Irene K in the house. Ja hän on mykistynyt, otettu ja kaikin puolin hämmentynyt. Muutamien päivien ajan olin seurannut, kuinka yllä oleva kuva vilahteli muiden blogeissa ja ajattelin, että se välttelisi minua kuin olisin ruttotautinen. Se ei haitannut minua. Mutta sitten jotain mystistä tapahtui - joko lehmät lentävät, onko taivas palanut karrelle, onko Petri Nygård tehnyt oikean musiikkikappaleen -, ja minä sain tunnustuksen ensin Kirjaston kummitukselta ja sitten Villasukalta - Viltsulta näin meidän kesken - kirjahyllystä. Ensimmäiseksi kävin tarkistamassa, onko maailman valloittanut zombiapokalypsi ja olen mahdollisesti saanut tunnustuksia jonkinlaisen maailmanlopun tietokoneviruksen avulla - maailman viimeinen kirjabloggari ansaitsee pienen jekutuksen -, mutta ihmeekseni huomasin, että autoja ja ihmisiä on yhä olemassa. Tämä on siis totta. Tämän päivän teemalauluksi sopinee - muistatteko themesongit, Ally McBeal, tanssivat vauvat? - Laura Närhen Tämä on totta, joka soikoon päissämme koko päivän kuin ärsyttävä joululaulu pitkässä, pitkässä kassajonossa joulun alla. Olen onnellinen ja kiitollinen.
Minulla on myös ilmoitusluontoista asiaa. Kröhöm, kröhöm. Selvittelen kurkkuani kuin harmaahapsinen historianopettaja, jonka yö on venähtänyt pitkäksi petollisen toiminnan seurauksena; hän on lukenut kiehtovaa teosta fidziläisten koppakuoriaisten muinaishistoriasta aamunkoittoon saakka. (Irene K ei ole ollut historianopettaja entisessä elämässään, mikä on sinällään sääli, sillä historian tajuni on ilmiömäinen; eilinen päivä palaa kirkkaana mielessäni kuin olympiasoihtu. Suurimmaksi osaksi.)
Kingiä, kahvia ja empatiaa on facebookoitunut. Miten hieno sana, facebookoitunut. Mikael Agricola on löytänyt vihdoin vertaisensa. Kingiä, kahvia ja empatiaa löytyy siis myös Facebookista; kipaise tänne niin tulet huomaamaan, etten ole pelkkä kaunis kirjoittajan kuori, vaan myös mainio Facebookin käyttäjä. Totta puhuakseni, en ole henkilökohtaisesti - vaihdetaanko themesongia? Henkilökohtaisesti, PMMP? - Facebookissa ja facebookoitumisen myötä urani Anonyymien Facebookin Vastustajien kapinallisena johtohahmona lienee vaarassa. Jos minusta ei kuulu mitään kuukauteen, minut on joko kivitetty tai itse epämedian jumala on rankaissut minua ja lähettänyt minut jonkinlaiseen sosiaalimediahelvettiin, jossa joudun viettämään ikuisuuden virtuaalisena lemmikkinä.
("I'm your Tamagotchi So happy that you love me And we shall be together, for ever and for ever..." Kerta kiellon päälle themesong?)
Toisien sanoen, minun Facebookin käsittelemistaitoni ovat varsin puutteelliset. Halusin eilen soittaa Criminal Mindsiin - totta kai, he ovat puhelinluettelossa, eikö vain? - ja tilata Penelope Garcian avukseni, sillä minusta tuntui, että saadaksesi jotain konkreettista aikaan herra Zuckerbergin yhteisöpalvelussa, minun pitäisi vähintään osata hakkeroida. Tai taikoa. Joten, jos Kingiä, kahvia ja empatiaa ei heti pelaa Facebookissa kuin liehuva lettinen Jaromir Jagr parhaina päivinään, syy löytyy Irene K:n ja Facebookin epäsymmetrisistä aaltopituuksista.
Iso kiitos Kirjaston kummitus ja Villasukka. Te olette ehdottomasti minun TOP-5:ssäni. Mutta kuten olemme huomanneet, tunnustukset ovat kiertäneet ympäriinsä kuin pikaluistelijat jäällä, joten en ojenna tätä eteenpäin. Tämä ihana post-it-lappu on piirtynyt verkkokalvoilleni ja saan siitä voimaa jatkaa yksinäistä puurtamista kirjabloggarina. Kuvitelkaa tähän loppuun kiitokset noin sadalla eri kielellä.
Irene K has left the building. (Toivottavasti ei kivitettäväksi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti