.

.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Paluu tulevaisuuteen - ja menneisyyteen



Yksi maailman historian hurjimmista tapahtumista on koettu; Irene, tuo erilaisten nuorten suuri johtajatar, on juuri lukenut Pulitzer-palkitun kirjan, ensimmäistä kertaa kaikkia fysikaalisia lakeja uhmaavan elämänsä aikana. Hän on lukenut Stephen Kingiä Empire State Buildingin nokassa, hypätessään laskuvarjolla pää alaspäin - se on sillä tavalla haastavampaa - sekä harrastaessaan syvänmerensukellusta Bora Boralla samalla kun on kamppaillut valkohain ja violetin lohikäärmeen mutaatiota vastaan vasemmalla kädellään. Joko painokoneet pysähtyivät? Kuuleeko rannikkovartiosto? Barack Obama, pitäisikö teidän kutsua Irene päiväkahviseuraksi Valkoiseen taloon, ja keskustella tästä käänteen tekevästä tapahtumasta? Oi, ilmassa kiirii historian siipien havinaa; nuo mahtavat historian enkelit liihottelevat ilmassa näkymättöminä. Joskus me pystymme aistimaan nuo hopeiset, uljaat amatsonit, joiden siivet ovat kehrättyä kultalankaa; silloin kun silmämme nykivät ja elohiiret rakentavat pesiään silmäluomiimme. Tunnetteko sen? Historiaa tehdään öisin, mutta ennen kaikkea, sitä tehdään päivisin.

Aika suuri hämäys on tarinana kuin peili, joka on sirpaloitunut pitkin kirjaa. Luvut ovat kuin pieniä novelleja, ja ajassa hypitään eteen- ja taaksepäin kuin lasten pussijuoksukisoissa, joissa aina joku tenava unohtaa menosuunnan. Kirjassa ei ole varsinaisia päähenkilöitä, vaan melkein joka luvussa tutustumme jonkun uuden ihmisen kurjuuteen nimeltä elämä. Taustalla on kaksi ihmistä, ongelmainen Sasha ja musiikkipiireissä vaikuttava Bennie, jotka häilyvät kaiken aikaa pikkutarinoiden yläpuolella kuin trapetsitaiteilijat; kirjan rakenteesta tulee mieleen kuuden ketju teoria, jonka mukaan kaikki maailman ihmiset liittyvät toisiinsa korkeintaan kuuden ihmisen kautta. Kirjan todellinen päähenkilö on aika; mitä aika tekee ihmiselle? Ajan hampaat pureskelevat henkilön yksi toisensa perään, ja välillä ne sylkäisevät ulos teemoja, jotka toistuvat tarinan edetessä. Musiikkia, mediaa, huumeita, perhesuhteita, ystävyyttä ja onnea. Onko onnea konkreettisesti olemassa, vai onko se pelkkä sattumanvarainen määre, jonka ajan herra omistaa?

Kiinnostuin Ajan suuresta hämäyksestä muiden kirjabloggaajien kautta. Se, että kirja on vuoden 2011 Pulitzer-palkinnon voittaja fiktiokategoriassa on vain ylimääräinen detalji; minä en lue koskaan kirjoja sen perusteella, että kuinka monta palkintoa ne ovat voittaneet. Aloitin innoissani, ja alku vaikutti lupaavalta. Pidin lukemastani, kunnes Aika suuri hämäys näytti todelliset karvansa. Innostukseni lässähti kuin korttitalo kymmenen pelikortin asettamisen jälkeen.

Aika suuri hämäys on Jennifer Eganin viides romaani, mutta vasta ensimmäinen suomennokseen asti päätynyt teos. Egan on myös journalisti, mikä on aistittavissa kirjan sivuja käännellessä. Teksti on loppujen lopuksi hengetöntä, aikakauslehtimäistä kirjainten vääntöä, johon on yritetty puhaltaa eloa lisäämällä tulta ja tappuraa ylimääräisillä merkeillä - #"¤!%&/((&%¤##! -siinä onnistumatta. Lopputulos on varsin puiseva, kuin tylsä sanomalehden artikkeli, johon painomusteen leviäminen on tuonut särmää. Kirja on yhtä jännittävä ja mielenkiintoinen kuin Pystymetsän Sanomien pääkirjoitus. Aitoa, oikeaa kirjailijan sielua ei havaitse tämän kirjan perusteella.

