Paluu tulevaisuuteen - ja menneisyyteen

Yksi maailman historian hurjimmista tapahtumista on koettu; Irene, tuo erilaisten nuorten suuri johtajatar, on juuri lukenut Pulitzer-palkitun kirjan, ensimmäistä kertaa kaikkia fysikaalisia lakeja uhmaavan elämänsä aikana. Hän on lukenut Stephen Kingiä Empire State Buildingin nokassa, hypätessään laskuvarjolla pää alaspäin - se on sillä tavalla haastavampaa - sekä harrastaessaan syvänmerensukellusta Bora Boralla samalla kun on kamppaillut valkohain ja violetin lohikäärmeen mutaatiota vastaan vasemmalla kädellään. Joko painokoneet pysähtyivät? Kuuleeko rannikkovartiosto? Barack Obama, pitäisikö teidän kutsua Irene päiväkahviseuraksi Valkoiseen taloon, ja keskustella tästä käänteen tekevästä tapahtumasta? Oi, ilmassa kiirii historian siipien havinaa; nuo mahtavat historian enkelit liihottelevat ilmassa näkymättöminä. Joskus me pystymme aistimaan nuo hopeiset, uljaat amatsonit, joiden siivet ovat kehrättyä kultalankaa; silloin kun silmämme nykivät ja elohiiret rakentavat pesiään silmäluomiimme. Tunnetteko sen? Historiaa tehdään öisin, mutta ennen kaikkea, sitä tehdään päivisin.

Aika suuri hämäys on tarinana kuin peili, joka on sirpaloitunut pitkin kirjaa. Luvut ovat kuin pieniä novelleja, ja ajassa hypitään eteen- ja taaksepäin kuin lasten pussijuoksukisoissa, joissa aina joku tenava unohtaa menosuunnan. Kirjassa ei ole varsinaisia päähenkilöitä, vaan melkein joka luvussa tutustumme jonkun uuden ihmisen kurjuuteen nimeltä elämä. Taustalla on kaksi ihmistä, ongelmainen Sasha ja musiikkipiireissä vaikuttava Bennie, jotka häilyvät kaiken aikaa pikkutarinoiden yläpuolella kuin trapetsitaiteilijat; kirjan rakenteesta tulee mieleen kuuden ketju teoria, jonka mukaan kaikki maailman ihmiset liittyvät toisiinsa korkeintaan kuuden ihmisen kautta. Kirjan todellinen päähenkilö on aika; mitä aika tekee ihmiselle? Ajan hampaat pureskelevat henkilön yksi toisensa perään, ja välillä ne sylkäisevät ulos teemoja, jotka toistuvat tarinan edetessä. Musiikkia, mediaa, huumeita, perhesuhteita, ystävyyttä ja onnea. Onko onnea konkreettisesti olemassa, vai onko se pelkkä sattumanvarainen määre, jonka ajan herra omistaa?

Kiinnostuin Ajan suuresta hämäyksestä muiden kirjabloggaajien kautta. Se, että kirja on vuoden 2011 Pulitzer-palkinnon voittaja fiktiokategoriassa on vain ylimääräinen detalji; minä en lue koskaan kirjoja sen perusteella, että kuinka monta palkintoa ne ovat voittaneet. Aloitin innoissani, ja alku vaikutti lupaavalta. Pidin lukemastani, kunnes Aika suuri hämäys näytti todelliset karvansa. Innostukseni lässähti kuin korttitalo kymmenen pelikortin asettamisen jälkeen.

Aika suuri hämäys on Jennifer Eganin viides romaani, mutta vasta ensimmäinen suomennokseen asti päätynyt teos. Egan on myös journalisti, mikä on aistittavissa kirjan sivuja käännellessä. Teksti on loppujen lopuksi hengetöntä, aikakauslehtimäistä kirjainten vääntöä, johon on yritetty puhaltaa eloa lisäämällä tulta ja tappuraa ylimääräisillä merkeillä - #"¤!%&/((&%¤##! -siinä onnistumatta. Lopputulos on varsin puiseva, kuin tylsä sanomalehden artikkeli, johon painomusteen leviäminen on tuonut särmää. Kirja on yhtä jännittävä ja mielenkiintoinen kuin Pystymetsän Sanomien pääkirjoitus. Aitoa, oikeaa kirjailijan sielua ei havaitse tämän kirjan perusteella.

Henkilöhahmoihin ei kiinny millään lailla; kuinka heihin voisi edes kiintyä, kun he vaihtuvat lennossa kuin viestikapulat pikajuoksukilpailussa? Kirjaa lukiessa tuntui, että vierellä olisi pitänyt olla kynä ja paperia, johon olisi pitänyt piirtää kaavioita henkilöiden välisistä suhteista. Eganilla ei ole sitä taitoa, joka herättäisi hahmon herkulliseksi, lihaisaksi olennoksi muutamalla sanalla tai lauseella, jotta se jäisi mieleen. Henkilökaarti on kuin joukko paperinukkeja, joita Egan liikuttelee. Lukijan tehtäväksi jää paperinukkeshow´n katseleminen, ja sekin tapahtuu etäältä. Olo on ulkopuolinen ja kylmä, ikään kuin Egan ei uskaltaisi päästää ketään esityksen ytimeen.  

Kirja on lyhyt ja helppolukuinen, mikä kannustaa puskemaan eteenpäin peilin sirpaleiden keskellä. Jalkapohjat naarmuuntuvat, mutta yhtä kaikki, maaliin toki pääsee suuremmitta kivuitta. Aika suuri hämäys ei ole täysin luokaton tekele, mutta pettymys se on. Odotusarvo, joka lähenteli kihelmöivän mullistavaa, päätyi harmittomaksi paketiksi, jonka unohtaa saman tien.  

He ajoivat taksilla Lower East Sidelle. Sasha asui neljännessä kerroksessa talossa, jossa ei ollut hissiä. 
Hän oli asunut siellä jo kuusi vuotta. Asunnossa tuoksui hajukynttilöiltä, vuodesohvalla oli samettipeitto ja paljon tyynyjä, vanhassa väritelevisiossa hyvä kuva ja ikkunalautoja reunusti matkamuistojen kokoelma: valkoinen simpukka, kaksi punaista arpakuutiota, purkki nyt jo jähmettynyttä kiinalaista tiikeribalsamia ja pieni bonsaipuu, jota Sasha kasteli säännöllisesti. 
  "Hei", Alex sanoi. "Sinulla on kylpyamme keittiössä! Olen kuullut näistä - tai siis lukenut, mutta en tiennyt, että niitä on vielä jäljellä. Suihku taitaa olla myöhemmin asennettu, mutta amme on alkuperäinen, eikö niin?"
  "Jep", Sasha sanoi. "Mutta en käytä sitä oikestaan koskaan. Käyn suihkussa salilla."

Alkuteos: A Visit from the Goon Squad
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 412

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Teos, joka yrittää olla älykästä viihdettä, mutta on loppujen lopuksi mitäänsanomaton sekasotku. Tai ehkä minä olen liian tyhmä ymmärtääkseni kirjan hienouksia.