Kovia korstoja Bostonissa

Mietin aloittaisinko arviointini kerrankin menemällä suoraan asiaan, enkä kertomalla seikkailun täyteisistä kirjastoreissuistani - naispuolinen Indiana Jones hiipii minusta esiin aina kun astun lainauslaitoksen kamaralle - tai Muumi-muki hulluudestani, joka on verrattavissa kuuhulluuteen; toisinaan muumit valloittavat pääni kuin termiitit lahon talon sillä seurauksella, etten saa nukuttua. Mutta olisiko suoraan asiaan meneminen niin jännittävää kuin muutama rivi uskomattoman taitavaa hölynpölyä ennen sitä? Eikö pieni alkulämmittely kuulu jokaiseen hikeä ja sinnikkyyttä vaativaan suoritukseeen? Kyllä, kyllä kuuluu, ja tästä rakennan näppärän aasinsillan erääseen huomioon, jonka olen sattunut tekemään pyörimällä blogistaniassa kuin kylähullu torilla.

Painonpudotus-ja liikuntablogit ovat todella suosittuja. Koska itse olen vain vähäpätöinen kirjablogisti, ja sitäkin vasta muutaman kuukauden ja lukijoita on yhtä harvassa - suuri kiitos teille, jotka jaksatte tekstejäni lukea! - kuin puita tundralla, en voi olla välttymättä hienoiselta kateuden tunteelta, joka luikertelee ihoani pitkin kuin vihreä mamba. Joten, koska olen urheilullinen lady, olen ajatellut, että pitäisikö minunkin perustaa liikuntablogi? Mitä sanoisitte, jos Kingiä, kahvia ja empatiaa saisi pikkusisarekseen Jilliania, proteiinia ja endorfiineja? Eikö tämä idea suorastaan hohka heurekaa? Ajatelkaa valokuvia hikisistä sukista ja jumppatopeista; tietenkin, sillä Irenen henkilöllisyys on yhtä salaista kuin Taikaviitan. Nääh. Vaikka toisenlaisella blogilla voisi olla paremmat mahdollisuudet olla suosittu, Irene pysyy kirjablogin ohjaimissa. Täten hän huitaisee tyhmän, vihreän mambansa luikertelemaan kohti löyhkäävää kateuden viemäriverkoston aukkoa ja kävelee kauaksi tuosta petollisesta alhosta. Kaiken varalta, pidätän oikeuden treeniblogini nimeen, sillä nimessä on yhtä loisteliasta tenhoa kuin alkuperäisessä.            

Raymond Khoury, Khouryn Raymond. Hän on vanha tuttavani jo muutaman vuoden takaa, johon törmäsin niin odottamattomassa paikassa kuin kirjahyllyssä; siellä se nökötti kuin herkkutatti ja odotti poimijaansa. Minä nostin Merkin ilomielin koriini - minulla on aina suuri pajukori mukanani kun tepastelen kirjaston hiljaisilla käytävillä -, sillä Viimeinen temppeliherra on kelpo kirja, jonka luin Da Vinci-koodi-huuman yhteydessäni, kuten kaikki muutkin etäisesti kyseistä teosta muistuttavat kirjat. Myös Pyhien jäljillä on sangen kiintoisa soppa Khouryn hämmennyksen tuotoksena.

Gracie Logan, tuo viehättävä tv-toimittajanainen, on kuvausryhmineen Etelämantereella tekemässä dokumenttia ilmaston lämpenemisestä. Ryhmä saa yllättäen tilaisuuden raportoida suorassa lähetyksessä mannerjään lohkeamista, kunnes tapahtuu jotain kummallista: taivaalle ilmestyy suuri, liikkuva ja muotoa muuttava valokehrä. Ilmiölle ei löydy luonnollista eikä tieteellistä selitystä, ja pian koko maailma ihmettelee, mitä valopallo yrittää heille kertoa.
Matt Sherwood, tuo köyhän miehen Jason Bourne, joutuu samaan aikaan Bostonissa vauhdikkaaseen tapahtumaketjuun, kun hänen kuolleen veljensä Dannyn ystävä Bellinger ottaa yhteyttä, ja kertoo omia epäilyksiään Dannysta ja taivaalla hehkuvasta valopallosta. Kohta Matt huomaa todistavansa Bellingerin sieppausta, ja on joutua itsekin siepatuksi, mutta tämä entinen autovarkauksien kuningas onnistuu pakenemaan; Bellinger sen sijaan murhataan ja Mattista tulee onnellinen voittaja Murhaepäilty-arvonnassa.   
Ja mitä olisi tarina ilman Egyptissä olevaa vanhaa, kunnon pappia? Isä Jerome on lähtenyt luostarista ja majoittanut itsensä lähellä olevan vuoren luolaan, missä hän viettää omia, hurmaavia luksuspäiviään; muistivihkot täyttyvät isä Jeromen virtaavista ajatuksista ikään kuin itse Jumala kuiskisi hänen korviinsa, ja luolan seiniä peittävät symbolipiirrokset, jotka erehdyttävästi muistuttavat maailmaa juuri kohahduttavaa taivaspalloa.
Pian Gracie uutisryhmineen on jo matkalla Egyptiin, ja Matt poukkoilee pitkin Massachusettsia niin poliisi kuin mystiset miehet mustissa kannoillaan. Mikä valopallo on? Onko merkki Jumalan Batman-logo? Kuinka monta roikaletta, kovaa korstoa ja miestä mustissa Matt pystyy heittämään pinoon selvittäessään veljeään koskevaa mysteeria? Merkki kertoo sinulle kaiken tämän...

