Konnankoukkuja Barcelonassa

Musta kuu peitti minut tuulen varjoon, mistä astuin suoraan Tuulen varjoon. Mikä paradoksi! Tämä on tietenkin täysin normaalia Irenen paradoksaalisen henkevässä elämässä, ylevässä, kulturellissa, suorastaan groteskin boheemissa elämässä, jossa mikään ei ole liian pyhää tai outoa. Irene, tuo eteerisen eksentrinen luojan lahja maailmalle, tekee sen, mitä tehtävä on: hän lukee kirjoja antaumuksella, hän kirjoittaa blogia sydämellä, joka on hukkumaisillaan verbaalisuuden jokeen. Jokeen, jonka tihkuvia virtoja Irene käyttää sumeilematta hyväkseen, ja tänään hän valitsee tietyn tunteen virran, joka syöksyy tietokoneen näytölle yhtenä poeettisena (vai pateettisena, hän miettii, synkkänä istuessaan huoneessaan, joka on kuin valokuvapimiö) geysirinä; tänään hän tarjoilee suurelta tarjottimeltaan muhkean vertauspaistin.

Mustan kuun kamaralla olin siis tuulen varjossa, hautuvassa, paahtavassa ilmanalassa, jossa hengittäminen oli vaivalloista ja tukalaa, mutta Tuulen varjo tuli ja veti minut itseensä, sisäänsä, ja minä pystyin jälleen hengittämään kunnolla; tuntui kuin raikas merituuli olisi puhaltanut minut uudestaan eloon. Ihanaa, puhdasta happea! Missä tämä elintärkeä, sateen kastelemilta koivuilta ja mustikkapiirakalta tuoksuva eliksiiri oli piilotellut koko elämäni? Vedin keuhkoni täyteen tuota hämmästyttävän rikasta ilmaa, annoin sen vaeltaa kehoni jokaiseen sopukkaan, ja innosta ja kiitollisuudesta täyttyneenä, jatkoin suloista oleskeluani Tuulen varjossa.  

En tarkalleen muista, mistä kiinnostukseni Tuulen varjoon lähti; oliko se niitä aikoja, jolloin blogeissa kiersi listoja parhaimmista kirjoista, vai oliko se taas kerran iki-ihana Annika Rakkaudesta kirjoihin-blogista, tuo minun virallinen kirjojen hovisuosittelijani, joka sai minut etsimään Tuulen varjoa, ja nyt, etsintä on onnellisesti ohi ja aarre löytynyt.

Häpeäkseni tunnustan, etten ollut koskaan aikaisemmin kuullut espanjalaisesta kirjailijasta Carloz Ruiz Zafónista, tuosta viisikymppisestä härkätaistelujen ja sangrian luvatun maan urhosta, vaikka hän on menestynyt eurooppalainen kirjailija. Hän kirjoitti aluksi muutamia nuorten aikuisten romaaneja, kunnes siirtyi kerrosta ylemmäksi, täysiveristen aikuisten hulppeaan joukkoon, ja antautui Tuulen varjon vietäväksi. Kirja on saanut jatkoa kahdella samanhenkisellä teoksella, ja jopa yksi noista nuorten aikuisten romaaneista on saanut suomennoksensa.

Palatkaamme menneisyyteen, Barcelonaan, 1900-luvun alkupuolelle ja saman vuosisadan puoleen väliin; tuolla on nuori poika kirjakauppias-isänsä kanssa, askeltamassa kohti rakennusta, joka pitää sisällään salaisuuden; on tullut päivä, jolloin isä ojentaa salaisuuden eteenpäin pojalleen, pojalleen, jonka äiti on haipunut elottomien olentojen loputtoman jonon jatkoksi. Rakennuksessa sijaitsee Unohdettujen kirjojen hautausmaa, ja on tullut pojan vuoro valita yksi kirja itselleen noiden valtavien kirjamäärien joukosta; poika, Daniel Sempere, päätyy Julián Caraxin romaaniin Tuulen varjo. Daniel uppoutuu ja ihastuu romaaniin koko kymmenvuotiaan pojan tarmollaan, ja iän karttuessa, mystisestä kirjailijasta Caraxista muodostuu hänelle eräänlainen johtotähti, taivaalla kirkkaana loistava elämän Venus, jota Daniel seuraa uskollisena, välittämättä seuraamuksista. Pojan varttuessa alkavat myös perinteiset nuorten miesten huolet; naiset, nuo arvoitukselliset harpyijat, jotka pitävät miehiä jatkuvassa nälässä, liihottavat sekoittamaan Daniel-paran salapoliisijahtia Julián Caraxin kannoilla. Kuka on Julián Carax? Onko Danielilla jotain yhteistä hänen kanssaan?

