Tapaus JFK

Yritykseni karkoittaa kaikki "ei Kingistä kiinnostuneet" lukijat jatkuu. Sillä heitä on olemassa - mikä tuntuu yhtä mahdottomalta ajatukselta kuin rikollisen haisunäätäkoplan salamaja Marsin pinnalla -, ja koska Irene osaa olla toisinaan (lue: aina) ärsyttävä narttu, on hyvä pysyä samassa putkessa. Trallallaa! Minä liu´uin taas pitkää King-mäkeä pitkin vain sen takia, että saisin esitellä teille herran uutukaisen. Minä liu´uin takamukseni ruvelle, kurkkuni kuivui karheaksi, tukkani harmaantui ja sain osteoporoosin tämän valtavan, uuvuttavan urakan äärellä, jota lukemiseksi kutsutaan. Voi tuota tuskaista ja loputonta taivalta! Sivu sivulta, lue-lue-lue-raps-raps-lue-lue-raps-raps; jossain vaiheessa tuo sykli hypnotisoi minut niin, että kuvittelin olevani formula-auto, joka kiertää ja kiertää ja päästelee mehiläisääniä, mutta missä minun varikkotyöntekijäni olivat? Missä oli minun varikkoni? Kauhukseni jouduin kysymään itseltäni: Pitääkö minun suoriutua tästä kaikesta yksin? Herra varjele!   

Älkää huoliko, olen nyt kunnossa. Minulla on enää muutamia harmaita raitoja hiuksissani ja menetin vain yhden kylkiluun luiden haurastumisen seurauksena. Se varisi kuin pöly suoraan korvastani lattialle. Sitten meidän kissa meni ja nuoli lattian puhtaaksi. Mainio tuo meidän mirri! Parempi kissa uuninpankolla kuin moppi siivouskomerossa.

Tässä on syyllinen viime aikaiseen raskaaseen harrastetoimintaan; Paksukainen, eli 22.11.63 alkuperäiseltä nimeltään, mutta minä olen ristinyt sen Paksukaiseksi. Sillä kirja, jolla voi korvata käsipainon ja tehdä treenin, ei voi kantaa muuta nimeä kuin Paksukainen. Herra King tuskin pahastuu. Luulen, että hän suunnitteli kirjan mielessään vallankumouksellinen kirjatreenaus-ilmiö. Kohta kaikki mammat ja mimmit vetää zumbaa saleilla kirjat kainaloissa!

Jake Epping on reilu kolmekymppinen, kaikin puolin tunnollinen äidinkielen opettaja. Avioliitto on karahtanut karille vaimon langettua herra Alkoholin viettelevään syliin. Eräänä päivänä lähikuppilaa pyörittävä puolituttu Al Templeton ottaa yhteyttä Jakeen; Alilla, jos kenellä, on melkoinen yllätys ruokavarastossaan, eikä se ole nuotiossa paistuva biisoni, vaan portaali menneisyyteen, tuo jokaisännän salainen ase partakoneen ohella. Alin ruokavarastosta pystyy astumaan suoraan vuoteen 1958. Aina samaan paikkaan ja samaan aikaan. Al on jo itse kokeillut soutamista menneisyyden aalloilla, mutta viimeisin aikahyppy on saanut miehen pulaan; Kuoleman koura on tulossa ja se aikoo napata miehen hetkellä millä hyvänsä. Al suostuttelee Jaken astumaan estradille näytelmässä nimeltä "mitä jos pystyisit estämään John F. Kennydyn salamurhan?" Jake jättää lokoisat kaksituhattaluvun oltavat ja ottaa vuosikymmenien pituisen askeleen ajassa taaksepäin...

Paksukainen aloittaa vahvasti; hyppään sen kyytiin riemumielin, painan takapuoleni kolmikerroksisen ja triplapituisen bussin penkkiin ja leppoisa pikavuoro helvettiin voi alkaa. Maisemat vilahtelevat nopeasti ohitse; puut, kivet ja kannot, pellot ja joet näyttävät muotoutuvan yhdeksi sykkiväksi luontokappaleeksi, tanssivaksi ja abstraktiksi kaleidoskoopiksi, ja minä hykertelen innoissani. Vauhti on kova, tie on mutkainen ja mäkinen, ja vatsanpohjani putoaa miellyttävästi useita kertoja. Voi kyllä, herra King, juuri tällaista kyytiä minä teiltä odotin! Oksat pois ja siilet pois alta! Mutta alkuhuuman jälkeen tunnelma muuttuu; pikavuoro vaihtuu hitaasti eteneväksi vakiovuoroksi, joka pysähtyy joka maitolaiturilla, portin pielessä ja muurahaispesällä.

