Batgirl & Robin

Katsokaa yllä olevassa kuvassa olevaa kirjaa; minä olen kontaktoinut sen yhdeksän vuotta sitten. Näettekö miten sulavasti ja elegantisti muovi lepää kirjan päällä kuin hento lumikerros ruohon peitteenä loppusyksyn kuulaana aamuna? Miten hämmästyttävää kontaktimuovin hallintaa! Voitin tällä pettämättömällä suorituksellani kirjastotätien kansainvälisen konferenssin järjestämän kädentaitokilpailujen ensimmäisen palkinnon. Pidän yhä tyynyn kokoista, hellän pinkin sävyistä palkintoruusuketta olohuoneen seinällä.  

Kummallista, miten ihminen voi muuttua. Muistan kun pyörittelin Pientä ystävää käsissäni vuosia sitten, vilkaisin sitä sieltä täältä ja mietin, että tässä on kirja, jota en aio koskaan lukea. Sitten paketoin kirjan tiukkaan muovipukuunsa ja noudatin päätöstä seuraavat vuodet. Hmm. Matkalla tapahtui jotain, Irene. Onko mahdollista, että minun perimmäinen olemukseni on vaihdettu jossain vaiheessa? Onko brasilialainen ajatteluun kykenevä loinen vallannut kehoni tai onko hullu tiedemies ladannut aivoihini vahingossa tärkeän tiedoston, enkä minä ole huomannut mitään? Sillä Pieni ystävä tuli vuonna 2012 ja tarttui minua kädestä, ja minä vein sen kotiin. Muistatte varmasti, kuinka sivistys iskeytyi minuun taannoin kuin meteoriitti Jumalat juhlivat öisin väkevällä voimalla? Aivan, olen edelleen sivistyksestä hölmistyneenä; meteoriitti paiskasi minut laajalle kentälle, joka huokuu sofistikoitunutta atmosfääriä; sen pinta on kuin kuun kamaralla; silmänkantamattomiin kraatereita ja harmaata pölyä, ja minä olen liikkunut paikasta toiseen varovaisesti, ettei uusi sivistyksen aukko imaisisi minua kiduksiinsa.

Hurmaavassa Krokotiilipuodissa pistäytymiseni jälkeen - oloni oli kuin olisin viettänyt pari päivää karkkikaupassa ja saanut makeaa mahan täydeltä - eteeni asettui siis Pieni ystävä, jonka synkkä kansi kertoo jo paljon, minkälaiseen maailmaan lukija on sukeltamassa. Hei hei karkkikepit! Hei hei suklaajoki! Hei hei hattarakylvyt! Tervetuloa harmaa tehdasalue, jonka betonilattiat vilisevät rottia ja hämähäkkejä.

Amerikan Yhdysvallat. Mississippi. 1970-luku. Verhot lipuvat sivuun, ja näyttämölle astuu Dufresnesin keskiluokkainen, melankolinen perhe, jonka 12-vuotiaaseen tyttäreen Harrietiin performanssi keskittyy. Harrietia ei ole veistetty samasta iloa pursuavasta tyttöpuusta kuin monet muut tytöt; hän on vakavahenkinen lukutoukka, joka ei kaihda edes tappeluita. Perheen isä asuu muualla, äiti Charlotte haahuilee kotona läpinäkyvänä kuin haamu, ja hauras isosisko Allison on kuin sivusta tarkkailija, vapiseva, luhistumista odottava tyttöraunio. Reipas taloudenhoitaja Ida pitää kulissit pystyssä parhaansa mukaan menneisyydessä uinuvassa huushollissa; voimakastahtoinen isoäiti Edie ja hänen vanhat sisarensa ovat jatkuvasti lähellä, vaikka asuvatkin omissa taloissaan. Perhe elää yhä kohtalokkaan päivän varjossa, myrskyn silmässä, vaikka Harrietin veljen Robinin kuolemasta on kaksitoista vuotta aikaa.
  Pikku-Robinin selvittämätön murha piinaa perhettä vuosi toisensa jälkeen, ja Harrietin kasvaessa ja huomatessa perheensä jämähtäneen paikoilleen kuin kipsimuotit, sisukas tyttö päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja selvittää, mitä Robinille tapahtui. Hänellä on aisaparinaan paras ystävänsä Hely - poika, joka ihailee Harrietin erilaisuutta - ja pian tyttö tekee nopean, lapsellisen johtopäätöksen ja ottaa silmätikukseen parikymppisen nuoren miehen Ratliffin huonomaineisesta perheestä. Kuinka pitkälle Harriet on valmis menemään saadakseen rauhan perheelleen?

Donna Tarttin tuotteliaisuus ei ole päätä huimaavaa; kahden vuosikymmenen aikana häneltä on ilmestynyt kaksi kirjaa. Kolmas Tarttin kirja päätynee kauppojen hyllyille ensi vuoden aikana. Voin vain kuvitella, miltä Tarttin vannoutuneimmista faneista mahtaa tuntua; odotella yhtä kirjaa kymmenen vuotta! Ajatella, jos herra Stephen King kirjoittaisi yhden kirjan vuosikymmenessä; luojalle kiitos, että Kingin tahti on lähempänä kolmeasataa kirjaa vuosikymmenessä.

