Ruma ankanpoikanen Wisteria Lanella

Hei, olen Miss Rikoksia ja hiekkakakkuja, 408 sivua pitkä ja 200 grammaa painava iloinen kirjanen Irenen pullantuoksuisesta maalaispirtistä. Harrastan kirjahyllyssä jämäkkänä seisomista ja satunnaista matkustamista ihmisolennon mukana paikasta toiseen. Luonteeltani olen kova ulkopuolelta, mutta pehmeä sisältä. Kärsin osittaisesta sulkeutuneisuuden syndroomasta, mutta minut on helppo saada avautumaan pienellä vaivalla. Toivon maailmalle rauhaa ja naisille hyviä aviomiehiä.

Paksukaisen jälkeen janosin jotain kevyttä ja lyhyttä, höpsöä akkakirjallisuutta, ja valitsin omasta valikoimastani Jennifer Weinerin teoksen, joka muutti taannoin luokseni asumaan huokealla hinnalla. Karmeasta kansikuvasta huolimatta. (Oikeasti? Kuka tuon kannen on suunnitellut?) Tutustuin Weineriin ja Tiettyihin tyttöihin viime vuonna loppukesästä ja vaikka en hurmaantunut kirjasta, halusin Tietyille tytöille sisaren. Vaaleanpunainen sisar syntyä pullahti helposti alennusmyyntilaarista, ja minä nappasin sen suojelevaan kirjaemon syleilyyni. Voitte varmasti kuvitella, miten onnellinen pikkuperheemme on ollut!

Kate Klein on Connecticutin lähiömutsi, jonka naapurustossa asuu toinen toistaan täydellisempiä ja varakkaampia äitejä. Hieman homssuinen ja pyöreä Kate tuntee itsensä ikävystyneeksi ja ulkopuoliseksi, vaikka aviomies Ben takoo rahaa siinä missä muutkin naapuruston isännät. Naisen jaloissa roikkuu kolme lasta ja päässä kaipuu New Yorkiin, takaisin hyörinän ja elämän keskelle. Kunnes naapurustossa tapahtuu kerrankin jotain jännittävämpää kuin posteljoonin horjahdus jalkakäytävällä; Kate löytää naapurin rouvan murhattuna! Kate kaivaa sisältään entiset toimittajan vaistonsa ja alkaa selvittää, kenellä olisi motiivi ottaa rouva Stepford hengiltä. Samalla Katen avioliiton sataman ylle kasaantuu tummia pilviä, eikä asiaa auta, että naisen entinen rakkaus palaa hänen elämäänsä...

Rikoksia ja hiekkakakkuja on Jennifer Weinerin neljäs teos. Weiner päätyi kirjailijaksi perinteisen amerikkalaisen kaavan mukaan; ensin vähän opiskellaan leppoisaa luovaa kirjoittamista yliopistossa ja sitten siirryttään toimittaja-kolumnistiksi johonkin mukavaan lehteen. Helppoa kuin lumihangessa pyöriminen!

Weiner jatkaa samalla, tutulla linjallaan Rikoksien ja hiekkakakkujen parissa. Nainen pitelee hiekkalapiota tiukasti käsissään, kierrellen ympäri ja tarkkaillen tilannetta tarinalaatikossa. Hän rakentaa linnan sinne tänne, osa sortuu, osa pysyy kasassa; hän lisää värikkään muotin kuopan pohjalle ja kaataa vettä kastelukannusta tarinan jyväsien keskelle, jotta kertomusta olisi helpompi muotoilla. Kaikki on ulkokohtaisesti kohdallaan, Weinerillä on hauskat leikkivälineet ulottuvillaan, mutta riittävätkö ne?

