Amerikan Tiina

Hassua, miten voi jonkun kirjailijan olemassa olosta tietää koko elämänsä, mutta joka silti pysyttelee etäisenä; hän on hieman kuin se eräs naapuri, hiljainen ja huomaamaton, ehkä hyvän päivän tuttu, mikä kumma tuon naapurin nimi taas olikaan. Tuolla olemassa, tien laidassa, kellarikerroksessa, rivitalon mutkassa, jossakin, välillä näkyvissä, välillä näkymättömissä. Kunnes tulee päivä, jolloin joku tulee ja esittelee naapurin, kädestä pitäen, päivää päivää, tunnetteko te jo toisenne? Vaivaantunutta, epämääräistä mutinaa, kyllä kyllä, tunnetaan, tunnetaan, heikonlaisesti, mutta tunnetaan. Katsotaan silmiin, huomataan toinen, annetaan mahdollisuus, ja kas kummaa, jotain ihmeellistä tapahtuu: ystävyyden siemen istutetaan, jonnekin syvälle sieluun. Siellä se versoaa, juurruttaa lämpimiä tunteita, ja lupausta, lupausta siitä, että ystävyyden matka on vasta alussa.

Näin minulle kävi Joyce Carol Oatesin kohdalla. Tiesin vuosikaudet täsmälleen, missä hänen kirjansa ovat kirjastossa. Rouvan nimi ei aina välttämättä tullut mieleen, mutta siellä hän oli, odotti minua kärsivällisesti. Kiitos teidän, rakkaat blogisisareni- ja veljeni, jotka kirjoititte Oatesin kirjoista; saitte minut kiinnostumaan, astelemaan kirjastoon oikealle hyllylle ja avaamaan silmäni Oatesin taikuudelle.

Joyce Carol Oates on tuottelias, kypsän naisen ikään ehtinyt amerikkalainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja, jonka teoksista on suomennettu vain murto-osa. Hän on ollut ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi kolme kertaa; voittoa ei ole tullut, mutta muita kirjallisuuspalkintoja rouva on toki kerännyt takan reunukselle.

Haudankaivajan tytär kertoo Rebecca Schwartista, joka syntyy laivalla New Yorkin satamassa, Schwartin perheen paettua Saksasta toisen maailmasodan kynnyksellä. Perhe asettuu asumaan uuteen maahan, Milburniin, kivihökkeliin hautausmaan kupeeseen, sillä perheenpää, isä Schwart on saanut töitä haudankaivajana. Isä on ankara ja vainoharhainen, äiti apaattinen ja flegmaattinen, jonka pakomatkan kauhu on sulkenut tiukkaan syleilyynsä. Isä hoitaa työnsä, ja on näennäisen kiitollinen työpaikastaan, mutta päivä päivältä rauhattomuuden panta kiristyy hänen päässään, äidin vajotessa yhä syvemmälle synkkyyteen. Rebeccalla on kaksi isoveljeä, ronski ja renttumainen Herschel sekä arempi ja pidättyväisempi Gus. Rebeccasta itsestään sukeutuu kömpelö ja itsepäinen poikatyttö, joka rakastaa mammaansa, mammaa, joka vetäytyy yhä kauemmaksi tyttärestään. Mitä läpinäkyvämmäksi äiti muuttuu, sitä enemmän isällä viiraa päässä. Isä pelottaa Rebeccaa; vuodet vierivät ja koettelevat, menneisyys lepää Schwartin perheen harteilla kuin lyijyhuivi. Mitä tapahtuu, kun painoa ei jakseta enää kannetella?

Haudankaivajan tyttäressä Rebeccan tarinaa seurataan aina lapsesta nuoreksi naiseksi saakka. Suurin osa tapahtumista kuvataan Rebeccan silmin, mutta mukaan mahtuu muidenkin henkilöiden näkökulmia. Kirjan alkupuolella, kun Rebecca on lapsi, minulle tuli hänestä mieleen Anni Polvan iki-ihana Tiina, sillä erotuksella, että Rebeccan maailma on paljon kolkompi ja rajumpi kuin Tiinan. Tiina-kirjoista löytyy sympaattisuutta ja hauskuutta, mutta Rebeccan, tuon Amerikan sielunkumppanin, kertomus on jyrkkä, ehdoton ja kaunistelematon.

