Rikkauksien raunioilla

Olipa kerran, kauan kauan sitten, pieni blogityttö Irene, joka huomasi kiinnostavan tapauksen toistuvan useissa blogeissa, niin useissa, ettei hän voinut muuta kuin ottaa samaisen taakan hennoille harteilleen kannettavakseen ja ryhtyä kuorimaan tapausta suikale kerrallaan kuin suurta perunaa. Nips naps, kuori lennähti, ja ensimmäisenä yksityiskohtaisen tarkkailun alle päätyi Yövartio, jonka tummanpuhuvassa huomassa oli miellyttävää partioida. Vieras kartanossa oli kuitenkin se muhkea, kuuma peruna, jota varten pieni blogityttö oli aloittanut tapauksen tutkimisen, suurennuslasi kourassaan, salapoliisin hattu vinosti päässään, silmät selällään hämmästyksestä ja jännityksestä, ja ilokseen kartanon vieras löytyi perunakattilan perukoilta yhä höyryävänä, pulleana ja odottavaisena. Pieni blogityttö aloitti urakkansa varovaisesti, kunnioittaen polttavaa kuumuutta, tutkimusvälineet siistissä rivissä pöydällä, joita hän käsitteli sulavin liikkein kuin kirurgi ja teki työtä kaikessa hiljaisuudessa. Hän heittätyi sisukseen, möyhensi sen perinpohjin ja antoi päätteeksi toisenlaisen tutkimusvälinerivin tutustua tapaukseen, purren ja maistellen, jotta löytäisi kaivatun lopputuloksen.

Sarah Waters on tunnettu historiallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa hän sinkauttaa aikakoneellaan uskollisen seuraajajoukkonsa 1940-luvun lopulle, sodan jälkeisiin, köyhiin vuosiin, englantilaiseen pikkukaupunkiin ja sitä ympäröivälle maaseudulle. Hundreds Hallin upea kartano rapistuu noiden maiden ja mantujen laitamilla; se on luhistumispisteessä ja vaikuttaa siltä, että omistajaperhe Ayres on jäämässä loukkuun hulppeisiin puitteihinsa. Eräänä kesäisenä päivänä tohtori Faraday, joka on ollut sangen kiinnostunut Hundreds Hallista pikkupojasta lähtien, saa kutsun kotikäynnille ihailemilleen tiluksille; perheen nuori palvelijatyttö on sairastunut. Tohtori Faraday järkyttyy nähdessään, kuinka kartanon loistonpäivät ovat laskeneet horisontin taakse ikuisiksi ajoiksi; niiden tilalle on noussut synkkyyden ja eristyneisyyden kylmä, sammunut aurinko. Yllättäen tohtori Faraday ystävystyy Ayresin perheen kanssa: yhä viehättävän rouva Ayresin sekä hänen lapsiensa, jämäkän Caroline-neidin ja sodan arpia mukanaan kantavan Roderick-herran kanssa. Tohtori Faradaysta tulee Hundreds Hallin vakituinen vierailija, ja mitä enemmän mies viettää aikaa perheen seurassa, sitä syvemmälle hän joutuu kummallisen kartanon ja perheen syövereihin. Jokin outo voima vallitsee Hundreds Hallissa, mutta uskooko tohtori Faraday, tuo rationaalisuuden suurlähettiläs, sellaisen olemassa olon mahdollisuuteen?

Yövartio oli mukiinmenevä kirja, mutta hieman hajanainen ja koruton. Vieras kartanossa sen sijaan on kirja, jossa Waters kirjoittaa teokselleen vahvan, yhtenäisen pohjan ja pukee sen keholle helminauhoja ja sormuksia, säihkettä ja kimallusta, mutta hillityllä ja elegantilla tavalla. Watersin tekstipuro on kauniin klassista, tunnelmalliseen kerrontaan tukeutuvaa soljuntaa, jonka varrella voi loikoilla nauttien, jokaisesta auringonsäteestä ja linnun liverryksestä latautuen. Waters on hellä ja soinnukas puro, josta pirskahtelee raikkaita pisaroita iholle, virkistäen ja kuiskien, vilvoitellen rentoa oleskelua kirjan parissa. Waters kiemurtelee uomassaan täsmälleen oikeissa mittasuhteissa, pärskymällä tarpeeksi detaljien kuohuja ympärilleen tekstiään elävöittämään; vastapainokseen tämä ilmiö saa rauhallisia ja selkeän linjakkaita luontohetkiä. Waters ei missään vaiheessa riehaannu syöksemään tekstinsä virtaa hurjana, karjuvana vesiputouksena, joka ravistelisi ja saisi haukkomaan henkeään, mutta se ei ole tarpeen; Waters on hieno, konservatiivinen lady, joka tietää paikkansa luonnossa ja pysyy siellä, kimmeltävässä purossaan, kädet verhottuina silkkihansikkaisiin, kasvot harsohatun takana.