Henkilöhahmoihin ei kiinny millään lailla; kuinka heihin voisi edes kiintyä, kun he vaihtuvat lennossa kuin viestikapulat pikajuoksukilpailussa? Kirjaa lukiessa tuntui, että vierellä olisi pitänyt olla kynä ja paperia, johon olisi pitänyt piirtää kaavioita henkilöiden välisistä suhteista. Eganilla ei ole sitä taitoa, joka herättäisi hahmon herkulliseksi, lihaisaksi olennoksi muutamalla sanalla tai lauseella, jotta se jäisi mieleen. Henkilökaarti on kuin joukko paperinukkeja, joita Egan liikuttelee. Lukijan tehtäväksi jää paperinukkeshow´n katseleminen, ja sekin tapahtuu etäältä. Olo on ulkopuolinen ja kylmä, ikään kuin Egan ei uskaltaisi päästää ketään esityksen ytimeen.  

Kirja on lyhyt ja helppolukuinen, mikä kannustaa puskemaan eteenpäin peilin sirpaleiden keskellä. Jalkapohjat naarmuuntuvat, mutta yhtä kaikki, maaliin toki pääsee suuremmitta kivuitta. Aika suuri hämäys ei ole täysin luokaton tekele, mutta pettymys se on. Odotusarvo, joka lähenteli kihelmöivän mullistavaa, päätyi harmittomaksi paketiksi, jonka unohtaa saman tien.  

He ajoivat taksilla Lower East Sidelle. Sasha asui neljännessä kerroksessa talossa, jossa ei ollut hissiä. 
Hän oli asunut siellä jo kuusi vuotta. Asunnossa tuoksui hajukynttilöiltä, vuodesohvalla oli samettipeitto ja paljon tyynyjä, vanhassa väritelevisiossa hyvä kuva ja ikkunalautoja reunusti matkamuistojen kokoelma: valkoinen simpukka, kaksi punaista arpakuutiota, purkki nyt jo jähmettynyttä kiinalaista tiikeribalsamia ja pieni bonsaipuu, jota Sasha kasteli säännöllisesti. 
  "Hei", Alex sanoi. "Sinulla on kylpyamme keittiössä! Olen kuullut näistä - tai siis lukenut, mutta en tiennyt, että niitä on vielä jäljellä. Suihku taitaa olla myöhemmin asennettu, mutta amme on alkuperäinen, eikö niin?"
  "Jep", Sasha sanoi. "Mutta en käytä sitä oikestaan koskaan. Käyn suihkussa salilla."

Alkuteos: A Visit from the Goon Squad
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 412

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Teos, joka yrittää olla älykästä viihdettä, mutta on loppujen lopuksi mitäänsanomaton sekasotku. Tai ehkä minä olen liian tyhmä ymmärtääkseni kirjan hienouksia.                 

   

11 kommenttia:

  1. Olipas hauskasti kirjoitettu teksti, tyrskähtelin sen parissa. Tämä kirja on jakanut mielipiteitä. Toiset ovat tosiaan olleet sitä mieltä, että kyseessä on vuoden kirjatapaus, ja epäilenpä tämän pärjäävän melko hyvin blogikarkeloissa.

    Itse en ollut aivan yhtä vaikuttunut, vaikka kirjassa onkin kiinnostavia elementtejä. Ulkokohtaiseksi jäi minun osaltani, aika tekniseksikin jopa. Jotakin kiinnostavaakin on siinä, miten Egan kirjoittaa. Siinä määrin, että mieluusti tutustun lisää, ennen kuin isken naulan arkkuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkohan minussa jokin vika - luultavasti - kun en pitänyt tätä kirjaa lainkaan erikoisena?! En voi kuin päätäni puistella, että tällaisella rääpäisyllä voittaa Pulitzerin.

      Juuri tuota tarkoitin sillä "toimittajamaisella" otteella; ulkokohtaista, teknistä.

