.

.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Äideistä parhain



On olemassa kirjoja. Ja sitten, on kirjoja. Kun kuljemme kirjallisuuden niityllä, näemme jotain houkuttelevaa kaikkialla; värikkäitä kukkia, auringon paahtamia heiniä, perhosen kevyen lennon, ja haistamme ilmassa tuoksuvan makean kutsun. Se viekoittelee ja pyytää heittäytymään syliinsä, kierimään niitylle kuin keilapallo, kaatamaan korren toisensa jälkeen, valloittamaan yhä uuden ja uuden niityn antimen. Me teemme niin, me kierimme ja me poimimme; perinteisen, mutta vahvan voikukan, kauniin ja koskettavan kissankellon, arvoituksellisen kissankäpälän. Me nautimme näistä pienistä iloista, jopa niistä tuulen kasaamista risukoista, sillä niitty ei olisi niitty, mikäli siellä ei olisi jotain täydellisyyttä rikkovaa. Me kiiruhdamme kukalta toiselle, kunnes yhtäkkiä edessämme on valtava auringonkukka, joka jättää varjoonsa kaiken muun. Auringonkukka, jonka juurella tunnemme itsemme Jaakoiksi pavunvarren juurella. Auringonkukka, joka katsoo meitä yhdellä silmällään, ja tämä yksi katse riittää kertomaan meille, että olemme tulleet jonkin todella suuren äärelle. Niitty ympärillämme hiljenee; kaikki muu katoaa, ja hetken aikaa me olemme yksin auringonkukan kanssa.

Kun minä aloitin Lionel Shriverin kirjan Poikani Kevin, tiesin heti löytäneeni auringonkukan. Minä seisoin niityllä, jähmettyneenä, auringonkukan magneettikentän alla, eikä minulla ollut minkäänlaista aikomusta pyristellä irti ansastani. Istuuduin vapisevin jaloin luonnon pedille ja ryhdyin kuuntelemaan, mitä kukalla olisi minulle kerrottavanaan.

Amerikkalainen Lionel Shriver oli minulle ennestään tuntematon; toki olin kuullut elokuvasta Poikani Kevin, mutta en tiennyt sen perustuvan romaaniin, ennen kuin törmäsin Shriveriin muiden fiksujen ja filmaattisten blogien kautta. (Tästä blogista on turha hakea mitään fiksua ja filmaattista. Luulen, että jos hakukenttään kirjoittaa "fiksu ja filmaattinen", koko internet luhistuu liitoksistaan.) Niin minä päätin tutustua  toimittaja-kolumnisti-kirjailija (Onko suuressa ja mahtavassa Amerikassa yhtä ainoaa kirjailijaa, joka ei olisi toimittaja tai äidinkielen opettaja?) Shriveriin, mutta unohdin hänet pitkäksi aikaa. Shriveriin, joka on muuten nainen, eikä mies. Minä nimittäin luulin, että hän on herrasihmisiä, mutta ei, ehta viisikymppinen rouva on kyseessä. Sattumalta bongasin Shriverin taannoin kirjastosta, kun etsin jotain vallan muuta S:n kohdalta. Hah, rouva Shriver! Luulitteko, että olin unohtanut teidät ikuisiksi ajoiksi? Voi, teillä pitäisi olla enemmän luottoa minuun!

Poikani Kevin on Shriverin kahdeksas teos, joka oli hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Hän voitti kirjallaan Orange Prize for Fiction-palkinnon. Sen jälkeen muutamia muitakin naisen teoksia on suomennettu.

Eva on uranainen, joka saa esikoisensa kypsemmällä iällä, yli kolmenkymmenvuotiaana. Eva suhtautuu epäilevästi uuteen tulokkaaseen alusta asti; hän kokee lapsen avaruudesta sinkoutuneeksi muukalaiseksi, jonka tehtävänä on sekoittaa Evan onnellisen avioliittoplaneetan elämä. Noin seitsemäntoista vuotta myöhemmin, aviomies on lähtenyt, ja poika istuu nuorisovankilassa hirveän veriteon seurauksena. Mitä tapahtui noiden vuosien välillä? Eva kannattelee maailman raskasta painoa hennoilla harteillaan, kunnes löytää keinon terapoida itseään. Hän alkaa kirjoittaa kirjeitä hatkat ottaneelle aviomiehelleen...