Yleensä pidän kovasti Kingin laveasta kerronnasta, mutta Paksukaisessa kerronta ei ole niin intensiivistä ja raadollista kuin normaalisti. Kirjassa on yllättävän vähän Kingille ominaista ironiaa ja vivahteikasta lauseiden käyttöä, ja liian paljon saman toistoa. Tarinan keskivaiheilla King saa jopa hänelle harvinaisen tartunnan kirjailijoiden periviholliselta, tylsyydeltä. Aikamatkustus aiheena on kuitenkin sen verran kiehtova, että keskivaiheen puuduttavan osuuden jaksaa puurtaa läpi, vaikka joutuu tuijottamaan saman lehmän pärstää tuntitolkulla bussin ikkunan läpi. Tarinan päähenkilö Jake Epping jumiutuu tässä vaiheessa tarinaa viettämään idyllistä ja ei niin idyllistä pikkukaupunkielämää, jota kestää liian pitkään. Aivan kuten ihmisten tupakanpoltto. Oi, savuinen kuusikymmenluku!

Jake Epping on minäkertojana miellyttävä ja rohkea, pitkäjänteinen, uhrautuva sankari, joka on tavallinen mies, eikä mikään Jack Bauer tai James Bond. Hahmona Epping ei ole Kingin merkittävimpiä saavutuksia; Eppingiä vaivaa ajoittain sama tylsyyden virus, joka ujuttaa lonkeroitaan tarinaan puolimatkan krouvissa. Sivuhenkilöitä on rekkavaunullinen, ja jostain syystä, en kokenut heitä kovin tärkeiksi. En edes Sadie Dunhilltä, naista, josta tulee Jaken kuusikymmenluvun VIP-henkilö.

Juonenkäänteet JFK:n salamurhan - vai eikö sittenkään? - ympärillä ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, ainakin minunlaiselleni, joka ei ollut tietoinen kuin pääpiirteittäin siitä, mitä tuona päivänä tapahtui. Muutamat lipsahdukset politiikan puolelle eivät haittaa, vaan ne tuntuvat luonnolliselta osalta tarinaa.    

Odotukseni kirjan suhteen olivat erilaiset kuin mitä sain. Luulin, että Paksukaisessa keskitytään kunnolla aikamatkustuksen aiheuttamiin perhosilmiöihin, mutta konkreettisessa mielessä kirjassa vain raapaistaan tätä puolta. Luulin, että kirjassa käsitellään kattavasti maailmaa, jossa JFK säilyy hengissä, mutta ei. Kaiken kaikkiaan, 22.11.63 on aikamatkustuskirja, joka on loppujen lopuksi hyvin vähän aikamatkustuskirja. Se on enemmän oodi kuusikymmenluvulle - jossa King toki onnistuu hienosti - ja hämmentävien olosuhteiden rakkaustarina, joiden rinnalla väkevät ihmiskohtalot pyrähtelevät kuin linnut.
 
Loppupuolella vauhti taas kiihtyy, ja pikavuoro ottaa vallan, ja minä nautin jälleen täysin kyydistä. Loppu pelastaa hyvän maun suuhun; silti minulle jää tunne, että aivan kuin herra King olisi kirjoittanut Paksukaisen enemmän uusille lukijoille kuin meille vanhoille, uskollisille lukijoille. Sillä uskolliselle lukijalle 22.11.63 ei tarjoa valtavia elämyksiä. 

Lähdin Alin kuppilasta puoli neljältä. Sen jälkeiset kuusi tuntia puoli kymmeneen asti eivät olleet ihan niin oudot kuin käynti viidenkymmenenkuuden vuoden takaisessa Lisbon Falssissa, mutta melkein. Aika tuntui sekä matelevan että kiitävän. Ajoin takaisin talolle, jota olin ostamassa Sabattusista (myin Christyn kanssa Lisbon Fallsissa omistamamme talon ja panin rahat puoliksi, kun avioliittoyrityksemme purkautui). Ajattelin ottaa nokoset, mutta en tietenkään pystynyt torkahtamaan. Maattuani kaksikymmentä minuuttia selälläni suorana kuin hiilihanko kattoa tuijottaen menin vessaan. Katselin, miten virtsa lorisi pönttöön ja ajattelin: Tuo on suodatettua sitruunasoodaa vuodelta 1958. Mutta samalla ajattelin, että koko juttu oli hevonkukkua, että Al oli jollain ilveellä hypnotisoinut minut. 

Alkuteos: 11/22/63
Kustantaja: Tammi 2013 (pyydetty arvostelukappale)
Sivumäärä: 869

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Hieman keskinkertainen teos Kingin hurjassa skaalassa, mutta on siitä huolimatta kelpo ajanvietettä.