Kapteeni Tripsin tuomiopäivä Vol.1

Voi kuinka hykerryttäviä päiviä allekirjoittanut on viettänyt viime päivinä! Olen ollut lomalla. En millä tahansa lomalla, vaan herra Kingin luomassa paralleelimaailmassa; uskon vakaasti, että jos tässä maailmassa on joku, joka pystyy taivuttamaan maailmojen välisiä seiniä kuin Uri Geller lusikoita, se on Mister King. Minulle tällaisen luovuuden vastaanottominen - joko olen kertonut, että luen kirjoja fakiirimatolla tai puolisotilaallisessa asennossa kuin antenni, joka on säädetty Mestarin taajuudelle? - on yhtä kuin syvänmeren sukeltaminen ja riippukeinussa makaaminen Tahitilla.

  Tajusin, että edellisestä Kingistäni on kulunut yli kaksi kuukautta! Se on kamalaa, suorastaan häpeällistä! Mutta minun on hillittävä itseäni, etten hotkaise herran tuotantoa yhdellä haukkaisulla kuin supernälkäinen koira, sillä en halua kohdata sitä tunnetta vielä pitkään aikaan, ettei minulla ole yhtään lukematonta Kingiä repertuaarissani. Toinen häpeällinen asia - tiedän, että postilaatikkooni kolahtaa lähipäivinä kirje itseltään herra Kingiltä, jossa hän uhkaa erottavansa minut hänen Uskollisten Lukijoidensa- kerhosta, mikäli en paranna tapojani - on se, että Tukikohta, klassinen King-teos, on ollut minulta valloittamatta. Tätä asiaa olen korjaillut mielihyvin, kun taannoisen kaupunginkirjastoon piipahtamisen seurauksena osa yksi lähti mukaani hymyillen. Tai minusta näytti, että se hymyili. Minä hymyilin joka tapauksessa.

  Tukikohta on julkaistu rapakon takana jo vuonna 1978, mutta suomennos rantautui Pohjolan perukoille vasta vuonna 1990. Hassu sattuma, että kirjan tapahtumat sijoittuvat nimenomaan vuoteen 1990. Tapahtumat pyörähtävät käyntiin kun Yhdysvaltain armeijan tukikohdan salaisessa tutkimuslaboratoriossa sattuu onnettomuus, jonka seurauksena vaarallinen virus pääsee ulkomaailmaan erään työntekijän ehdittyä paeta ennen laitoksen automaattista, totaalista sulkeutumista. Mies tartuttaa viruksen vaimoonsa ja mukulaansa, ja lopulta virus alkaa niittää Amerikan kansaa kuin maanviljelijä viikatteella peltoa. Kapteeni Tripsiksi ristitty superflunssa riehuu aikansa, kunnes jäljelle jää käytännöllisesti katsoen kourallinen ihmisiä, jotka ovat jostain syystä immuuneja virukselle. (Tähän väliin haluan huomauttaa, että oli oikein mieltä lämmittävää huomata saaneensa flunssan juuri samaan aikaan, kun aloin lukea tätä kirjaa, varsinkin kun joudun harvoin tuon raivostuttavan pikku kiusaajan kouriin.) Lukija pääsee seuraamaan näiden yksinäisten eloonjääneiden kamppailua aavemaisen autioituneessa maailmassa, siviilisaation raunioissa. Yhteisöllisyyden kaipuu saa pian ihmiset liikkeelle, ja alkaa kulku läpi mantereen ruumis- ja autosumien hidastamina. Kukaan ei aluksi tiedä minne mennä. Pikkuhiljaa joku löytää toisen ihmisen ja parivaljakko taas kolmannen; muodostuu pieniä ryhmiä, joiden pinnan alla kihisee niin rakkaus, mustasukkaisuus kuin vihakin. Eloonjääneet huomaavat saavansa alitajunnallisia viestejä jostain syvältä, kuin inhimillisyyden ulkopuolelta, jotka repivät porukkaa kahtaalle. Jokainen päättää itse, mihin suuntaan lähteä, mutta ainakin he nyt tietävät, minne ovat menossa... Vai tietävätkö?