Shriver muovailee teoksensa lukijan eteen kuin saviruukun; hän pyörittelee ja kääntelee sanoja kerronnan dreijassa, tekee tarkkaa työtä, mutta säilyttää taiteilijan sielun ja vapauden, antaa tarinanruukun valua pehmeänä sormiensa läpi, vaikka tietää, että lopputulos on synkän kova. Hän tietää, että jotkut tulevat kavahtamaan hänen kättensä töitä siitä huolimatta, että valmiin ruukun pinta on täynnä maalattuja, kauniita ornamentteja, sillä hän täyttää ruukun sisustan mustalla limalla, kuin venyvällä öljyllä, johon kaikki eivät välttämättä halua tahria omia kirjallisia aurojaan.

Minä paiskauduin tuonne mustaan mönjään kuin uimahyppääjä; pää edellä, kolme ja puoli volttia kerien. Sukelsin pinnan alle ja jäin sinne viidensadan sivun ajaksi ihmettelemään, kuinka häkellyttävän hyvää työtä Shriver tekee. Pystyin pidättelemään henkeäni koko teoksen ajan, eikä minulle tullut kertaakaan tunne, että voisin hukkua mustuuteen.

Shriver on taitava. Hänen tekstinsä soljuu tarinankertojan lähteestä akateemisena virtana, jonka joukkoon sekoittuu boheemia raikkautta, tarjoten upean kerronnallisen makuelämyksen janoiselle lukijalle. Välillä sivujen välistä purskautuu hyvin mustaa huumoria kuin geysiristä; poskia polttelee ja hymy piipahtaa kasvoilla kuin odottamaton vieras, takaraivossa tunne, että saako tälle edes hymyillä? Shriver kaappaa tarinan pimeyteen, tummuuden äärettömyyteen, jossa ei ole mitään liikaa. Se on hyytävän hillitty ja rohkea samaan aikaan; se on oivaltava ja suora, anteeksipyytelemätön ja yllätyksellinen.

Keskeisiä henkilöhahmoja on vain muutama; heidät rouva Shriver valaa yksitellen omiksi savinukeikseen. Hän puhaltaa niihin kirjoittajan taikapölyä, jota hänellä on sormenpäissään luonnostaan. Savinuket heräävät henkiin; ne alkavat tepastella ympäriinsä ja vähitellen niiden kovettunut iho alkaa muuttua kimmoisaksi. Shriver ei ole pelkkä naispuolinen nukentekijä Geppetto, vaan todellisten ihmisten luoja.

Poikani Kevin on teemoiltaan vavisuttava; tunsin jokaisen repivän järistyksen lilluessani tarinan pohjamudissa. Shriver käsittelee äidinrakkautta armotta ja varsinkin sen vastakohtaa, jota pidetään yleisesti tabuna; mitä jos äidinrakkautta ei ole? Nainen pallottelee itsekkyydellä, välinpitämättömyydellä, röyhkeydellä ja silkalla alkukantaisella julmuudella kuin tenniskentällä; pallo sujahtaa yli verkon vuorenvarmasti, ja nainen on itse verkon toisella puolella vastaanottamassa palloa. Joka kerta.

Oloni on hiukan likainen, mutta toisaalta, minusta tuntuu kuin olisin kokenut jonkinlaisen katharsiksen.

Minulla ei ollut mitään iloa esimerkiksi siitä, että naapurimme roiskivat ämpärikaupalla verenpunaista maalia verannallamme silloin kun asuimme vielä modernissa ökytalossamme (se meidän kotimme oli, Franklin, pidätpä sinä siitä sanasta tai et: ökytalo) Palisades Paradella. Ja peittivät sillä myös ikkunat ja etuoven. Töhrijät tulivat yöllä, ja kun heräsin aamulla, maali oli melkein kuivaa. Siitä - en tiedä vieläkään, miten nimittäisin sitä torstaita - oli kulunut silloin vasta kuukauden päivät, ja luulin etten kauhistuisi enkä loukkaantuisi enää mistään. On kaiketi yleistä kuvitella, että kun on kärsinyt tarpeeksi, ei kärsi enää koskaan.

Alkuteos: We Need to Talk About Kevin
Julkaistu Suomessa: Avain 2006 
Sivumäärä: 544

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Lohduton kertomus perheestä, joka on vankina oman elämänsä ullakolla; ullakolla, jonne tihkuu päivänvaloa niukanlaisesti pikkuruisesta ikkunasta. Loistava kirja, joka ei takuulla jätä ketään kylmäksi. 


             

    

     

18 kommenttia:

  1. Itselläni on kokemusta vain yhdestä Shriverin kirjasta ja vaikka se oli hyvä, ei se saanut minua ihan täysin vakuuttumaan. Pidän edelleen enemmän Joyce Carol Oatesista.

