Kirjoittaako vai eikö kirjoittaa, siinä pulma

Kissan ajatukset: Pitääkö minun taas poseerata typerää blogiasi varten?

Luettu kirja: Beatrice ja Vergilius Minerva 2014. Alkuteos: Beatrice and Virgil (2010) Sivumäärä: 212 ja risat.

Kenelle: Ennakkoluulottomille ja avarakatseisille kirjallisuuden ystäville, erilaista lukukokemusta etsiville, postmodernia teosta arvostaville.    

Miksi: Piin elämä hullaanutti minut yli kymmenen vuotta sitten, ja vuosien mittaan olen usein miettinyt tuota kirjaa, ja samalla myös kirjailijaa, joka tuntui vaipuvan unholaan. Haluaisin lukea Piin elämän uudestaan, vain selvittääkseni, vaikuttaisiko kirja minuun yhä samalla tavalla.

Kirjailija: Kanadalainen Yann Martel, filosofiaa opiskellut, maailmaa nähnyt herra. Esikoisteos julkaistiin yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella, mutta vasta neljäs romaani, kaksituhattaluvun alussa ilmestynyt Piin elämä, osoittautui maailmanlaajuiseksi hitiksi. Hän voitti kirjallaan vuoden 2002 Booker-palkinnon. Kirjaan perustuva elokuva näki päivänvalonsa pari vuotta sitten. (En ole nähnyt sitä, pitäisi katsoa.) Valtavan menestyksen jälkeen Martelilla on ollut hiljaisempaa, ja jotain kertoo myös se, että Beatrice ja Vergiliuksen suomennos on vasta nyt saatavilla, vaikka se on ilmestynyt neljä vuotta sitten Kanadan maalla. Martelilta on muuten suomennettu novellikokoelma Totuus Helsingin Roccamatioista (2008), joka on lipsahtanut ainakin minulta ohi. 

Mistä kertoo: Olipa kerran Henry. Olipa kerran toinenkin Henry. Ensimmäinen Henry on kirjailija, joka on onnistunut kirjoittamaan menestysteoksen. Toinen Henry on vanha eläintentäyttäjä, joka harrastaa kirjoittamista. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, ja kaksi Henryä tapaavat. Eläintentäyttäjä Henry kirjoittaa näytelmää, aasista ja mölyapinasta, mutta sen eteneminen on jumiutunut. Voisiko kirjailija-Henry, joka on niin ikään jumiutunut omassa kirjoittamisessaan, auttaa eläintentäyttäjä-Henryä näytelmän loppuun saattamisessa? Ja niin kahden Henryn merkilliset tapaamiset alkavat, täytettyjen eläinten vaaniessa taustalla...  

Tunnelma: Hupsu. Hieno. Hupsun hieno. Leikkisä ja vakava. Outo. Eläimellinen, hedelmäinen, kuin viini, joka maistuu tutulta ja samalla täysin vieraalta. Rikkova. Varpaillaan pitävä. Leijuva. Hengittävä. Pohtiva. Kirjoittamista ja taidetta rakastava. Moniulotteinen. Jotain, mikä pitää itse lukea.   

Kirjailijan ääni: Jokseenkin selkeä, mutta omalla tavallaan haastava, tekstiä, joka vaatii lukijaa menemään syvemmälle, haastaa ajattelemaan. Hyvää, yksinkertaista kirjoittamista yhdistettynä lihaisempaan kerrontaan, kuin muovilaatikollinen halkoja, ja sen vieressä punottu pajukori täynnä kauniita lankoja. Aavistuksen verran taipuvainen jaaritteluun, mutta ei häiritsevästi. Metafiktion rajoja kolkutteleva, hieman jopa lukijaa (sekä itseään) kiusoitteleva. Suurien moraalikysymysten äärellä mielellään viihtyvä.   
 
Tarina: Beatrice ja Vergilius on kertomus, jossa on kertomus kertomuksen sisällä. Tämä on kirja, jonka voi lukea suorana tienä, joka avautuu eteen, loppuun voi juosta kuin ravihevonen sivuille vilkaisematta, laput silmillä ja ehkä pettyä maalissa. Tai kirjan voi lukea leppoisasti käyskennellen, kuin poni laitumella, ja katsella joka puolelle, nauttia maisemista, pureutua niiden olemukseen, hengittää niitä. Tällä tavalla kirjasta saa(nee) enemmän irti, ainakin minä sain. Tarina, joka on enemmän novelli tai pienoisromaani. Kaksisataa sivua menevät nopeasti, sillä sivuilla käydään läpi Henryn kirjoittamaa näytelmää. Silti kiehtova, tarina, josta voi löytää monta kerrosta (tai ehkä minä vain kuvittelin löytäneeni). Pidän (yleensä) kirjoista, jotka eivät ole valmiiksi paloiteltu, pureskeltu ja nielty, vaan niiden hienous piilee siinä, mitä jää kertomatta, tai minkälaisia eri mahdollisuuksia allegorian sisälle kätkeytyy, ja kuinka syvälle sitä haluaa katsoa. Monet ovat ilmeisesti pettyneet tähän kirjaan, ja pahasti - löysin muun muassa erään englanninkielisen tekstin, joka julisti kyseessä olevan "2010-luvun huonoin kirja." En voinut olla ajattelematta, että onko kyseisen tekstin kirjoittaja tullut koskaan lukeneeksi oikeasti huonoa kirjaa. Minä joka tapauksessa pidin Martelin hulluttelusta; se ei ole mestariteos, mutta aina kun kirja saa miettimään syntyjä syviä, jotain on täytynyt mennä kohdalleen. Beatrice ja Vergilius on myös yksi niistä harvoista kirjoista, jonka voisin lukea saman tien uudestaan. Koska. Jäikö jotain huomaamatta ensimmäisellä kerralla? Vai oliko tässä oikeastaan mitään huomattavaa?   
 
Henkilöt: Martel onnistuu kampeamaan kaksi Henryä pystyyn vähäisellä työllä, muutamalla elementillä. Aasi ja mölyapina ovat niin paljon muutakin kuin kaksi puhuvaa eläintä. Mutta toisaalta, tässä kirjassa päähenkilöt eivät ole suoranaisesti pääosassa, vaan muut asiat asettuvat valokeilaan.

Lainattua: Kohtaus päättyi hiljaisuuteen. Henry tunnisti nimet ja näytelmän henkilöt Danten Jumalaisesta näytelmästä. Hän oli lukenut sen yliopistossa, mutta se ei auttanut häntä vähääkään. Hän ei tiennyt, mitä tehdä tällä itseriittoisella pienoisnäytelmällä; se oli pisara, joka kuvasti universumia epämääräisellä tavalla. Hän piti rivistä "Ne, jotka kulkevat päärynä ja veitsi mukanaan, eivät koskaan pelkää pimeää." Ja rytmi oli hyvä, hän saattoi kuvitella kahden näyttelijän astuvan näyttämölle.

Kirjanmerkit: Neljä kirjanmerkkiä.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Virallinen sääraportti: +29 varjossa. Ei huono. Maalasin juuri. Sellaisia puuhommeleita. Ja tunnustan, etten ole kirjoittanut käsikirjoitustani YHTÄÄN tässä kuussa, totta kai, heti kun selätin kesäkuun haasteeni, alan lusmuilla. Mutta. Kyllä. Minä. Kohta. Jahka. Ei ole nimittäin paljon enää jäljellä! (Muuten, aion kulkea tästä lähtien AINA päärynä ja veitsi mukanani! Paras elämänohje ikinä!)