.

.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Rikkauksien raunioilla


Olipa kerran, kauan kauan sitten, pieni blogityttö Irene, joka huomasi kiinnostavan tapauksen toistuvan useissa blogeissa, niin useissa, ettei hän voinut muuta kuin ottaa samaisen taakan hennoille harteilleen kannettavakseen ja ryhtyä kuorimaan tapausta suikale kerrallaan kuin suurta perunaa. Nips naps, kuori lennähti, ja ensimmäisenä yksityiskohtaisen tarkkailun alle päätyi Yövartio, jonka tummanpuhuvassa huomassa oli miellyttävää partioida. Vieras kartanossa oli kuitenkin se muhkea, kuuma peruna, jota varten pieni blogityttö oli aloittanut tapauksen tutkimisen, suurennuslasi kourassaan, salapoliisin hattu vinosti päässään, silmät selällään hämmästyksestä ja jännityksestä, ja ilokseen kartanon vieras löytyi perunakattilan perukoilta yhä höyryävänä, pulleana ja odottavaisena. Pieni blogityttö aloitti urakkansa varovaisesti, kunnioittaen polttavaa kuumuutta, tutkimusvälineet siistissä rivissä pöydällä, joita hän käsitteli sulavin liikkein kuin kirurgi ja teki työtä kaikessa hiljaisuudessa. Hän heittätyi sisukseen, möyhensi sen perinpohjin ja antoi päätteeksi toisenlaisen tutkimusvälinerivin tutustua tapaukseen, purren ja maistellen, jotta löytäisi kaivatun lopputuloksen.

Sarah Waters on tunnettu historiallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa hän sinkauttaa aikakoneellaan uskollisen seuraajajoukkonsa 1940-luvun lopulle, sodan jälkeisiin, köyhiin vuosiin, englantilaiseen pikkukaupunkiin ja sitä ympäröivälle maaseudulle. Hundreds Hallin upea kartano rapistuu noiden maiden ja mantujen laitamilla; se on luhistumispisteessä ja vaikuttaa siltä, että omistajaperhe Ayres on jäämässä loukkuun hulppeisiin puitteihinsa. Eräänä kesäisenä päivänä tohtori Faraday, joka on ollut sangen kiinnostunut Hundreds Hallista pikkupojasta lähtien, saa kutsun kotikäynnille ihailemilleen tiluksille; perheen nuori palvelijatyttö on sairastunut. Tohtori Faraday järkyttyy nähdessään, kuinka kartanon loistonpäivät ovat laskeneet horisontin taakse ikuisiksi ajoiksi; niiden tilalle on noussut synkkyyden ja eristyneisyyden kylmä, sammunut aurinko. Yllättäen tohtori Faraday ystävystyy Ayresin perheen kanssa: yhä viehättävän rouva Ayresin sekä hänen lapsiensa, jämäkän Caroline-neidin ja sodan arpia mukanaan kantavan Roderick-herran kanssa. Tohtori Faradaysta tulee Hundreds Hallin vakituinen vierailija, ja mitä enemmän mies viettää aikaa perheen seurassa, sitä syvemmälle hän joutuu kummallisen kartanon ja perheen syövereihin. Jokin outo voima vallitsee Hundreds Hallissa, mutta uskooko tohtori Faraday, tuo rationaalisuuden suurlähettiläs, sellaisen olemassa olon mahdollisuuteen?

Yövartio oli mukiinmenevä kirja, mutta hieman hajanainen ja koruton. Vieras kartanossa sen sijaan on kirja, jossa Waters kirjoittaa teokselleen vahvan, yhtenäisen pohjan ja pukee sen keholle helminauhoja ja sormuksia, säihkettä ja kimallusta, mutta hillityllä ja elegantilla tavalla. Watersin tekstipuro on kauniin klassista, tunnelmalliseen kerrontaan tukeutuvaa soljuntaa, jonka varrella voi loikoilla nauttien, jokaisesta auringonsäteestä ja linnun liverryksestä latautuen. Waters on hellä ja soinnukas puro, josta pirskahtelee raikkaita pisaroita iholle, virkistäen ja kuiskien, vilvoitellen rentoa oleskelua kirjan parissa. Waters kiemurtelee uomassaan täsmälleen oikeissa mittasuhteissa, pärskymällä tarpeeksi detaljien kuohuja ympärilleen tekstiään elävöittämään; vastapainokseen tämä ilmiö saa rauhallisia ja selkeän linjakkaita luontohetkiä. Waters ei missään vaiheessa riehaannu syöksemään tekstinsä virtaa hurjana, karjuvana vesiputouksena, joka ravistelisi ja saisi haukkomaan henkeään, mutta se ei ole tarpeen; Waters on hieno, konservatiivinen lady, joka tietää paikkansa luonnossa ja pysyy siellä, kimmeltävässä purossaan, kädet verhottuina silkkihansikkaisiin, kasvot harsohatun takana.

