Ei orpo kauas puusta putoa

Minä ja John Irving kiertelimme ja kaartelimme toisiamme vuosikaudet kuin kaksi ihastunutta, jääräpäistä ihmisolentoa, jotka eivät voineet myöntää välillään vellovaa kiinnostusta kenellekään. Kunnes loppuvuodesta 2012, jokin jää murtui, vastarinta heikkeni, ja minä ja John Irving menimme treffeille Garpin maailmaan. John puleerasi ja hurmasi, kertoi ja nauraa hekotti, ja minä seurasin hänen jokaista elettään sydän tulvillaan kiintymystä. Oi John, me olemme vihdoin tässä, minä ja sinä! Onnistuneiden ensitreffien jälkeen meni hetki, ennen kuin selviydyimme toisille treffeille; John esitteli minulle Neljännen kätensä, mutta Garpin maailman loisto oli tipotiessään. Herra oli väsynyt, tönkkö ja huolimaton, ja minä mietin, oliko mies kallistellut liikaa viinapulloa. Sydämestäni tulvahti aimo annos kiintymystä taivaan tuuliin, suoraan harakoille jaettavaksi. Minä ja John emme olleet hääppöisissä väleissä vähään aikaan, vaikka minä hankinkin erään herra Irvingin kirjan ikiomakseni vuodenvaihteen jälkeen. (Sitä en toki tunnustanut hänelle.) Tuo kirja asusteli hyllyssäni koskemattomana kuukaudesta toiseen. Kesä tuli, ja minä päätin, ettei vaikeasti tavoiteltavan asema ole kummoinen asema, ja kun John huuteli hyllystä vievänsä minut kolmansille treffeille, niille, jotka toden sanovat, Oman elämänsä sankarin omenatarhaan, tiesin, että aika oli tullut. Hyvää päivää, John Irving. Tässä minä olen. Hyvää päivää, Irene. Tässä minä olen. Haluatteko kuulla tarinan? Lupaan, etten ole tällä kertaa huolimaton. Enkä humalassa. Se sopii mainiosti, herra Irving. Korvani ovat ammollaan kuin Dumbolla lentoharjoituksissa. 

Saanko esitellä teille iäkkäämmän puoleisen tohtorin, William Larchin, kaukaa vuosikymmenten takaa, Mainesta, St. Cloud´sin sairaalasta ja orpokodista, jota hän johtaa varmoin ottein aina kun ehtii; välillä hänen rakas harrastuksensa, eetterin nuuhkiminen, vie häneltä kirjaimellisesti jalat alta, ja silloin hän makaa reporankana pitkin pituuttaan ja katselee maailmaa huuruisten sarveiskalvojensa läpi. Tohtori Larch on synnytyslääkäri ja edelläkävijä, aborttien puolustaja ja niiden tekijä, orpolasten pappahahmo ja jonkinlainen kadotettu sielu itsekin. Kunnes maailman pullahtaa jälleen yksi ei-toivottu, reppana pikkupoika. Homer Wells, Wellsin Homer. Poika luikertelee tohtori Larchin sydämeen kuin mato, joka nakertaa reiän toisensa perään hänen sisimpäänsä kuin omenaan. Homeria yritetään adoptoida muutamaan otteeseen, mutta poika palaa aina takaisin kuin bumerangi. Viuh! Viuh! St.Cloud´s näyttää jäävän Homerin kodiksi, ja voi kyllä, tohtori Larch on mielissään, ja pian tohtorilla on oppipoika, jota hän vie yhä syvemmälle naisellisuuden merkilliseen anatomiaan. Alkaa vuosia kestävä koulutus ja ikuinen rakkaus, mutta mitä tapahtuu kun Homerille tarjoutuu myöhemmin tilaisuus lähteä St. Cloud´sista?

Voimme huokaista helpotuksesta. Neljännen käden tuoma pettymys poispyyhkäistyy jo Oman elämänsä sankarin alkutaipaleella. Herra Irvingin tarina on jälleen kuumaa kuin rauta, jota hän takoo hiki hatussa, antaumuksella; hän vääntelee ja kääntelee ja antaa rautaisen tarinansa muotoutua juuri sopivanlaiseksi, omaperäiseksi lauseiden sinfoniaksi. Herra Irving on tarinan iskijä, kyllä, ja hän on sitä suurella sydämellä. Kirjaa lukiessa voi kuvitella itsensä istumaan iltahämärään, teekuppi kädessä, nuotion räiskyessä; laskeutuva yö kietoo hellät, ystävälliset kätensä harteille kuin pehmeän saalin, ja tähtien tuikkeen alla herra Irving kertoo tarinoita rauhallisella, terapeuttisella äänellään, joka saa kuulijan lähes transsiin, syvään kertomuksen lumoon, josta ei haluaisi herätä todellisuuteen. Herra Irving kertoo ja kertoo, lisää henkilön sinne, henkilön tänne, tapahtuman alle, tapahtuman päälle, ajatuksen alas, ajatuksen ylös, kummallisen knoppitiedon taakse, kummallisen knoppitiedon eteen; hän pinoo tarinaansa kuin huikean korkeaa korttitaloa, joka on sekä hämmästyttävän hutera että vakaa yhtä aikaa. Herran otsatukka on melkein liekeissä, mutta nuotiopiiri pysyy aisoissa, miellyttävänä, seesteisen hulluna kokemuksena, jota vaalii pitkään.