Valitettavasti eivät aivan. Vaikka helpon tarinan jaksaa lukea kivutta ja ärsyyntymättä liiaksi, ei Rikoksilla ja hiekkakakuilla sykähdytetä minun särmikästä viihdettä kaipaavaa sydäntäni. Weinerin romaanit eivät suinkaan ole siirappisinta purkkakirjallisuutta, joka takertuu sormiin ja hiuksiin viikoksi, vaan ne sisältävät muutakin materiaalia kuin "kuka-rakastaa-ketä-missä-milloin-miksi-ja-kuinka-kauan" pohdintoja, palasia oikeasta elämästä, jonka yllä jokainen pilvi ei välttämättä ole pinkki ja kalliin timanttisormuksen muotoinen. Weiner kirjoittaa kohtuullisen hauskasti ja pientä räväkkyydenkin yritystä on livahtanut naisen kynän alle, mutta silti kirjaa lukiessa tulee tunne, ettei Weiner ole jaksanut painaa kynällä tarpeeksi kovaa. Lopputulos on hentoinen, ehkä vähän suttuinen sopivalla tavalla, mutta kokonaisvaltainen heittäytyminen ja hulluttelu jää jonnekin kirjoituspöydän lipastoon piilottelemaan, arastelemaan muistilappujen ja kuulakärkikynien taakse. Tässä kohtaa voisi kenties käyttää sanontaa "kovin amerikkalainen ratkaisu".   

Rikoksia ja hiekkakakkuja on turvallinen naisten romaani siitä huolimatta, että joukkoon on ripoteltu murhamysteeri. Murhan selvittely on melko viihdyttävää seurattavaa, vaikka se ei värähdytä sielua millään tavalla. Yleensä arvuuttelen ensimmäisiltä sivuilta lähtien syyllistä, mutta nyt en uhrannut ajatustakaan sille, että kuka mahtoi iskeä puukon kotirouvan selkään. Ehkä siksi, että kirja vilisee henkilöitä ja nimiä kuin Bostonin maratonin lähtölistassa; omia epäilyjä ei jaksa tehdä, kun seuraavalta sivulta löytyy aina uusi mahdollinen murhaajakandidaatti. Weiner on selvästi hakenut neiti marplemaisella otteella kertomukseensa lisää kierroksia, uusia uria kuluneeseen viihdegenren levyyn, mikä on piristävää, mutta harmillisesti murhajuttu päätyy mitäänsanomattomaksi, äänettömäksi vinyyliksi. Murhasta tulee pelkkä koriste, päälle roiskaistu marsipaanikuorrute; Weiner täyttää höllyvän hiekkakakun tyypillisellä paino-ongelma-aviokriisi-muotikatalogi-moussella, minkä seurauksena kokonaisuus on kiikkerä. 

Kate Klein on vallan mainio päähenkilö, jonka ajatuksia ja toilailuja lukee mielellään, mutta häneen ei kiinny; kaipasin naiseen enemmän ytyä. Sivuhahmot ovat yksioikoisia ja stereotyyppisiä, joiden olemassa olo on yhdentekevää.  

Weinerin kirja on loppujen lopuksi juuri sitä, miltä se näyttää: levällään oleva hiekkalaatikko, jonka pohja saattaa pettää hetkellä millä hyvänsä, ja kun se niin tekee, hiekka valuu Kiinaan asti, eikä ketään kiinnosta.  Weiner vetää kuitenkin pisteet kotiin siitä, ettei sorru kliseiseen loppuun.

Manhattanin suuntanumero, sama numero joka hänellä oli ollut silloin, kun minä olin tuntenut hänet, sama numero jonka olin näppäillyt monet kerrat silloin, kun olimme asuneet samassa kerroksessa. Olin melkein joka päivä siitä pitäen taistellut itseni kanssa, etten enää soittaisi siihen numeroon. 
  Meillä taitaa olla yhteinen ystävä...  
  Mitään ajattelematta suljin puhelimen, ojensin vapisevan käteni ja otin paperilapun. Rypistin sen ja työnsin syvälle taskuuni. Sitten työnsin veriset käteni Kittyn keittiön vesihanan alle, kuivasin ne iloisenväristen syksyisten lehtikuvioiden koristamaan astiapyyhkeeseen ja juoksin tutisevin jaloin eteiseen.     

Alkuteos: Goodnight Nobody 
Kustantaja: WSOY 2008
Sivumäärä: 408

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Täydellinen päännollauskirja, jonka aikana ei tarvitse ajatella mitään. Tai ehkä huomista ostoslistaa. Tai ylihuomista pyykinpesua.