    Tämän lukemiseen olen kerännyt rohkeutta ja ehkä olen taas piirun verran lähempänä sitä, kun luin tämän sinun huikaisevan hienon arviosi. Olet sinä taitava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostakin jo luin, että Shriverin muut teokset eivät välttämättä yllä aivan tämän tasolle.. Tiedä häntä sitten. Aion kyllä ehdottomasti kokeilla siitä huolimatta muitakin hänen kirjojaan.

      Kyllä tähän uskaltaa tarttua! (Toisaalta minä olen vähän huono neuvomaan siinä suhteessa, kun en hirveästi hätkähdä mistään kirjallisuudessa.) Kiitos kauniista sanoistasi! =D

      Poista
  2. Olet ihan oikeassa, Shriver on auringonkukka! Shriver ei pelkää tabuja vaan rikkoo niitä sumeilematta. Ehkä juuri siksi olo on lukiessa hiukan likainen mutta katharis myös saavutettavissa... Muistaakseni loppuratkaisu tarjosi Kevinissä jonkinlaisen helpotuksen? Kirjasta on muuten tehty leffa mutta minen taida sitä katsoa, ettei vain mikään särje tätä vahvaa lukuelämystä.

    Lue ihmeessä myös Jonnekin pois!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä huikea lukuelämys! =D Juuri tällaista "kunnon särmää" minä kaipaan toisinaan. Kyllähän lopussa hiukan valo pilkotti jostain lattian raosta.

      Minä aion niin katsoa elokuvan pian! Varmaan jo tänä viikonloppuna! En malta odottaa. Evan näin koko ajan päässäni Tilda Swintonin näköisenä.

      Juu, luen kyllä muutakin Shriveriltä, totta kai! =D

      Poista
  3. Poikani Kevin on kyllä hurja ja hieno kirja. Olen pitänyt myös kahdesta muusta lukemastani Shriveristä (varsinkin Syntymäpäivän jälkeen -kirjasta), mutta Poikani Kevin on kaikin tavoin omaa luokkaansa. Teemat, henkilöhahmot, kerronta: kaikki on ihan täydellistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komppaan täysin. =D Kiinnostus muita teoksia kohtaan nousi myös aika pilviin! (Vaikka jo onkin hieman "peloteltu" etteivät muut kirjat välttämättä ole niin hyviä.)

      Poista
  4. En voi kun kompata yllä olevia kommentteja, sinä kirjoitit loistavan arvostelun kirjasta joka on kaikessa brutaaliudessaan ja kamaluudessan loistava;-)

    Minäkin luulin Lionelin olevan mies ennenkuin sain ensimmäisen lukemani kirjan myötä paremman selvyyden asiasta-mitenkään vähättelemättä miesten kykyä eläytyä naisten tunteisiin; mutta onhan Lionel tunteiden tulkkina aivan omaa luokkaansa. Aloitin kirjailijan tuotannon " Jonnekin pois"-kirjalla ja ihastuin täysillä. Lue ihmeessä tuokin kirja jos saat sen käsiisi!

    Minulla on tällä hetkellä tauti nimeltä "lomalorviminen", päivät menevät kaikkeen muuhun, en ole saanut luettua viikkoon kirjan kirjaa. Kirjahyllyssä odottavat lukemistaan Lionelin kirjasarjasta teos" syntymäpäivän jälkeen" ja tänään sain vihdonkin käsiini NIIN kauan odottamani Pancollin " Kilpikonnien hitaan valssin". Arvaas kun olen näitä kahta Pancollin kirjaa (siis ensimmäisen osan olen jo lukenut) jonottanut kirjaston kautta valehtelematta kaksi kuukautta;-) Tästäkin lukuelämyksestä kiitos kuuluu sinulle, kuten silloin arvelin, Pancollin teksti vei ihan täysillä minut(kin) mukaansa!

    Kaunista ja aurinkoista loppuviikkoa Maailman Positiivisimmalle Irenelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. Luin jostain, että Shriver on alunperin ihan vaan Margaret, mutta muutti nimensä Lioneliksi "naiskirjailijoita kohtaan suuntautuvien epäluulojen vuoksi." Mikä on todella harmillista! Aivan niin kuin mies olisi aina automaattisesti parempi kirjailijana kuin nainen! (Välihuomautuksena sanottakoon, että kirjailijarakkaani Stephen King on kyllä hämmentävän hyvä kuvaamaan myös naisia.) Tuo Jonnekin pois voisikin olla seuraavana listalla Shriveriltä!

