Banzai-poika Jack

Irenen maagiset kirjastovierailut jatkuvat. Olin kuin linnunpelätti kurpitsanäyttelyssä; jokapuolella kiilsi uutuuttaan hohkavia, värikkäitä kirjoja, jotka houkuttelivat luokseen. Ne huusivat: Ota minut! Ei kun ota minut! Minusta tulee kaunein pääsi ikinä! Rivi rivi perään muhkeita kurpitsakirjoja, ja minä pää tyhjänä, janoten uutta hedelmällistä tarinan pätkää harteilleni kannnettavaksi. Minä sorruin. Yleensä lainaan pari, kolme kirjaa kerrallaan, mutta nyt kainalooni sujahti viisi kappaletta, joista uutuuskirjoja oli neljä. Tässä välissä haluan huomauttaa, että minulle uutuus tarkoittaa parin vuoden sisällä ilmestynyttä kirjaa, mutta nämä neljä tilapäistä vuokralaistani - luoja siunatkoon heidän armeliasta kykyään olla ilmaisia - ovat ilmestyneet kaikki kuluvana vuonna. Kertakaikkiaan uskomatonta! Kun kävelin kasa kirjoja toisen käsivarteni varassa - olen voimakas tyttö, Peppi Pitkätossun sukulaisia - tunsin itseni trendikkääksi, ikään kuin minulla olisi ollut ylläni ruutuflanellipaita, itse katkaistut farkkushortsit ja pinkit tarralenkkarit, unohtamatta krepattua tukkaani ja päälaellani nököttäviä aurinkolaseja. Hyvä on, myönnetään. Minä en välttämättä keinu muodin korkeimmalla aallonharjalla, mutta lähellä kuitenkin. Lähellä pintaa. Siellä, missä neuvokkaat alkueläimet väistelevät valaiden kitoja. Pinnan alla on se paras muoti! Muotietoisen soidessa päässäni lainasit kirjat - kirjastotätiä trendikkyyteni häikäisi niin, ettei hän voinut edes katsoa minuun - ja tepastelin tieheni tyytyväisenä saaliiseeni.


Saanko esitellä teille Huoneen? Astukaa peremmälle, olkaa hyvä, vaikka olen melko varma, että useammat teistä on täällä jo vieraillut. Irene puksuttaa totutusti jälkijunassa, mutta ei huolta, jälkijunassa on tunnelmaa, jälkijunassa matka katkeaa. Rohkeasti vain, tulkaa sisään. Älkää säikähtäkö kun ovi paukahtaa kiinni; se kuuluu kuvaan. Näettekö tuon pienen, pitkähiuksisen pojan, joka makaa huoneen sängyllä? Hän on viisivuotias Jack, ja nainen hänen vierellään on hänen äitinsä. Katsokaa ympärillenne; yksinkertaisesti kalustettu huone on pieni, mutta Jackille se on koko maailma. Täällä he asuvat, nuori äiti ja poika, äiti apaattisena, mutta pojastaan voimaa ammentavana, ja poika elämänhaluisena pikkumiehenä, jolle huone on ainoa todellisuus. Hyvät ystävät, jos kuuntelette aivan hiljaa, saatatte kuulla, kuinka Jack kertoo meille tarinansa. Saatatte kuulla, kuinka Jack kertoo miehestä, Vanhasta Kehnosta, joka tuo heille ruokaa ja tarvikkeita, mutta jonka todellisuutta Jack epäilee. Vanha Kehno vierailee huoneessa säännöllisesti, mutta on myös pitkiä aikoja poissa, oven takana, jonka taakse Jackin todellisuus loppuu. Onko Vanha Kehno puoleksi olemassa? Ovi sanoo piip-piip-piip; vain me kuulemme äänen, ja ei, siellä ei ole Vanha Kehno, vaan se on pakotie heille, jotka ovat nähneet tarpeeksi. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! Me, jotka jäämme paikalle, haluamme katsoa huoneen arvoituksen loppuun, ehkä kämmenet silmillämme puolittain, mutta haluamme katsoa. Ovatko Jack ja äiti Vanhan Kehnon armoilla hamaan loppuun saakka? Huone ympärillämme tiivistyy, seinät tulevat lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta me katselemme ja kuuntelemme. Nyt puhuu Jack. Hyss.

