Sotaa, rimakauhua ja rakkautta

Olen tehnyt sen taas. Ei, en ole kidnapannut Stephen Kingiä - se tapahtui vain kerran, minä vannon sen! - ja vaatinut häntä paljastamaan toisiin maailmoihin johtavien portaalien sijainteja. (Hän ei murtunut, vaikka kidutin häntä lukemalla paatoksellisella äänellä kirjoittamiani runoja; kova heppu!) Ei, minä menin kirjastoon - mikä uutinen! - ja lainasin taas kirjan kirjailijalta, joka oli minulle ennestään tuntematon. Minusta on tullut hurja! Niin hurja, että olin hetken aikaa etsintäkuulutettu kirjastorikollinen, jolla oli lainauskielto. Lainauskielto! Voitteko kuvitella? En ollut koskaan ollut lainauskiellossa, mutta koska kirjablogin pitäminen aiheuttaa ilmeisesti muistikatkoksia, lainojen uusiminen ajoissa on osoittautunut haasteelliseksi tehtäväksi. Kirjastotoimenjohtaja on varmasti innoissaan, sillä jos sama meno jatkuu, ensi vuoden budjetin kanssa ei ole hätää. Irene maksaa. Ei huolta. Ei se nainen muista uusia lainojaan. Pääsin kuitenkin lainauskiellosta - odotin kieltämättä, että kirjastotädillä olisi ollut jokin kiva hirttoköysi pöydän alla minun piristykseksi, kauhean kirjastorikollisen tuomion täytäntöönpanon kunniaksi - kun tyhjensin pennoseni lompakostani kirjaston kassakoneen ammottavaan kitaan. Eikä niitä pennosia ollut paljon. Juuri sen verran, että sain kammottavan kirjastorikollisen leiman pois otsastani.  Huh. Kauhea koettelemus.

Mutta takaisin siihen toiseen hurjuuteen. Minä olen siis napannut lukuhaaviini uuden kirjailijan! Hyvä minä! Kirjabloggauksen ansiosta kirjallisuusharrastukseni on muuttanut hivenen muotoaan; muistan, kuinka joskus vuosia sitten käyskentelin kirjastossa, hyllyjen väleissä, hiki otsalla ja tuska sydämessä, kirjoja ympärilläni kuin mykkiä kauppiaita markkinoilla, tuskailin ja tuskailin; täällä ei ole minulle mitään luettavaa. Mikään teos ei puhutellut minua, vaikka se olisi kasvattanut siivet selkäänsä ja lentänyt olkapäälleni, vaan kuljin loputonta rinkiä näkemättä, kuulematta ja tuntematta mitään. En uskaltanut heittäytyä. Olin kuin ravihevonen laput silmillä. Kirjabloggaus on repinyt pois lapuista viimeisenkin riekaleen, ja nyt näen, nyt tunnen. Kirjasto on maailma ja se on minulle avoimena, aina. En väitä, että olisin valmis valloittamaan minkä tahansa kirjan - mukavuuslaatikko on yhä olemassa ja siellä on kiva lepäillä -, mutta olen nyt paljon vastaanottavaisempi erilaisten kirjojen suhteen. Minä vihdoin kuulen niiden laulun, heleän, sointuvan laulun, jonka pauloihin uskallan tuudittautua. 

Viime päivinä lukuhaavissani on räpytellyt kirjavan perhosen lailla Sarah Waters. Kiinnostuin brittileidin Vieras kartanossa- romaanista tovi sitten, mutta en onnistunut saamaan sitä käsiini, joten päätin aloittaa Yövartiolla. Se on naisen viiden teoksen mittaisella uralla neljäs virstanpylväs, ja toinen suomennettu tapaus. Waters on tohtorisnaisia Englannin kirjallisuudessa ja on tunnettu historiaa ja homoseksuaalisuutta käsittelevistä romaaneistaan.

Lontoo. 1940-luku. Kolme naista ja yksi mies. Epävarmuutta huokuva Helen on nainen, jonka sydän sykkii toiselle naiselle, sykkii paahtavasti, antaumuksella, silloin kun oikea ihminen on rinnalla, joskus jopa liiaksi asti. Kay on rikas ja rohkea, määrätietoinen neiti, joka toisessa ajassa, toisessa elämässä, oli Helenin tukipilari. Elegantti Viv on rakastunut naimisissa olevaan mieheen, mutta se tuntuu hänelle riittävän; vain osa rakkaudesta, vain osa täydestä onnesta ikään kuin hän olisi sulkeutunut vaillinaisuuden kehän sisäpuolelle ja muurannut seinät umpeen, eikä tietäisi paremmasta. Duncan on Vivin veli, joka on jähmettynyt pysähtyneisyyden tilaan. Hän räpistelee elämässään kuin kärpäspaperiin juuttunut kärpänen, ojentelee käsiään, pyrkii eteenpäin, mutta jokin estää, jokin tarrautuu häneen menneisyydestä; se on vankilan koura, joka piteli Duncania paikoillaan, joka kiinnitti hänet lavitsaan, pakotti kuuntelemaan yön hiljaista karjuntaa. Nämä nuoret aikuiset astelevat kaupungin kaduilla, etsien itseään, etsien vastauksia, ja niin kauan kun he jaksavat etsiä, on myös toivoa...