Oates yhdistää kaksi kirjoitustyyliä ihailtavaksi kokonaisuudeksi. Hän iskee, nyrkkeilee ja paukuttaa, ytimekästä proosaa rehvakkaasti, kuin kehän kuningatar, ja yhdessä hetkessä hän siirtyy laveaan, yksityiskohtaiseen kerrontaan, taukohuoneeseen, levähtämään iskujen välillä, pää hieman pehmenneenä ja utuisena, mutta silti elinvoimaisena. Oatesin tyylissä on jotain sointuvaa ja lyyristä, mikä tulee häneltä luonnostaan, pakottamatta, mutta myös tarvittavaa kovuutta, joka ennaltaehkäisee tekstin muuttumista liian raskaaksi. Hän käyttää metaforia mestarillisesti; niissä on voimaa ja lumoa, ne virkistävät ja pysäyttävät. Hän rinnastaa paljon ajatuksia ja tekoja liittyen eläimiin, mikä luo tekstiin tietynlaista primitiivistä ja kiihkeää substanssia. Oates myös saattaa mennä tapahtumissa harppauksen eteenpäin, kunnes ottaa askelia takaisinpäin, hissun kissun, kuin kissa palatessaan yöllisiltä retkiltään. Tämä piirre saa aikaan pienoisen toiston maun, mutta se ei ole missään nimessä häiritsevää.

Oates rakentaa hahmonsa taidokkaasti; hän pystyttää vankan perustuksen käden käänteessä, johon hän lisää materiaalia pala kerrallaan, nautiskellen, vihellellen, kuin sisustusintoinen nainen, oi, mitä kaikkea hän voikaan hahmoonsa lisätä! Hahmoista tulee eläviä ja hengittäviä, voimakkaita persoonia; välillä tuntui kuin olisi katsellut sivuilla vilisevää filminauhaa, sillä niin onnistuneesti Oates sieppaa lukijan mukaansa leikkiin, jossa ahdistava draama on seuralaisesi, leikkikaverisi, leikkiin, johon hauskuudella ei ole mitään asiaa.

Haudankaivajan tytär on päättäväisen, mutta haavoittuvaisen nuoren naisen selvitymistarina elämän hurjissa aallokoissa. Se on tarina, joka vie mennessään kuin tuulenpuuska; sen sivuilla viihtyy, tukka putkella, ripsivärit poskilla, hengitys kiihtyen, odotus rinnassa, mitä vielä, rouva Oates? Se on tarina, joka herättää kysymyksiä. Voiko traumasta koskaan todella selvitä? Mitä onni loppujen lopuksi on? Jos kahleet vangitsevat menneisyyteen, ovatko nykyhetki ja tulevaisuus voimattomia sen edessä?

Rouva Oates, kiitos. Oli ilo tutustua teihin.

  Rebecca hamuili teräksen palaa taskustaan. Kädestä vuoti verta, se oli turta. Hän ei saanut työnnetyksi sitä taskuun. Rebeccan ilmeen nähdessään panamahattuinen mies seisahtui niille sijoilleen. Hän riisui sävytetyt silmälasinsa huolestuneena ja katsoi Rebeccaa. Sen kummalllisen piirteen hänestä Rebecca muistaisi kauan: merkilliset, tuijottavat, paljaat silmät. Ihmettelevät, laskelmoivat, kaipaavat silmät. Ripsettömän oloiset. Oikea silmä näytti jotenkin vahingoittuneelta, kuin sähkölampusta olisi palanut hehkulanka. Molemmat silmänvalkuaiset olivat kellastuneet kuin vanha norsunluu. Hän oli nuori-vanha mies, poikamainen olemus mutta uurteiset kasvot, voimattoman komea ja silti jotenkin haalistunut, aineeton. Rebecca näki ettei miehestä olisi hänelle mitään vaaraa, paitsi jos hänellä oli ase. Ja jos hänellä olisi ollut ase, hän olisi ottanut sen jo esiin.
  Rebeccan valtasi helpotus, olipa hän ollut typerä arvioidessaan muukalaisen niin väärin!

Alkuteos: The Gravedigger´s Daughter
Julkaistu Suomessa: 2009
Sivumäärä: 678

Tämä kirja saa: Neljä ja puoli kirjanmerkkiä. Mykistävän suora romaani, jossa toivo ja lohtu ovat häilyviä käsitteitä, mutta jonka sisällä väreilee kuitenkin jotain kaunista ja merkillistä. Puuttuva puolikas kirjanmerkki jumittuu jonnekin kirjan viimeiselle kolmannekselle; lopussa svengaava tenho ei ole yhtä intensiivistä kuin kirjan alkupuolella.