Tuhannen ja yhden klikkauksen tarinat

Tässä blogijoki - runosuoneni on ehtymätön! - virtaa kohti 2000:n merkkipaalua.

On tänään onnen päivä, ei huolesta häivä, on tänään onnen päivä ja Irene onnellinen on! Hallelujaa! Maailman mainioin blogi Kingiä, kahvia ja empatiaa (lainaan itse itseäni; onko tämä kenties merkki jonkinasteisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä?) on saavuttanut hämmästyttävän tuhannen sivun näytön rajan - joista noin 978 kappaletta ovat omiani - ja se, jos mikä on huomion arvoista.

  Pitäisikö minun järjestää jokin arvonta tai kilpailu - te kilpailette; luette tietosanakirjakokoelman, ja minä pidän testin tai valitsette oman suosikkikirjanne ja kokeilette, kuinka montaa muuta asiaa pystytte tekemään samaan aikaan lukemisen kanssa; jauhamaan purkkaa, soittamaan klarinettia, tanssimaan sambaa, leipomaan skonsseja, flirttailemaan postimiehelle/naiselle, kutomaan shaalin, ajattelemaan henkeviä ja niin edelleen. Minä nimittäin luen Piinani roikkumalla trapetsilla jaloistani Cirque du Soleil:ssa. Äärimmäisen rentouttavaa. Suosittelen. Kukaan ei halua mennä enää meditaatiokurssille sellaisen kokemuksen jälkeen.

  Tämän kisan - se tulee olemaan hermoja raastava, hampaat irvessä luettuja rivejä, verta, hikeä ja kyyneliä, minkä rinnalla Lontoon olympialaisten maratonjuoksu kalpenee - voittajalle on luvassa ruhtinaallinen palkinto: näkymätön kunnialaatta. Lähetän sen näkymättömässä kirjekuoressa. Minun käsissäni näkymättömyys ei ole seikka eikä mikään; olen opiskellut Tylypahkan sisaroppilaitoksessa näkymättömyyden asiantuntijaksi. Raha ja rahan näkymättömyys oli minun pääoppiaineeni, ja ylpeänä ilmoitan, että suoriduin kyseisestä oppiaineesta loistavin arvosanoin.

  Koska olen esitellyt blogissani sekä Kingiä - kauan eläköön kuningas! - että kahvia - luojalle kiitos tuosta ihanasta, kuumasta juomasta! -, minun olisi hyvä paneutua myös empatiaan. Minä vannon, että tunnen ja kanssa elän teidän kanssanne jokaisen kirjaimen, pilkun ja silmänräpäyksen, jokaisen hetken, jonka vietätte blogistaniassa; hahaa, pääsin käyttämään tuota mahtavaa sanaa, jonka luulin vielä kolme päivää sitten olevan Turkmenistanin naapurimaa. Irene, tuo kaikkien aikojen mahtavin empaatti, tuntee, kuinka te näpyttelette tekstejänne; ja ennen kaikkea minä tunnen, kuinka te sen puolentoista tunnin aikana kirjoitatte itse blogia noin 27 minuuttia ja kolme sekuntia, sillä loppuaika menee muihin tuiki tärkeisiin tehtäviin kuten kynsien viilaamiseen, hiuksien haromiseen, ulos tuijottamiseen ja mahdollisesti jopa muutamaan jumppaliikkeen suorittamiseen. (Meissä kaikissa asuu pieni zumbaaja.) Näin. Kingiä, kahvia ja empatiaa on nyt kokonainen; pyhä kolminaisuus on saavutettu.

  Kiitos ja kumarrus. Ja pari niiausta.