Yövartio levittäytyy eteen kuin valkokangas, jolla mustavalkoinen elokuva kelautuu hitaasti taaksepäin; kirjan tapahtumat nimittäin alkavat vuodesta 1946 ja päättyvät vuoteen 1941. Waters onnistuu viettelemään lukijan tarinansa iholle heti alkumetreillä; se on pehmeä ja lämmin, turvallinen ja tuttavallinen iho, joka toivottaa tervetulleeksi, ja jonka ajoittaisesta nihkeydestä oppii pitämään. Watersin seurassa olo on kuin viettäisi aikaa vanhan risteilyaluksen ostoskadulla; parfyymiosaston voimakkaat aromit leijailevat ilmassa, tupakkakaupan mausteinen katku lainehtii vastaan toisaalla. Risteilyn jälkeen Waters kuljettaa nykyajan antiikkiliikkeisiin ja pyytää katselemaan tavaroita huolella, tuntemaan niiden elämänkokemuksen. Yövartio on tunnelmaltaan runsas aistien aarreaitta, sillä Waters viljelee yksityiskohtia, tuoksuja ja ääniä kuin puutarhuri tomaatteja; ne ovat pulleita ja täyteläisiä, makeita ja värikkäitä.    

Sarah Watersin kerronta on selkeää ja asiaan paneutuvaa, jonka sekaan huuhtoutuu kauniita kielikuvia kuin kultahippuja. Kokonaisuus on hyvin klassinen, eikä Waters intoudu revittelemään missään vaiheessa tekstillä, joka sytyttäisi säväyttävän persoonallisuuden liekin lauseiden ytimiin. Tekstiä on kuitenkin miellyttävää lukea. Tapahtumien näyttämönä on pääasiallisesti toinen maailmansota, mutta silti Waters kietoo tarinansa sensuelliin ja naiselliseen vilttiin. Kirjan seurassa on hyvä olla, vaikka pommit räiskyvät. Sota tuntuu loppujen lopuksi pelkältä kulissilta; kauhujen kammioon toki kurkistetaan, mutta niukanlaisesti. Yövartio on yhtä tunteiden ja kohtaloiden kirjoa, mutta se onnistuu välttämään pateettisuuden kuopan, vaikka sen reunoilla käydään välillä tasapainoilemassa.

Kirjan rakenne on kekseliäs, mutta se on samalla sen heikkous. Kirjan alku ja vuosi 1946 on kiinnostavin osa kirjasta, ja haikailin takaisin sen pariin loppukirjan ajan. Pieniä salaisuuksia päähenkilöiden elämästä paljastuu tarinan etenemisen - vai pitäisikö sanoa peruuttamisen - myötä, jotka jaksavat pitää lukuintoa yllä, mutta suurimmat jännitteet latautuvat kertomukseen jo kirjan alkupuolella. Nuo jännitteet, jotka värisevät rivien välissä kuin sähköjohdot tuulessa; niitä kohti kurottaa säpsähdyksen pelossa, ja kun niistä saa otteen, huomaa, ettei virtaa olekaan. Lataus jää purkautumatta. Ajan kanssa kikkailu aiheuttaa myös sen, että osa tapahtumista jää irrallisiksi ja yhdentekeviksi, kun taas joihinkin tärkeisiin kysymyksiin ei saada vastausta lainkaan.

Waters keskittyy niin kovalla tarmolla tunnelmointiin, etteivät henkilöhahmot pääse täysiin mittoihinsa, vaan ne jäävät osittain etäisiksi. He seisovat kyllä omilla jaloillaan kohtuullisen vankasti, mutta heitä seuratessa tulee tunne kuin katselisi huojuvaa pomppulinnaa, joka repsottaa hiukan nurkistaan, koska sitä ei ole jaksettu pumpata kokonaan täyteen. Hieno yritys, madame Waters, mutta kannattaa muistaa, että kirjan kirjoittaminen on kuin kestävyysurheilua; energiaa pitää riittää koko tarinan kehoon, juottopaikalta toiselle, aina vapauttavaan maaliin saakka.              

Viv katsoi kuvaa ja tunsi lievää vastenmielisyyttä. Hän oli tavannut Julian kerran kadulla toimiston edessä eikä ollut pitänyt hänestä. Julia oli vaikuttanut liian fiksulta - hän oli kätellyt Viviä Helenin esitellessä heidät toisilleen, mutta hän ei ollut sanonut "Hauska tutustua" tai muuta vastaavaa, sen sijaan hän oli sanonut ohimennen kuin vanhalle tuttavalle: "Oliko onnistunut päivä? Naititteko laumoittan ihmisiä?""Eivät ne sentään niin hupsuja ole", Viv oli vastannut, ja Julia oli nauranut sille kuin omalle sutkautukselleen ja sanonut: "Eivät kai..."

Alkuteos: The Night Watch 
Julkaistu Suomessa: Tammen Keltainen kirjasto 2007
Sivumäärä: 509

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Suhteellisen viihdyttävää 1940-luvun Kauniiden ja rohkeiden ja L-koodin sekoitus, joka ei pitkästytä, mutta ei myöskään saa kierimään ihastuksesta lattialla.

PS. Vielä pari päivää aikaa osallistua arvontaan! Jännitys tiivistyy, kuka vie voiton tässä megalomaanisessa spektaakkelissa? Julistan tulokset torstaina 2.5.2013.