Minun ja Raymondin suhteeseen on tullut särö Merkin myötä. Tarina ei temmannut minua missään vaiheessa mukaansa. Khoury kirjoittaa pelkistetysti - melkein häiritsevän pelkistetysti, mitä tähän tarinaan tulee - ja koruttomasti; kielikuvia on vähän, ja silloin kun niitä on, ne ovat joko kliseitä tai muuten epäonnistuneita viritelmiä. Vähäinen huumori on väkinäistä ja kömpelöä, ja jopa dialogi on välillä epäuskottavaa. Henkilöhahmot ovat värittömiä, jotka kalisevat sivulta toiselle kylmästä hytisten, sillä niin ohutta on liha hahmojen luiden ympärillä. Matt Sherwood on kuin jonkinlainen kylmäverinen supersankari - kai hän on linnassa joutunut käymään jonkinlaisen vakoojakurssin - ja ampuu kuin Annie Mestariampuja, vaikka ei ole liiemmin ollut tekemisissä aseiden kanssa aikaisemmin. Gracie Logan on periaatteessa hahmona melkein turha; aivan kuin Khoury olisi kirjoittanut Gracien tarinaan pelkästään ilahduttamaan mieslukijoiden mielikuvituksen silmää. Muutenkin kirjan sivuilta pöllähtelee testosteronin tuoksu; tappeluja, takaa-ajoja ja auton runttaamisia riittää.

Aihe on mielenkiintoinen, ja Khoury kaivaa esille monia ajattelemisen arvoisia asioita; politiikka, ilmaston muutos ja uskontokritiikki pelaavat juonen pohjana. Mutta itse tarinan kulku tökkii kuin suksi hiekan peittemällä ladulla. Se yrittää olla vauhdikas, mutta on hidastempoinen ja liian pitkä. Neljänsadan sivun kohdalla lähes kaikki on jo selvää, mutta silti tekstiä riittää toista sataa sivua sen jälkeen. Merkissä ei ole seikkailun tuntua niin kuin Khouryn parissa aikaisemmassa kirjassa, eikä se tarjoile samalla lailla historiallisia näkökohtia. Puolipuuduksissa suorittamani lukemisen myötä huomasin kiinnittäväni huomiota tiettyihin sanavalintoihin, jotka ponnahtelivat esiin kuin vieteriukot kerta toisensa jälkeen. Roikale. Kova korsto. Älysi. Stemmasi. Stoalaisesti. Huoh. Tiedän, että omalle kirjoittamiselleen voi tulla sokeaksi sokeaksi sokeaksi, niin ettei huomaa toistavansa itseään, mutta silti. Huoh. Sokeaksi.

Raymond, uskon että olet sellainen Kaikki rakastavat Raymondia- tyyppi, jolla on sydän kohdallaan, mutta minun täytyy myöntää, että minä en rakastanut sinun kirjaasi. Minulla on sinulle pyyntö: älä kirjoita enää parahultaisia trillereitä, vaan pysy seikkailukirjojen puolella. Ne pukevat sinua paljon paremmin.

Taivaalla. Sortuvan lauttajään yllä taivaalla, noin viidenkymmenen metrin korkeudessa.
  Kirkkaana hohtavan valokehän. 
  Se oli ilmestynyt yhtäkkiä jäätikön ylle eikä se liikkunut.
  Gracie tuijotti sitä lumoutuneena ja hivuttautui kaiteen ääreen. Hän ei tiennyt, mitä hän näki, mutta oli se mitä hyvänsä, hän ei saanut siitä katsettaan irti.
  Esine - tai ei, hän ei ollut varma, oliko se esine - oli pallomainen, mutta jostain syystä se ei näyttänyt... aineelliselta. Eikä sen hohto ollut tasavaloista. Se oli vivahteikkaampaa, vaihtelevampaa: ydinalueella valo oli kirkasta ja haalistui reunoja kohti asteittain vähän niin kuin silmästä otetusta lähikuvassa. Se vaikutti jotenkin epävakaalta, hauraalta. Aivan kuin ilmaan olisi ripustettu puolittain sulanutta jäätä tai ihan tavallista vettä ja se olisi sytytetty sisältäpäin, mikäli sellainen olisi mahdollista... ja Gracien tietämän mukaan se ei ollut.
  Hänen katseensa käännähti Daltoniin, joka kohdisti kameraa parhaillaan valoilmiöön. "Saatko kuvaa?" Gracie henkäisi.
  "Joo", kameramies tokaisi kasvot silkasta hämmennyksestä kurtistuneina. "Mutta mitä helvettiä tuo on?"    

  Alkuteos: The Sign
  Julkaistu Suomessa: 2011
  Sivumäärä: Liikaa ( 534)
  
Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Kun kirjan läpikulku on alusta asti kuin yhtä Päättymätöntä tarinaa - joka on muuten hieno elokuva! - ja suossa tarpomista, ei kunnian kukko laula.