Katoamisesta tuli totta

Vuosi on vierähtänyt blogini parissa, mikä on suorastaan ihme; minä kun en ole mikään kärsivällisyyden pioneeri - kärsivällisyys on pahe! -, mutta kappas kummaa, tässä minä yhä ladon kirjaimia toisensa perään kuin dominolaattoja. Epätoivoisena minä yritän saada aikaan jotain tähdellistä sanottavaa. Useimmin lopputuloksena on kamala hyrskynmyrskyn sanakaatopaikka, sillä kuten tiedämme, dominolaatoilla on taipumusta levitä kesken ketjureaktion, koska jokin laatta on aina väärässä paikassa. Oi Irene, tuo kruunamaton sanakaatopaikan kuningatar! Pistelokit ja pilkkurotat tonkivat sanajätettä, huutomerkkimadot luikertelevat kirjainsaasteen läpi sitkeänä kuin torakat, ja minä hallitsen tätä kaikkea lempeällä otteella, sanomalehdestä tehty viitta harteillani, foliosta kursittu tiara päässäni ja mädäntyneistä kurkuista yhteen liimattu valtikka kädessäni. Voi kuinka löyhkääviin sanansäiliin minulta löytyykään kykyjä! Minusta tuntuu, etten pelkästään hallitse sanakaatopaikkaa, vaan koko maailmaa.    

Ennen kun sukellan syvemmälle paranoian kiehtovaan mereen, on hyvä vetää henkeä, ja antaa vihdoin tilaisuus Marian Keyesille, tuolle mainiolle irlantilaisrouvalle, päästä kunnolla esiin. Kokonainen vuosi, eikä yhtään arvostelua lempinaiskirjailijaltani! (Stephen Kingin kirjojen arvosteluja sen sijaan löytyy noin 75 kappaletta. Tai 125.) Tähän on olemassa hyvä syy: olin ehtinyt lukea lähes kaikki Keyesin suomennetut teokset (kymmenen kappaletta) ennen blogini avaamista, lukuun ottamatta Keyesin henkilökohtaisia pikkukertomuksia sisältävää Peiton alla -kirjaa. Mutta nyt puhaltavat uudet tuulet suoraan Irlanninmereltä! Tuulet, joissa tuoksahtavat smaragdinvihreät laitumet, iloiset tihkusateet, paksut murteet ja vanha viski!

Mercy Closen mysteerissä sivuilta ponnahtaa esiin Helen Walsh, kuin vääristynyt, apeana lerputtava vieterinukke, jonka elämänilo on hukkunut dieettikokiksen pohjalle, mutta ei huolta, kuoleman kaipuu on kiivennyt piristämään kolmekymppisen neidin pääkoppaa kuin The Ringin Samara kaivosta. Helen on menettänyt asuntonsa, eikä neitoparalla ole muuta mahdollisuutta kuin palata kotiin eläkepäiviä viettävien vanhempiensa nurkkiin. Onnen päivät! Helen kulkee pitkin omalaatuisia polkujaan superhienot yksityisetsivän bootsit jaloissaan, tosin työrintamallakin on hiljaista. Kunnes Jay Parker, tuo niljakas ex-poikaystävä, pelmahtaa vierelle äärimmäisen innokkaana, joka paikkaan poukkoilevana, virnistelevänä vieterinukkena, ja ehdottaa Helenille työkeikkaa. Entinen suosittu poikabändi on tekemässä paluuta, mutta eräs bändin kurjista äijän kutaleista on tehnyt katoamistempun! Konsertit lähestyvät, eikä köyhän miehen Justin Timberlakea näy eikä kuulu; Helen ottaa tapauksen selvitettäväkseen. Samalla hän taistelee sisällään kasvavaa mustaa aukkoa vastaan...

Marian Keyes ei ole ehkä kirjoittajana taidokkaimmasta päästä, mutta hän korjaa puutteensa värikkäillä henkilöhahmoilla, nokkelilla dialogeilla sekä hulvattomalla huumorilla, joka saa useasti synkkiä sävyjä. Keyes uskaltaa laskea leikkiä aroistakin asioista. Mercy Closen mysteerissä tarina soljuu totutun selkeänä ja yksinkertaisena jokena, mutta kyllästymistä ei pääse tapahtumaan; siitä pitää huolen pienet poukamat, joihin takertuu sopivissa määrin risukkoa ja saostunutta vettä, hupsua tajunnanvirtaa, olennaisia ja epäolennaisia havaintoja ympäristöstä. Keyes on yhtä vauhdikkaassa menossa kuin aina tämän asian suhteen; hän tarkkailee arkea ja ihmisiä kuin lintubongari, kiikaroi ja tarkentaa, miettii ja arvioi, kunnes täräyttää tuomionsa, eikä pyytele sitä anteeksi.