Huone on Emma Donoghuen ensimmäinen suomennettu teos. Irlantilaisrouva, joka on sittemmin kanadalaistunut, on rautaisa kirjoittamisen ammattilainen; romaanien lisäksi hän on kirjoittanut mm. kuunnelmia ja näytelmiä. Roomin kansainvälisen menestymisen myötä meille suomalaisillekin on tarjoutunut tilaisuus kurkata Huoneeseen. Minä kohtasin kirjan ensimmäistä kertaa kaupan hyllyllä kuukausia sitten ja jo silloin siirsin sen mieleni loputtoman pitkälle must read-listalleni.

Parin maratonkirjan jälkeen oli kummallista lukea Huonetta, sillä se on lyhyt ja helppolukuinen. Aihe ei ole millään muotoa helppo, mutta Donoghue tuo valon huoneeseen Jackin avulla; koko tarina kerrotaan pienen pojan näkökulmasta. Aluksi minua ärsytti lapsellinen kielenkäyttö, kuten tarkoitukselliset kielioppivirheet ja naiivit ilmaisut, mutta niihin tottui nopeasti. Ilman tällaista kirjoittamisen lähestymistapaa Jackin läsnäolo olisi saattanut jäädä vaillinaiseksi. Jack on kirjan sielu. Muut henkilöt jäävät statisteiksi. Toisaalta, Donoghuen varsinaisista kirjoitustaidoista Huone ei kerro kovin paljon; välillä tarinan kerronta lähentelee kymmenvuotiaan - toki taitavan - kirjoittamaa novellia kesälomasta. Jäin hivenen kaipaamaan äidin näkökulmaa tarinaan; mikäli Jack ja äiti olisivat vuorotelleet kertojina, olisi tulos voinut olla vielä vaikuttavampi ja raadollisempi. 

Huoneen teema on järkyttävä, mutta valitettavaa kyllä, tapahtumat ovat mahdollisia tässä julmassa, kovassa maailmassa. Natascha Kampuschin koettelemukset hiipivät väistämättä mieleeni kirjaa lukiessani. Silti Huoneessa on raikkautta ja toivoa, eikä se jää loukkoon kirjallisuuden pimeimpiin kellareihin. Donaghue tekee oivaltavia ja nokkelia havaintoja lapsen maailmasta, jotka saavat hymyilemään ja ajattelemaan, että juuri noin lapsi sanoisi tai käyttäytyisi. Kirjan psykologinen ote on loppujen lopuksi varsin löyhä jo sen vuoksi, että Jack pääosan esittäjänä asettaa rajoituksia. Minusta olisi ollut mielenkiintoista saada laajempi katsantokanta psykologisista seuraamuksista. Kuka tietää, ehkäpä Emma Donaghue kirjoittaa Jackille joskus jatko-osan.

Pidin Huoneessa oleskelusta; siellä oli yksinkertaista ja askeettista, mutta jossain oli aina jotain kiinnostavaa. Maaliroiske seinässä, murohiutale lattialla tai hämähäkin verkko nurkassa. Itseään ei tarvitse aina ympäröidä rihkamalla ja tilpehöörillä kuin maharadzan kartanossa. Joskus minimalistisuus on riittävää. Joskus riittää, että kuuntelee, mitä fiksulla pikkupojalla on sanottavanaan.

  Minun seuraava valintani on Kapteeni käskee ja sitten Äiti haluaa että me pannaan sukat takaisin jalkaan ja leikitään Ruumista eli maataan kuin meritähti, napa ja kieli ja varpaankynnet ja jopa aivot ihan velttoina. Äidin polvitaivetta alkaa kutittaa ja hän liikkuu, joten minä voitan taas.
  Kello on 12.13 joten me voidaan syödä lounas. Tykkään eniten ruokarukouksen siitä osasta. jossa puhutaan jokapäiväisestä leivästä. Minä määrään leikeistä mutta Äiti määrää ruoista. Hän ei esimerkiksi suostu siihen että me syötäisiin maissihiutaleita aamiaiseksi ja lounaaksi ja illalliseksi, koska me saatettaisiiin sairastua ja ainakin hiutaleet kuluisivat liian nopeasti. Kun minä olin nollavuotias ja yksivuotias Äiti pilkkoi ja hienonsi kaikki ruoat minun puolestani mutta sitten sain kaikki kaksikymmentä hammastani ja nyt pystyn murskaamaan mitä vaan. Tämä lounas on tonnikalaa voileipäkeksien päällä, ja minun tehtäväni on rullata tölkin kansi auki koska Äidin ranne ei kestä sitä. 

Alkuteos: Room
Julkaistu Suomessa: 2012  
Sivumäärä: 325

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Pienen pojan ja äidin koskettava selviytymistarina, jonka vahvin tukipilari on rakkaus.