Vieras kartanossa on hurmaavan kolkko, mutta samalla lämminhenkinen tarina. Se on taitavasti ja kutkuttavasti rakennettu pieni sukusaaga, johon on upotettu psykologinen jännityskertomus niin, että nämä kaksi teoksen osasta peilaavat toisiaan kuin huoneen vastakkaisille seinille asennetut suuret peilit. Kumpi näyttää totuuden? Vai näyttääkö kumpikaan? Vai jääkö peilien välimaastoon jonkinlainen näkymätön energiakenttä, joka kätkee totuuden sisälleen? Vieras kartanossa vangitsee lukijan peilien loputtomien heijastumien labyrintteihin, jonka suloisissa käytävissä kulkee yhtä autenttisesti kuin lähimetsien tutuilla lenkkipoluilla. Hundreds Hall tulee lähelle; sen voi nähdä, sen voi kuulla, sen voi haistaa. Se on kuin yksi kirjan henkilöistä: kartanon näkee vanhana ja vapisevana, mutta luokseen kutsuvana rouvana, jonka silmissä vilahtaa toisinaan petollisuuden liekki. Kammottavuudestaan huolimatta kartanoa haluaisi päästä itse tutkimaan, sillä Sarah Waters kuvaa niin kiehtovasti tuota salaperäistä rakennusta. 

Henkilöhahmot, jotka narisuttavat kartanon portaikkoja ja käytäviä, ovat selkeästi onnistuneempia kuin ne, jotka pitivät Yövartiota. Ayresin perhe on eksentrinen ja mykistävän kiinnostava, ja heidän vaiheistaan olisi lukenut mielellään enemmän. Caroline-neiti on erilainen sankaritar, särmikäs oman tiensä kulkija, jonka askeleita kuulostelee kartanon uumenista korvat tarkkoina, ettei yksikään liikahdus menisi sivu suun. Roderick-herran mystisyys lepää hänen päällään kuin tärkätty, hypnoottisilla kuvioilla koristeltu liivi, josta ei pysty kääntämään katsettaan, vaikka haluaisi. Rouva Ayresin vanhanajan glamour, jota köyhyys on himmentänyt vain materiaalisesti, valaisee huoneita yhtä lailla kuin takkatulet; ystävällinen, surumielinen rouva tekee vaikutuksen pelkällä läsnäolollaan. Jopa perheen palvelijatar, Betty-tyttö, tepastelee keittiön ja salongin väliä teetarjotin käsissään sympaattisena, aavistuksen kapinoivana, mutta uskollisena; hahmosta ei voi olla pitämättä. Itse tarinan kertoja, tohtori Faraday, jää kartanon etäisimmäksi henkilöksi. Vaikka mies olisi eksynyt kellariin ensimmäisten kymmenien sivujen aikana, eikä häntä olisi koskaan löydetty, tuskin kukaan olisi huomannut mitään, sillä mies on niin väritön, hajuton ja mauton. Toisaalta, tohtori Faraday on vain vierailija. Waters on todennäköisesti tehnyt Faradayn kanssa tietoisen päätöksen ja jättänyt miehen tahallaan luurankomaisen tylsäksi. Onneksi kirjassa ei ole lainkaan kyse tohtori Faradaysta, vaan kartanosta ja sen asukkaista.

Kirjan romanttisten vireiden sormet ovat kalpeat ja ohuet, jotka hipaisevat teoksen sivuja kuin ohimennen, viipyillen muutamassa kohdassa hivenen liian kauan; goottilainen, hiipivä jännitys, joka puristaa kaulaa kuin kireälle vedetty kaulaliina, valahtaa lattialle, pirstaloiden tunnelman hetkiseksi, muuttaen sen turhan arkiseksi. Tilanteen pelastukseksi ryntää aikakausi, joka kietaisee kaulaliinan melko nopeasti takaisin paikoilleen; 1940-luvun romanttisilla pelikentillä oli huomattavasti tiukemmat säännöt kuin nykyään.   

Nautin kovin olostani kartanon vieraana. Kokemus oli hieno, muttei täydellinen. Kirjan loppuun en ollut tyytyväinen - sisäinen kirjailijani kirjoitti taas kerran toisenlaisen lopun. Minä en säiky helposti - jos ollenkaan, mitä tulee kirjoihin ja elokuviin -, joten kirjan jännittävyysaste oli minulle suurinpiirtein samaa luokkaa kuin tivolin kummitustalo. Vauvoille. Jossa pelottavin hetki on se, kun äidin tuttu syli lymyää vasta seuraavan kulman takana. Kokonaisuutena Vieras kartanossa on mukaansatempaava kirja, jonka viehättävyyttä korostaa Watersin virtuoosimainen kyky herättää 1940-luku henkiin.    