Tuulen varjo on kuin kirja, jonka sisällä on toinen kirja, ja näiden kahden kirjan sisällä on vielä useita muita pieniä kirjoja; koko kirja on kuin maatuskanukke, jonka sisältä paljastuu aina uusi nukke. Tuulen varjo ei silti ole missään nimessä sekava; sen mukana pysyy vaivatta, sillä Ruiz Zafónin kynä kulkee pitkin kirjan ratakiskoja tasaisen tappavalla, päättäväisellä rytinällä, mutkitellen ja kaarrellen, välillä puksuttaen suoran pätkän kiihdyttäen, kunnes kertomuksen juna jatkaa kiipeämistään, kohti vuoren huippua, jossa odottaa luonnollinen euforia. Ruiz Zafónin ei tarvitse houkutella ketään kyytiinsä; hän odottaa asemalla veturin nokassa ja lähtee, ja lukija hyppää vaunuun epäröimättä, huomatakseen, että tällä matkalla ovat viihtyvyys ja tunnelma, jännitys ja maisemat kohdallaan ensihetkistä lähtien. Matka on kuin adrenaliinipiikki suoraan lukusuoneen; sen kiehtovuus herättää kehon valmiuteen, joka haluaa piehtaroida tarinan jokaisessa syvänteessä, nuuhkia, tuntea ja koskettaa, nähdä ja kuulla, kaikkea sitä, mitä Ruiz Zafrónilla on mukanaan tarinan vaunuissa, ja noita vaunuja riittää, vaunuja, joissa on pirskahdus draamaa, romantiikkaa ja goottilaista henkeä.                  

Ruiz Zafon ei varsinaisesti keksi pyörää uudelleen kirjoittamisen saralla, mutta ei hänen tarvitsekaan. Teksti on luistavaa ja harmonista; mukana on tuttua ja turvallista, mutta seassa on myös hurmaavia, uusia sanaleikkejä, ikään kuin Ruiz Zafón esittelisi lukijalle nostalgisen lapsuudenleikin kymmenen tikkua laudalla, mutta jota hän muokannut omanlaisekseen ja lisännyt siihen omia kutkuttavan nerokkaita sääntöjään. Hän on halutessaan erittäin taitava, vaikkakin hän sortuu ajoittain valitsemaan helpoimman reitin, mutta se on ymmärrettävää. Ei sadan metrin juoksijakaan jaksa juosta kymmeniä satasia peräkkäin maailmanennätysvauhtia. Ruiz Zafón värittää Barcelonan kirjan sivuille vahvoin, upein sävyin; sen tuntee ja näkee sielussaan, tuon vuosikymmenien takaisen taianomaisen kaupungin, ja saa lukijan toivomaan, että matkatoimistot myisivät viikonloppupaketteja 1950-luvun Espanjaan. (Doctor Who? Missä olet?) Ruiz Zafónissa yhdistyvät erinomaiset kirjoittajan sekä tarinankertojan taidot.   

Henkilögalleria on runsas; henkilöt eivät ainoastaan kimmellä hahmojen meren pinnalla kristallinkirkkaina heijastumina, vaan ne materialisoituvat, kohoavat ylös, kampeavat itsensä vapaaksi ikuisesti elävältä hautausmaaltaan; ne seisovat ylväinä kuin meren jumalat ja jumalattaret, näkinkenkiä hiuksissaan, levää kasvoillaan, hiekkaa olkapäillään, jota kohti haluaa kurottaa ja pyyhkäistä sen ajan tuulen armoille.  Hahmoihin hullaantuu ja heistä haluaa tietää yhä enemmän ja enemmän. Fermìn Romero de Torres, Danielin ja hänen isänsä ystävä ja työtoveri kirjakaupassa, on lähes legendaarinen hahmo, jonka muistaa pitkään.

Tuulen varjo on rakkaus ja viha; se on toivo ja ahdistus, tuska ja onni. Tuulen varjo on kuolema ja kosto, arvoitus ja kulttuuri. Tuulen varjo on sydän ja veri, ilo ja melankolia. Tuulen varjo on elämä. Se on koettava.   

Ruiz Zafón syöksyy heittämällä Tuulen varjollaan yhdeksi lempikirjailijoistani. Viuh viuh! Hän pöllähtää taivaalta jalkojeni juureen kuin laskuvarjohyppääjä. Olen rakastunut. Oi, tätä onnen tunnetta! Kirja lumosi minut täydellisesti. Tuulen varjo on kirja, jolle on vaikea jättää hyvästit.

Kuulin kerran kirjakaupassa erään vakioasiakkaan sanovan isälle, että harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti. Sen herättämät kuvat ja mielessämme kajahtelevat sanat, jotka luulemme jättäneemme taaksemme, seuraavat meitä koko ikämme ja veistävät muistiimme palatsin, johon ennemmin tai myöhemmin palaamme - kuinka monta muuta kirjaa sitten olemmekaan lukeneet, kuinka monta maailmaa löytäneet, kuinka paljon oppineet ja unohtaneet. Minulle tällaisia noiduttuja sivuja ovat aina ne, jotka löysin Unohdettujen kirjojen hautausmaan sokkeloisista käytävistä.  

Alkuteos: La Sombra del Viento (2001)
Julkaistu Suomessa: Otava 2004, lukemani kirja on toinen (pokkaripainoksia on ilmeisesti otettu useampia) painos vuodelta 2012
Sivumäärä: 647

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Halleluja! Olen kokenut valaistumisen! Uskomattoman hieno, monitasoinen kirja, joka viettelee, ottaa ja hallitsee salaperäisellä olemuksellaan jokaisen nälkäisen lukuhermon.