  Hurraa, hurraa ja vielä kerran hurraa! Vaikka kirja on yhä kesken - halusin välttämättä tehdä tällaisen puolivälin krouvin, ettette luule, että katselen jotain Jersey Shorea päivät pitkät samalla kun virkkaan päiväpeitettä - tuntemukseni ovat aika huikeat. En lainannut toista osaa samalla kertaa ja täytyy sanoa, että olisi pitänyt lainata. Olisin aloittanut surutta toisen osan lukemisen saman tien, jos se olisi ollut saatavilla, niin koukuttavaa matkanteko on ollut Tukikohdan kanssa. Jostain syystä nautin erityisesti tällaisista maailmanlopun reunalla temppuilevista tarinoista - Kingin Kuulolla on muuten yksi suosikeistani - joten kyllä, Tukikohta toimii kuin vuorovesi minun kohdallani. Vaikka tarinassa ei säntäile zombeja ympäriinsä kuin hulluja naisia alennusmyynneissä, niin silti pikkuaivoni hakevat jonkinlaisia yhtymäkohtia juuri televisiossa pyörineeseen Walking Deadiin. Kingimäiset, yliluonnolliset elementit piirtävät vahvat, korostetut värit jo muutenkin omillaan seisovan tarinan sävyihin. Henkilöitä on paljon, mutta joukosta erottuu muutamia selkeitä päähenkilöitä, jotka ovat lähes poikkeuksetta kiinnostavia. Heistä haluaa lukea lisää. Aivan, haluan lyödä nyrkkiä pöytään ja huutaa: I want more! I want more! I want more! Irene huokaisee syvään. Onneksi, minä voin lukea heistä lisää. Mustan Tornin ystävät tapaavat kirjassa vanhan, inhan tutun Randall Flaggin. Mihin tämä kaikki vielä johtaa? En malta odottaa. Himputti soikoon - kuuletteko, kuinka nuo kuuluisat himputit soivat kuin tuulikellot tuulessa -, pakko malttaa, sillä uusi kirja on jo korkattuna.

  Charlie nielaisi. Jokin niksahti hänen kurkussaan. "Kaiken pitäisi sulkeutua ilmatiiviisti jos kello menee punaiselle. Niillä on siellä tietokone, joka valvoo koko paikkaa ja sen pitäisi olla virhevarmistettu. Näin mitä oli monitorissa ja hyppäsin pystyyn ja ulos ovesta. Ajattelin että se pahus leikkaisi minut kahtia. Sen olisi pitänyt sulketua samalla hetkellä kun kello meni punaiselle enkä tiedä kuinka kauan se oli ollut punaisella ennen kuin kohotin katseeni ja näin sen. Mutta olin melkein pysäköintipaikalla ennen kuin kuulin sen jysähtävän kiinni perässäni. Silti, jos olisin kohottanut katseeni vaikka vain kolmekymmentä sekuntia myöhemmin, olisin parhaillaan suljettuna siihen tornin valvontahuoneeseen kuin hyönteinen pulloon."
  "Mistä on kysymys? Mikä-"
  "En tiedä. En halua tietää. Tiedän vain, että se ta- että se T-A-P-P-O-I heidät nopeasti. Jos he haluavat minut, heidän on pyydystettävä minut. Minä sain vaarallisen työn lisää, mutta he eivät maksaneet minulle tarpeeksi jotta jäisin tänne maleksimaan. Tuuli käy länteen. Me ajamme itään. No, tulkaa nyt. "
  Sally seurasi miestään ulos tuntien olevansa yhä puoliunessa, keskellä jotakin kammottavaa painajaista, ja siellä pihatiellä odotti heidän viisivuotias Chevynsä ruostuen äänettömästi kalifornialaisen erämään tuoksuvassa yössä.

  Alkuteos: The Stand
  Julkaistu Suomessa: 1990
  Sivumäärä: 670 

  Kirjanmerkit jääköön leijumaan ilmaan kuin kuin paikoilleen jähmettyneet lumihiutaleet.

  To be continued...