Vieras kartanossa on hurmaavan kolkko, mutta samalla lämminhenkinen tarina. Se on taitavasti ja kutkuttavasti rakennettu pieni sukusaaga, johon on upotettu psykologinen jännityskertomus niin, että nämä kaksi teoksen osasta peilaavat toisiaan kuin huoneen vastakkaisille seinille asennetut suuret peilit. Kumpi näyttää totuuden? Vai näyttääkö kumpikaan? Vai jääkö peilien välimaastoon jonkinlainen näkymätön energiakenttä, joka kätkee totuuden sisälleen? Vieras kartanossa vangitsee lukijan peilien loputtomien heijastumien labyrintteihin, jonka suloisissa käytävissä kulkee yhtä autenttisesti kuin lähimetsien tutuilla lenkkipoluilla. Hundreds Hall tulee lähelle; sen voi nähdä, sen voi kuulla, sen voi haistaa. Se on kuin yksi kirjan henkilöistä: kartanon näkee vanhana ja vapisevana, mutta luokseen kutsuvana rouvana, jonka silmissä vilahtaa toisinaan petollisuuden liekki. Kammottavuudestaan huolimatta kartanoa haluaisi päästä itse tutkimaan, sillä Sarah Waters kuvaa niin kiehtovasti tuota salaperäistä rakennusta. 

Henkilöhahmot, jotka narisuttavat kartanon portaikkoja ja käytäviä, ovat selkeästi onnistuneempia kuin ne, jotka pitivät Yövartiota. Ayresin perhe on eksentrinen ja mykistävän kiinnostava, ja heidän vaiheistaan olisi lukenut mielellään enemmän. Caroline-neiti on erilainen sankaritar, särmikäs oman tiensä kulkija, jonka askeleita kuulostelee kartanon uumenista korvat tarkkoina, ettei yksikään liikahdus menisi sivu suun. Roderick-herran mystisyys lepää hänen päällään kuin tärkätty, hypnoottisilla kuvioilla koristeltu liivi, josta ei pysty kääntämään katsettaan, vaikka haluaisi. Rouva Ayresin vanhanajan glamour, jota köyhyys on himmentänyt vain materiaalisesti, valaisee huoneita yhtä lailla kuin takkatulet; ystävällinen, surumielinen rouva tekee vaikutuksen pelkällä läsnäolollaan. Jopa perheen palvelijatar, Betty-tyttö, tepastelee keittiön ja salongin väliä teetarjotin käsissään sympaattisena, aavistuksen kapinoivana, mutta uskollisena; hahmosta ei voi olla pitämättä. Itse tarinan kertoja, tohtori Faraday, jää kartanon etäisimmäksi henkilöksi. Vaikka mies olisi eksynyt kellariin ensimmäisten kymmenien sivujen aikana, eikä häntä olisi koskaan löydetty, tuskin kukaan olisi huomannut mitään, sillä mies on niin väritön, hajuton ja mauton. Toisaalta, tohtori Faraday on vain vierailija. Waters on todennäköisesti tehnyt Faradayn kanssa tietoisen päätöksen ja jättänyt miehen tahallaan luurankomaisen tylsäksi. Onneksi kirjassa ei ole lainkaan kyse tohtori Faradaysta, vaan kartanosta ja sen asukkaista.

Kirjan romanttisten vireiden sormet ovat kalpeat ja ohuet, jotka hipaisevat teoksen sivuja kuin ohimennen, viipyillen muutamassa kohdassa hivenen liian kauan; goottilainen, hiipivä jännitys, joka puristaa kaulaa kuin kireälle vedetty kaulaliina, valahtaa lattialle, pirstaloiden tunnelman hetkiseksi, muuttaen sen turhan arkiseksi. Tilanteen pelastukseksi ryntää aikakausi, joka kietaisee kaulaliinan melko nopeasti takaisin paikoilleen; 1940-luvun romanttisilla pelikentillä oli huomattavasti tiukemmat säännöt kuin nykyään.   

Nautin kovin olostani kartanon vieraana. Kokemus oli hieno, muttei täydellinen. Kirjan loppuun en ollut tyytyväinen - sisäinen kirjailijani kirjoitti taas kerran toisenlaisen lopun. Minä en säiky helposti - jos ollenkaan, mitä tulee kirjoihin ja elokuviin -, joten kirjan jännittävyysaste oli minulle suurinpiirtein samaa luokkaa kuin tivolin kummitustalo. Vauvoille. Jossa pelottavin hetki on se, kun äidin tuttu syli lymyää vasta seuraavan kulman takana. Kokonaisuutena Vieras kartanossa on mukaansatempaava kirja, jonka viehättävyyttä korostaa Watersin virtuoosimainen kyky herättää 1940-luku henkiin.    

Tytön kasvot olivat tummuneet puhtaasta suuttumuksesta. Hän ei näyttänyt enää yhtä lapsekkaalta vaan pikemminkin joltakin hiukan vaaralliselta nuorelta eläimeltä. Hän huomasi katseeni, ja hänen puuskansa alkoi laantua. Hän alkoi taas sääliä itseään, huokaili raskaasti ja pani turvonneet silmänsä kiinni. Istuimme hetken hiljaa, ja katsoin ympärilleni kolkossa, melkein maanalaisessa huoneessa. Hiljaisuus oli niin rikkumaton että se tuntui paineistetulta: ainakin siinä Betty oli oikeassa. Ilma oli viileää mutta oudon painavaa: yläpuolella kohoavan ison talon olemassaolo tuntui, samoin sen takana hiipivä nokkosten ja rikkaruohojen kaaos. 
  Ajattelin äitiäni. Hän oli todennäköisesti nuorempi kuin Betty tullessaan ensimmäisen kerran Hundreds Halliin.                            

Alkuteos: The Little Stranger 2009
Julkaistu Suomessa: 2011 Keltainen kirjasto
Sivumäärä: 594

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Tyylikäs kurkistus vuosikymmenien taakse, jonka ytimessä fuusioituvat arvoituksellisuus ja perhedraama.