Tyttö joka odotti

Luettu kirja: Aikamatkustajan vaimo Gummerus 2005 Alkuteos: The Time Traveler´s wife (2003) Sivumäärä: 652

Kenelle: Erikoisemman parisuhdedraaman ystäville, pientä seikkailuhenkeä rakkausromaaniin kaipaaville, tasaisesti rullaavaa kerrontaa etsiville. 

Miksi: Minun piti lukea tämä kirja jo noin neljä, viisi vuotta sitten. Olin saanut kirjasta vinkin ja etsin teosta kirjastosta. Se oli lainassa, mutta Niffeneggerin (silloin) hiljattain ilmestynyt Hänen varjonsa tarina sattui olemaan paikalla. Lainasin sen, luin ja unohdin Aikamatkustajan vaimon pitkäksi toviksi. Viime aikoina kirja palasi vähitellen mieleeni, joten oli tullut aika ottaa kirja käsittelyyn.

Kirjailija: Yhdysvaltainen taiteilija ja professori, jonka esikoisteos Aikamatkustajan vaimo oli huikea menestys. Hänen varjonsa tarina seurasi vasta useita vuosia myöhemmin. Muita varsinaisia romaaneja rouva ei ole tuottanut, mutta häneltä löytyy mm. graafisia tarinoita. Aikamatkustajan vaimosta on tehty elokuva.  
 
Mistä kertoo: Claresta ja Henrystä, epätavallisesta pariskunnasta. Clare tapaa Henryn ensi kertaa kuusivuotiaana, jolloin Henry on yli kolmenkymmenen. Kun taas Henry tapaa Claren ensi kertaa, on Clare kahdenkymmenen ja Henry lähellä kolmeakymmentä. Henryllä on harvinainen geenipoikkeama, joka sinkoaa hänet välillä ajassa minne sattuu, useimmiten ajassa taaksepäin. Minkälaisia haasteita ajassa hyppiminen aiheuttaa parisuhteelle?     

Tunnelma: Rento ja letkeä, arkisen kaihoisa, kauneutta hapuileva, viipyilevä, pysäytettyjä hetkiä ja samalla, nopeasti ryöpsähtäviä aikapyrähdyksiä kuin suihkulähteitä, yllättävän suoraviivainen aiheesta huolimatta, on helppo pysyä mukana, lekotella tunnelmapaloissa aurinkohattu silmillä ja nauttia lämpimistä tarinan säteistä.

Kirjailijan ääni: Ohhoh. Muistin kyllä, että Niffeneggerin tyyli kirjoittaa on sangen selkeä, mutta että se on näin selkeää, se hieman yllätti. Selkeydessä ei ole mitään vikaa, mutta jokin Niffeneggerin tasaisen tappavassa, jatkuvasti samalla syötöllä etenevässä rytmissä ärsytti minua pidemmän päälle. Koko ajan mennään näin. Ja näin. Otetaan kahvia ja istutaan. Aurinko paistaa. Odotetaan. Välillä saattaa tapahtua jotain ja voi, sitä siinä sitten ihmetellään. Siis näin. Koko ajan. Haastavia lauseita ei ole olemassa tässä kirjassa. Minä aloin kaivata rytmin vaihdosta, jotain muuta, vaikka huutomerkkejä! Sinällään Niffeneggerin kirjoittaminen on kepeän sujuvaa, tekstissä on yritystä ja se leijailee taivaalla kuin unelmanpehmeä pilvi, jota on toisinaan miellyttävää katsella, mutta jokin mättää. Niffenegger yrittää ujuttaa tekstiin visuaalista puolta taiteilijanäkemyksensä kautta, mikä ei kuitenkaan auta. Sanat eivät järjestäydy henkeäsalpaaviksi taideteoksiksi. Pidin kuitenkin Niffeneggerin huumorista, se oli osuvaa ja sitä olisi suonut olevan enemmän mukana.      

Tarina: Tämä kirja ei ole tieteiskirja. Itse aikamatkustus on tarinan kannalta lähinnä koriste; jos tämä tarina olisi suuri talo, olisi aikamatkustus osa-alueena ehkä kuviolliset kaiteet kierreportaissa. Tässä tarinatalossa Clare ja Henry valloittavat lähes joka kulman, listan ja ikkunanpuitteen. He ovat tarinan ilma, huoneet, kirjahyllyt ja mosaiikkilattiat. Aikamatkustus kyyhöttää nurkassa ja odottaa, että Henry ja Clare käyttäisivät sitä astiminaan. Vielä alussa, kun teoksen kulku oli avoimena kuin kukkapelto, olin toiveikas ja innostunut, mutta kun pääsin syvemmälle peltoon, sain huomata, ettei kasvien joukosta löytynyt odottamiani yllättäviä, kiehtovia, mutkikkaita, eksoottisia kukkia. Toivoin pään pyörälle laittavaa aikamatkustustarinaa, mutta sain melko tylsän parisuhdejuonen with a twist. Äh. En tykännyt. (Minua taitaa vaivata Tuulen viemään jälkeinen alavire, sillä kirjat eivät ole sen jälkeen tuntuneet oikein miltään.) Loppupuolella piti oikein kamppailla, että sain kirjan luettua loppuun, koska kiinnostus oli kadonnut. En pitänyt siitäkään, miten kirja päättyi; se oli liian yksinkertainen ratkaisu. Särmää, särmää, särmää. Sitä tämä tarina kaipasi. Teräviä viiltoja, heittäytymistä, hulluttelua.      

Henkilöt: Clare ja Henry ovat kohtuullisen kiinnostavia henkilöitä, mutta he ovat kovin yksipuolisia ja paikalleen jämähtäneitä hahmoja. (Ja niin, hiukan tylsiä. Miten on mahdollista, että heppu joka aikamatkustaa onnistuu olemaan tylsä?) Henry on vain joku tyyppi, joka aikamatkustaa ja rakastuu, ja Clare on vain joku tyyppi, joka rakastuu aikamatkustajaan. Tätä hommaa vatuloidaan molempien näkökulmasta, mikä on hyvä juttu, mutta Niffenegger ei saa näiden kahden välille tarvittavaa eroa. He ovat liian samanlaisia. Sivuhahmot ovat statisteja, joskin, heidän edukseen on sanottava, että he esiintyvät enimmäkseen tyylillä.  

Lainattua: Olen sanaton. Tässä on Henry, tyynenä ja pukeutuneena. En ole koskaan nähnyt häntä noin nuorena. Henry on töissä Newberry-kirjastossa ja seisoo siinä edessäni, nykyhetkessä. Tässä ja nyt. Olen revetä riemusta. Henry tuijottaa minua. Hän näyttää kärsivälliseltä ja epävarmalta mutta kohteliaalta.  

Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Ruksitan kirjankansibingossa kohdan Lapsi.