Irvingin tunnusomaiseksi kirjoittamiseksi näyttää muodostuvan mahtipontinen draama, joka on kuin saippuaoopperaa, mutta joka ei ota itseään liian vakavasti; se on draamaa, joka lähentelee toisinaan parodiaa hullunkurisine henkilöineen ja tapahtumineen. Draamaa, joka ei muutu pelkäksi farssiksi; siitä pitää huolen sivujen väleistä löytyvä todellinen olemus, joka pitää sisällään mm. pohdintoja tämän arvoituksellisen ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta, eettisiä näkökulmia, jopa ripauksen filosofista ajattelua. Irving osaa täydellisesti yhdistää hauskuuden ja vakavuuden. Pienoinen kritiikin poikanen lennähtää kuin lintunen pesästä kohti aavistuksenomaista levottomuutta, joka vallitsee Irvingin kirjoittamisessa Oman elämänsä sankarin aikana; tarina poukkoilee hetkittäin sinne sun tänne ilman logiikan häivääkään, mutta tämä on vain pieni kauneusvirhe, kuin yksinäinen, punoittava näppylä kuulaalla tarinan iholla. (Minä en koskaan poukkoile. Pysyn aina asiassa. Muuten, kuinka monta kiloa mansikoita te olette jo syöneet?) Toisaalta, Irving on kertojana luonnonlapsi, boheemi oman tiensä kulkija, josta pulppuaa tarinan virtauksia kuin suihkulähteestä, ja se on oleellinen osa Irvingin viehätysvoimaa.            

Tohtori Larch on mainio henkilö. Hän on kuin sipuli; rehellinen, jämäkkä sipuli, joka nököttää pöydällä uskollisena, mutta jonka alta paljastuu uusia kerroksia, aina uusia ulottuvuuksia, kun sitä alkaa tarkastella lähemmin. Tohtorin St.Cloud´siin jämähtänyttä elämää on huvittavaa mutta hiukan surullistakin seurata. Vaikka vanha tohtori on äänessä kirjassa paljon, niin silti hänen eteensä jää utuinen verho; mies on kuin ikuistettu hieman valottuneeseen valokuvaan, joka on noin muutoin kaikin puolin onnistunut valokuva. Homer Wells kannattelee kirjan toista puolta ja vaikka hän on mielenkiintoinen henkilö, jokin hänestä jää puuttumaan; hän ei ole tohtorin veroinen, vaan ajautuu välillä puuduttavuuden ansaan. Homer ei ole niin yllätyksellinen kuin voisi olettaa. Hän on kuin omena. Kuoren alla on kyllä jotain, makeaa tai kirpeää hedelmälihaa, mahdollisesti muutama mustuma ja lopulta kara, mutta ei siellä ole mitään mullistavaa. Sivuhenkilöistä orpokodin tyttö Melony on Homeria särmikkäämpi ja kiinnostavampi hahmo; hänestä onneksi saa materiaalia luettavaksi asti ihan kiitettävästi, vaikkei tyttö kuulukaan kahden miehen vetojuhtarintamaan, joka vetää perässään koko Oman elämänsä sankaria.  

Oman elämänsä sankari on eeppinen, runsas romaani, jonka parissa viihtyy erinomaisesti. Se ei ole niin absurdin hauska ja yllätyksellinen kuin Garpin maailma, mutta se on silti oivallinen kirja. Kirjan loppupuolella tapahtuu pienoinen laahausvaihe, joka himmentää kokonaisuutta; viidentoista vuoden hyppäys ajassa ei saanut minua hihkumaan riemusta. Mutta olen iloinen, että luin lisää herra Irvingia, ja sain vihdoin pois ajatuksistani Neljännen käden aiheuttaman kehnon lukukokemuksen. Sain myös vastauksen kysymykseen, joka oli askarruttanut mieltäni: Olenko onnistunut kyllästymään John Irvingiin pelkästään kahden kirjan perusteella? Vastaus on, että en ole. Tuohon vastaukseen olen varsin tyytyväinen.

"Täällä St.Cloud´sissa", Larch kirjoitti päiväkirjaansa, "meillä on vain yksi ongelma. Se että aina tulee olemaan orpoja ei ole mikään ongelma; sellaista on maailman meno - meidän on vain tehtävä parhaamme ja pidettävä huoli heistä. Eikä sekään ole mikään ongelma, että meidän talousrviomme on aina liian pieni; sille ei mitään mahda - orpokodit nyt ovat aina puilla paljailla; se on melkein luonnonlaki. Eikä sekään ole ongelma, etteivät kaikki raskaaksi tulevat naiset välttämättä halua lastaan; ehkä vielä koittaa valistuneempi aika, jolloin naisella on oikeus aborttiin - mutta aina on oleva sivistymättömiä naisia, hätääntyneitä naisia, naisia jotka pelkäävät. Valistuneinakin aikoina syntyy ei toivottuja lapsia."  

Alkuteos: The Cider House Rules (1985)
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 1985 (lukemani kirja on 8. painos vuodelta 2009)
Sivumäärä: 632

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Leppeän kirpeä kirja (kuin Granny Smith-omena) pitää otteessaan, joka sopii loistavasti kesällä luettavaksi. (Haluan antaa kunniamaininnat kirjan ihanalle kannelle sekä kirjan nimen suomennokselle, joka on mielestäni parempi kuin alkuperäinen.)