      Lovalorviminen on hieno harrastus. Harrastan sitä mahdollisimman paljon. =D Oi että, ihana, että sinäkin olet hurmaantunut Pancolista! Häneltä tulee muuten kolmas suomennettu teos ihan näinä päivinä! Sormet jo syyhyää kirjan pariin. =D

      Leppoisaa lovalorvimista sinulle! =D

      Poista
  5. Moi. Kirjan luin vuosia sitten, mutta sitä ei voi unohtaa ikinä. Hiukan harmittaa, kun annoin sen ystävälleni luettavaksi (kirjastonjohtaja) ja sanoin, ettei tarvitse palauttaa, sillä kirja kuuluisi ehdottomasti kirjahyllyyni. Äidin kuvaus vihastaan lastaan kohtaan, josta tuli koulusurmaaja ja siskonsa ja isänsä surmaaja. Tuo äidin viha lastaan kohtaan syntymästä asti on aikamoinen tabu, joten Shriver on kirjoittanut uskomattoman tarinan. Jonnekin pois oli ihan lälläri tuohon verrattuna ja muistaakseni Kaksoispeli on tuolla jossakin lukematta alun tylsyydestä johtuen.
    Elokuva on vielä näkemättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä hieno kirja! Voi tosiaan olla, että muut hänen kirjansa eivät ehkä tunnu näin vaikuttavilta, mutta pitää kokeilla. Elokuvan aion katsoa mahdollisimman pian.

      (Huom. kommentissakin kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että spoilaako tarinaa; itse yritän pitää tekstin sellaisena, ettei se paljasta liikaa, jotta jokaisella on mahdollisuus täydelliseen lukuelämykseen. Esim. minulla ei ollut harmainta aavistusta tuosta mainitsemastasi asiasta, joka selvisi vasta lopussa. Toisaalta, ehkä tämän kirjan ovat kaikki jo lukeneet, niin ehkä se ei haittaa! =D Nimimerkki Neiti Nipottaja, jolle vuoden 2006 kirjakin on käytännössä uutuus. =D)

      Poista
  6. Toivottavasti tuo kirja on minullekin auringonkukka! Tuolla se odottaa kirjahyllyssä ja välillä huutelee, että jokos pääsisi luettavaksi. Siksi luinkin vähän harppoen arviosi.

    Minä myös kuvittelin aluksi, että kirjailija on mies. Kaikkea sitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että tykkäät tästä. Otahan hyppysiisi se sieltä huutelemasta! =D

      Lionel/Margaretillahan oli tähän nimenvaihdokseen syynä juuri tuo, että tulisi se mielikuva, että hän on mies. Tai jotain vastaavaa...

      Poista
  7. Onko minulla kunnia tällä kertaa olla vastarannankiiski? :D En nimittäin oikein lämmennyt Kevinille. Minusta kirjassa oli aivan liikaa turhaa jaaritusta. Enkä pitänyt Kevinistä, symppasin äitiä enemmän ja tietyllä tasolla ymmärsinkin.

    Noin muuten kirja rakenne oli mainio ja yllätyksellinen, mutta se turha horina ja aiheesta jatkuvasti poikkeaminen alkoi puuduttaa. En tiedä uskallanko enää lukea Shriveria, jos se jaarittelee muissakin kirjoissa ;DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastarannankiiskeys on erittäin jalo harrastus. Kuuluu ehdottomasti omiin suosikkiharrastuksiini. =D

      Hassua, minusta kun tuntui, ettei jaarittelua ollut lainkaan. Näin ne tulkinnat menevät eri tavoin. Ja en usko, että Kevinistä on tarkoituskaan pitää. En minä tainnut ihmeemmin pitää äidistäkään. =D Mutta jokin tässä veti minua puoleensa kuin hunaja muurahaisia.

      Poista
    2. Minä olin koko ajan äidin puolella, enkä melkein kestänyt, kun hän jäi vielä odottamaan murhaajan vapautumista vankilasta tarjotakseen tälle kodin.

      Poista
    3. Eva todellakin oli haastava äiti, jolla oli erittäin haastava poika. Toki minäkin pidin Evasta enemmän kuin pojasta; hänestä se vasta olikin hankala pitää. Enkä pitänyt. =D

      Poista
  8. Irene, minulle tämä ja Oatesin Sisareni, rakkaani olivat molemmat vähän liikaa: Lahjoitin ko. kirjat pois, vaikka kerään kumpaakin kirjailijaa;)

    Poikani Kevinissä minua ärsytti se, että nainen suostuu saamaan lapsen, vaikka vain mies sitä haluaa. Olisi kävellyt pois siitä suhteesta! Mutta sitten meillä ei olisi tätä kirjaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, rankkojahan nämä ovat; Sisareni, rakkaani on vielä minulta lukematta, mutta aion sen kyllä lukea, ja uskon, että se saattaa olla minun kirjani.

      Tuo on kyllä totta; kummallista "uhrautumista" naiselta! Ehkä hän sitten rakasti vain niin paljon miestään.

      Poista