahelinän höyry sieraimiini. Alku on kohtuullisen lupaava; kyllä, tunnistan tämän hepun samaksi kynäniekaksi kuin Garpin maailman kyhäilleen tyypin. Makustelen soppaa; vivahteikas, mausteinen aromi hivelee lukijan nälkääni, ja minä jatkan, toivoa täynnä, kohta saan makeaa mahan täydeltä.

Mutta jotain tapahtuu. Soppa ikään kuin jää kiehumaan tasaisesti, hamaan loppuun saakka, ilman sitä kuohahtavaa loppukiehahdusta, joka todella sytyttäisi tarinan ja sammuttaisi minun tarinan janoni. Laadukkaat raaka-aineet ovat padassa, mutta ne eivät missään vaiheessa saostu täydelliseksi lukuhermoja stimuloivaksi muhennokseksi. Tuttu absurdius ja tummasävyinen huumori ovat läsnä, mutta Neljännessä kädessä ne ovat melko köyhää ja latteaa lajia. Garpin maailmassa vallitsi raivokas tarinankerronta, tarina, joka varmasti pulppusi aikoinaan kirjailijan suonesta kuin veri paperille, mutta Neljännessä kädessä vastaavaa iloittelua ei valitettavasti ole. Neljännessä kädessä maistuu väkisin tekemisen maku. Tarkkanäköiset oivallukset elämän hulluudesta, jotka hurmasivat Garpin maailmassa, ovat tässä romaanissa hyvin vähissä.

Patrick Wallingford on päähenkilönä tylsä ja kliseinen. Tri Zajack, josta näyttää aluksi tulevan toinen päähenkilö, on huomattavasti kiinnostavampi hahmona, mutta pian tri Zajack haipuu pelkäksi taustahenkilöksi. Tätä ratkaisua en ymmärtänyt lainkaan; mies esitellään, annetaan makoisia palasia hänen elämästään, mutta sitten, koko pohjustus ikään kuin kelataan takaisin kuin innokkaan virvelöijän toimesta. Hah! Ettepä saakaan syöttiäni!

Kertomuksessa hipaistaan mediakritiikkiä, joka olisi voinut olla piristävää ja mielenkiintoista, mutta nyt se jää irralliseksi kappaleeksi kellumaan kuin pala laituria veden pinnalle. Samoin käy pinnan alla orastavien pakkomielteiden kanssa; ne kurottelevat päitään kuin levät, mutta eivät koskaan saavuta täyttymystään.  Muutenkin tarinassa tuntuu olevan sattumia ja tapahtumia, joilla ei ole kokonaisuuden kannalta kummoista merkitystä. Ne ovat erillään kertomuksen kehosta aivan kuin Patrickin käsi.

Toivon ja uskon, että Neljäs käsi on vain lapsus John Irvingin uralla. Onneksi en lukenut tätä kirjaa ensimmäisenä hänen tuotannostaan; tuskin olisin yhtä tohkeissani halunnut lukea lisää herran teoksia.

  Intiassa eläinaktivismiministeri käytti epäselviksi jäävistä syistä kädensyöntiepisodia myöhemmin täsmäaseena jatkaessaan ristiretkeään sirkuseläimiä vastaan. Wallingford ei koskaan tajunnut, mitä tekemistä hänen kätensä syömisellä oli leijonien rääkkäämisen kanssa. 
  Häntä vaivasi se, että maailma oli nähnyt hänen kirkuvan ja kieriskelevän tuskaisena ja peloissaan; hän oli laskenut alleen kameran edessä, vaikkei kukaan televisionkatsoja sitä ollut nähnyt. (Hänellä oli ollut tummat housut.) Joka tapauksessa miljoonat televisionkatsojat olivat säälien seuranneet hänen julkista silpoutumistaan.

Alkuteos: The Fourth Hand
Julkaistu Suomessa: 2001
Sivumäärä: 344


Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Kehnohko, toki keskivertoa särmikkäämpi omanlaisensa rakkaus- ja kasvutarina, joka lupaa enemmän kuin antaa.