Keyesin kirjat ovat viihdettä, mutta tarinan joesta löytyy joka kerta arvaamaton syvänne; upottava, pimeä vajoama, jonka pohja on kuin juoksuhiekkaa. Sieltä kerrostumien alta kurkottavat ne elämän kädet, joiden iho on karhea ja kurttuinen, kesinyt ja likainen, kammottavat kädet, jotka haluavat vetää luokseen syvyyksiin, teljetä kestämättömiin paineisiin. Mercy Closen mysteerissä ohimoita kiristävä paine on vakava depressio, josta Keyes on kärsinyt myös itse.

Romantiikan nälkäisille Mercy Closen mysteeri ei tarjoa sydämellistä apetta vaaleanpunaisten vaahtokarkkien muodossa, sillä romanssit ovat Keyesin tuotannossa yleisesti toissijaisia. Perinteiseen chick lit-kirjallisuuteen kuuluvat muotikatalogikuvaukset - Keyes keskittyy mieluummin lääke- ja alkoholioppaisiin - eivät kosketa rouvan tarinoita kuin kevyesti hipaisten, silkkihansikkaalla. Marian Keyestä voi tuskin edes asettaa chick litin timantein ja hölynpölyn koristamien porttien sisäpuolelle; Keyes on enemmänkin vapaa sielu, joka kirmaa läheisellä niityllä, rajoista välittämättä. Hänessä on jonkinlaista sisäistä, tuskaista paloa, johon hän suhauttaa virkistäviä annoksia hyväntuulisuuden palosammuttimesta.                 

Walshin perhe on tuttu neljästä aikaisemmasta Keyesin kirjasta; Helen Walsh vilahteli näissä kirjoissa kuin mystinen salama, jonka iskemistä kohdalle odotti mielenkiinnolla. Kun sisaruskatraan viides osapuoli saa viimein suunvuoronsa, tapahtuu outoja; Helen osoittautuu lähemmin katsottuna joukon heikoimmaksi ja tylsimmäksi lenkiksi. Toki hän on purevan erilainen nainen, joka puskee kaiken maailman himoshoppaajat pois tieltään kuin lumiaura hangen, mutta jokin viimeinen puristus neidin ytimestä jää tihkumatta ulos. Aivan kuin Keyes ei olisi pystynyt heittäytymään tarpeeksi syvälle depression raadollisuuteen; vereslihan tunne puuttuu, ja tuloksena on epämääräinen rykelmä mustelmia. Mieleen nousee epäilemättä kysymys: onko aihe tullut tällä kertaa liian lähelle irlantilaisrouvaa?

Mercy Closen mysteeri on pehmodekkarina melko lattea, mutta selkeästi parempi kuin Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja. Keyesin koko skaalassa Mercy Closen mysteeri sijoittuu häntäpäähän; se on keskinkertainen ja helposti unohdettavissa oleva teos, viihdyttävyydestään huolimatta. Tarinavetoisuus ja monipuolisuus ovat Keyesin tavaramerkkejä, mutta Helenin taival on yllättävän kesy ja yksiulotteinen.  Minulla oli jo Tuiki, tuiki tähtösen aikana pieni huoli siitä, että onko Keyes menettämässä otteensa. Tähtöstä edeltänyt Hurmaava mies oli loistava, joten kuka tietää. Olenko minä kasvanut ulos Keyesistä vai Keyes ulos minusta? Siinä vasta kysymys. Tai ehkä Keyesin uralle on vain sattunut pari hidastavaa töyssyä peräkkäin, ja seuraavan mutkan jälkeen rouva on taas täydellisessä iskussa.

  Vastahakoinen. Saatoin kuvitella sen. Laddzeissa, kuten yleensäkin kaikissa poikabändeissä, oli viisi tyyppiä: Se Lahjakas, Se Söpö, Se Homo, Se Hassu ja Se Viides. 
  Wayne oli ollut Se Hassu. Tätä kurjempi kohtalo oli ainoastaan olla Se Viides. 
  Waynen hassuus ilmeni lähinnä hänen hiuksissaan. Hänet oli pantu kampauttamaan ne niin että ne muistuttivat Sydneyn oopperataloa, ja luullakseni hän oli suostunut tähän auliisti ja mukisematta. Waynen puolustukseksi voinee sanoa, että silloin hän oli nuori eikä paremmasta tiennyt; myöhempinä vuosinaan hän oli sovittanut syntinsä omaksumalla täysin tavallisen hiustyylin.   

Alkuteos: The Mystery of Mercy Close 
Julkaistu Suomessa: Tammi 2013 (pyydetty arvostelukappale)
Sivumäärä: 437

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Särmikkään aito viihdepaketti, jossa on kolhuja ja sikin sokin olevia teippejä, mutta niitä olisi saanut olla vielä enemmän.     

PS. Joko olet osallistunut arvontaan? Piipahda kokeilemaan onneasi!