Tytön kasvot olivat tummuneet puhtaasta suuttumuksesta. Hän ei näyttänyt enää yhtä lapsekkaalta vaan pikemminkin joltakin hiukan vaaralliselta nuorelta eläimeltä. Hän huomasi katseeni, ja hänen puuskansa alkoi laantua. Hän alkoi taas sääliä itseään, huokaili raskaasti ja pani turvonneet silmänsä kiinni. Istuimme hetken hiljaa, ja katsoin ympärilleni kolkossa, melkein maanalaisessa huoneessa. Hiljaisuus oli niin rikkumaton että se tuntui paineistetulta: ainakin siinä Betty oli oikeassa. Ilma oli viileää mutta oudon painavaa: yläpuolella kohoavan ison talon olemassaolo tuntui, samoin sen takana hiipivä nokkosten ja rikkaruohojen kaaos. 
  Ajattelin äitiäni. Hän oli todennäköisesti nuorempi kuin Betty tullessaan ensimmäisen kerran Hundreds Halliin.                            

Alkuteos: The Little Stranger 2009
Julkaistu Suomessa: 2011 Keltainen kirjasto
Sivumäärä: 594

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Tyylikäs kurkistus vuosikymmenien taakse, jonka ytimessä fuusioituvat arvoituksellisuus ja perhedraama.  



12 kommenttia:

  1. Taidan olla huomattavasi sua säikympi, luv! ;) Minusta tämä oli tosi pelottava, ajattele nyt ne hiton vesiläiskät katossa ja kaikkea... Kirja kiehtoi vanhanaikaisuudellaan, tässä oli jotain goottiromanttisuutta, johon olen lääpälläni.

    Mahtava teos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, en usko, että tämä olisi pelottanut minua vaikka olisin lukenut tätä syksyn pimeissä kynttilän valossa... En vain jotenkin "osaa" pelätä kirjoja tai leffoja. Osaan kai sulkea niiden tapahtumat niin selkeästi "järjellisen mieleni" (hih, onko minulla edes sellaista?!)ulkopuolelle, ettei tee heikkoakaan.

      Kyllä, hieno kirja, hun! =D

      Poista
  2. Minä taas meinasin pitkästyä tämän kirjan parissa. Waters kirjoittaa kyllä kauniisti, mutta kirjassa olisi voinut tapahtuakin joskus jotain. Lisäksi loppu oli minulle lähes karmaiseva pettymys. Otteessaan kirja kyllä piti, jos ajatellaan että kirja pitää otteessaan, mikäli jaksaa lukea sen loppuu asti. :DD

    Voi olla, että minulla oli liian korkeat odotukset tämän kirjan suhteen. Olen aiemmin lukenut Watersilta vain Silmänkääntäjän ja suorastaan rakastuin siihen, joten odotin samaa tältä. Ihan turhaan kuitenkin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, eihän tämä kirja intensiteetillä hurraa; tapahtumat tosiaan vierivät eteenpäin hitaanpuoleisesti, mutta en minä silti jostain syystä pitkästynyt, pidin siitä tunnelmoinnista ja vanhasta ajasta sen verran paljon sekä kiinnostavasta tarinasta. Minäkään en oikein lopusta pitänyt; itse jo kuvittelin toisenlaisen lopun (siis tietenkin paljon paremman =D ) ja hetken jo luulin, että niin käy, mutta ei...

      Silmänkääntäjää odotellessa, uskon, että pidän siitäkin! =D

      Poista
  3. Annikan tavoin minäkin pelkäsin tosissani tätä lukiessa :) Olin niiiin mielissäni kun viime kesänä löysin tämän omaksi kirjakaupan löytöhyllystä.

    Pitäisikin lukea Watersilta muitakin kirjoja, hyvä kun muistutit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten jo yllä mainitsin Annikalle, minä en "osaa" pelätä tällaisia, tositilanne olisikin aivan eri juttu... =D Mukava, että sait kirjan omaksesi. Yövartio oli ihan okei, Silmänkääntäjä vielä lukematta, sitä odotan innolla! =D

      Poista
  4. Ties monennenko kerran huomaan, että juuri lukemasi kirja odottelee minulla lukuuvoroaan :D Great minds think alike vai miten se oli ;) Ja jälleen on sanottava, että luin varovasti silmäillen.

    Mistä lie johtuu, että olen unohtanut täysin mitä kirjoja ajattelin lukea kesällä? Nyt muistin, että Vieras kartanossa oli yksi niistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä olen sinun virallinen ennakkolukijasi tai jotain... =D Tämä on kyllä kiva kirja, sopii minusta mainiosti kesään. Tai syksyyn. Tai mihin vuodenaikaan vaan. =D

      Poista
  5. No mitä! Minä kyllä säikyin tämän kirjan kanssa. Hyvä, että uskalsin yksin ollessani edes lukea :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih hih hii. Minut on keitetty kovissa, kuninkaallisissa liemissä (joita en niitäkään pelkää), että tällaiset Watersit ovat minulle lasten leikkiä. =D

      Poista
  6. Saat tämän kuulostamaan aivan-ehdottomasti-pakko-lukea kirjalta! Muut kommentoijat koittavat vain säikytellä etten uskaltaisi, eikö niin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä hyvä, eikä se ole pelottava (sanoo rouva Kauhukirjaliisuus). Mutta Watersin Silmänkääntäjä on vielä parempi! =D

      Poista