      En minäkään nyt aivan kokonaan heittänyt kirvestä kaivoon Eganin kohdalla; ehkäpä koitan uudemman kerran, jos suomennoksia tulee lisää. =D

      Poista
    2. Seuraava suomennos on tuloillaan jo tänä keväänä.

      Poista
    3. Kiitos tiedosta! Ehkäpä sitten uusi yritys. =D

      Poista
  2. Minä en kyllä menisi 400sivuista kirjaa lyhyeksi sanomaan mutta kukin tyylillään :D

    Loistavaan aikaan postasit. Olin kerrankin saanut tämän lainattua kirjastosta ja kuljetettua peräti yöpöydälle asti. Olisin kahden prosentin todennäköisyydellä aloittanut jopa lukemaan tätä, mutta nyt taidan samantien lyödä hanskat naulaan ja yrittää joskus myöhemmin uudestaan :D Jos siinä seuraavan viiden vuoden sisällä vaikka...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttisi oli mennyt jostain syystä roskapostiin, nyt vasta huomasin ja pelastin kommenttisi. =D

      Tässä tapauksessa 400 sivua on (ainakin minulle) lyhyt; teksti on aika kapealla alalla ja ei tiheään, lisäksi joukkoon mahtuu 70 sivua sitä muka modernia powerpoint-sälää, joka olisi pelkkänä tekstinä varmasti mahtunut muutaman sivun sisälle.

      Eihän sitä tiedä, vaikka sinä tykkäisit. Kävin lukemassa muiden bloggauksia kirjasta, ja monet olivat sitä mieltä, että kirja on loistava. (Jolloin tietenkin pyörittelin silmiäni ja epäilin, ovatkohan he oikeasti lukeneet koskaan loistavaa kirjaa, hyi hyi, minä!)You never know. =D Mutta minä en vakuuttunut.

      Poista
  3. Morgensternin Yösirkuksessa on juuri tuota pussijuoksumaista hyppelyä ajasta ja paikasta toiseen, mutta ainakin siinä punainen lanka tuntuu juoksevan läpi kirjan ja hahmotkin tuntuvat tarttuvan iholle. Toivottavasti en nyt tällä onnistu pelottamaan sinua pois Yösirkuksesta ;) Aika suuri hämäys kiinnostaa, mutta yritän lukea nyt hyllyssä odottavia kirjoja alta pois...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja äskeisestä unohtui, että bongasin myös hienot kirjankansikynnet ;)

      Poista
    2. Ei, et lainkaan! Odotan yhä innolla Yösirkusta. Ajan suuressa hämäyksessä - noinkohan se nyt taivutetaan - ei ajassa hyppiminen ole mikään ongelma; se on itse asiassa vähiten häiritsevä tekijä koko kirjassa. Ajassa saa hyppiä niin paljon kuin haluaa, kun sillä on olemassa jokin suurempi tarkoitus. Ajan suuressa hämäyksessä ajassa hyppimisestä tuli ikään kuin sen itseisarvo, ja se menetti merkityksenä.

      Oi, kiitos kynsikehuista! =D

      Poista
  4. Minen tykkää päähenkilöpaljoudesta, eihän kirjassa ole mitään samaistumispintaa, jos porukka vaihtuu niin ettei perässä pysy. Kiitos arviosta, olen teoksen toki eri blogeista bongaillut ja jopa leikitellyt ajatuksella kirjan lukemisesta mutta tiedän jo nyt etten tulisi pitämään. Parempiakin kun löytyy ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua ei haittaa henkilöpaljous, mutta näin lyhyessä kirjassa ja sadasta eri näkökulmasta ja ajasta kerrottuna se ei vaan toimi. Minulle ainakin kaikki - niin henkilöt kuin tapahtumat - jäi etäisiksi tässä kirjassa, hieman kun olisi nähnyt pari tähdenlentoa taivaalla miljooníen muiden tähtien joukossa, mutta ilman sitä wow-efektiä, ja se siitä.

      Voi siis olla, ettet sinäkään tykkäisi kauheasti. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. =D

      Poista