Jumalat juhlivat öisin oli mahtava, koukuttava ja upeasti kirjoitettu teos, joten siirryin Pienen ystävän maailmaan ilomielin; siitä huolimatta, että olin kuullut huhuja etukäteen, että Harriet Dufresnesin ympärille kehikoitu tarina on ollut pettymys usealle. Minä aloin lukea hymyssä suin; olin varustautunut panssarinkovalla mentaliteetilla, joka piti negatiiviset ennakko-odotukset ulkopuolella. Se oli helppoa, sillä minulla on ollut (mainio) vastarannan kiiskin geeni syntymästäni lähtien. Noin sataviisikymmentä sivua panssarini pysyy ehjänä; pidän erikoislaatuisesta Dufresnesin perheestä; pidän jännitteestä, jota Tartt rakentaa kuin muuria tiili kerrallaaan. Mutta sitten alkavat vaikeudet. Panssariini tulee ensimmäinen särö; se on hienon hieno särö, jota Ratliffin perheen mukaan tulo alkaa kiskoa laajemmaksi. Pian panssarini pinta näyttää siltä kuin sen päällä risteilisi hämähäkin verkkoja.

Tartt on taitava kirjoittaja: lauseet ovat huoliteltuja, voimallisia ja täynnä loistavia kielikuvia, mutta jotain puuttuu Pienestä ystävästä. Erikoinen tunnelma, joka lumosi minut Tarttin esikoisteoksen aikana - hahmojen syvyys, jonkinlainen yleinen, kylmä välinpitämättömyys, mustan puhuva huumori - on lähes kokonaan poissa Harriettin tarinasta. Hahmojen syvyys on muuttunut karikatyyrimäisiksi, näppärä välinpitämättömyys on muuttunut kliiniseksi suorittamiseksi ja huumorin kukka on jätetty kuivumaan kuivaksi mytyksi. Tartt yrittää selvästi ravistella lukijaa samalla tavalla kuin esikoisessaan, mutta tällä kertaa se ei toimi samalla tavalla. Ratliffin perhe ja heitä kuvaavat tapahtumat ovat tylsiä, enkä jaksanut kiinnostua heidän toimistaan. Harriet on kirjan punainen lanka, tai pieni pallo, jonka sinkoilua henkisesti romahtaneen flipperiperheen keskellä seuraa mielenkiinnolla suurimman osan ajasta. Kirjan keskivaiheilla tempo on tuskastuttavan hidas; minusta tuntui kuin olisin joutunut pysähtymään huoltoasemalle tauolle, joka kesti ja kesti, vaikka halu tielle oli jo kova. Kirjan loppupuolella ote taas löytyy; vaikka tiellä ei hurjastella avo-Ferrarin kyydissä tukka putkella, vaan enemmänkin vankan perhefarmarin kyydissä, viimeiset sata sivua pelastavat totaaliselta kyllästymiseltä.

Harriet on oikeastaan kiehtova, pelottava pieni tyttö, ja tarinan ainekset ja rakenne sekä kirjailijan kirjoitustaidot ovat kohdallaan, mutta kertomuksen alussa lupausta hehkuva kipinä ei pääse syttymään roihuunsa kirjan edetessä. Tarina ei herää kunnolla henkiin, vaikka itse yrittäisi kuinka puhaltaa ja puhkua kipinään ilmaa. Kurkkaus 70-luvun pikkukaupungin ahdasmielisten ihmisten sielunelämään - rasismi niin tummaihoisia kuin vähäosaisempia kohtaan on voimissaan - on hämmentävän inhottavaa luettavaa,  mutta se ei nouse kirjan keskeiseksi substanssiksi. Aivan kuten teoksessa Jumalat juhlivat öisin, on Pienen ystävän käsipuolessa tiukasti kiinni moraali; mihin suuntaan se kuljettaa, silloin kun taustalla lymyilee suuri tragedia?

  Vaikka Harriet oli ollut alle puolivuotias Robinin kuollessa, hän väitti muistavansa veljen, ja Allison ja muut Clevet pitivät sitä mahdollisena. Aina joskus Harriet kertoi jonkin pienen mutta tyrmistyttävän tarkan tiedonmurun - yksityiskohtia säästä tai vaatetuksesta tai kestityksestä syntymäpäivillä joille hän oli osallistunut alle kaksivuotiaana - jotain joka sai kaikkien leuan loksahtamaan. 
  Mutta Allison ei muistanut Robinia lainkaan. Se oli anteeksiantamatonta. Hän oli ollut melkein viisivuotias. kun veli kuoli. Eikä hän muistannut tämän kuolemaa seurannutta aikaa. Hän oli perillä kaikista tapahtuman yksityiskohdista - kyyneleistä, leikkikoirasta, vaikenemisestaan, siitä miten memphisläinen etsivä - iso kamelinaamainen mies jolla oli ennen aikojaan valkoisiksi muuttuneet hiukset ja jonka nimi oli Snowy Olivet - oli näyttänyt hänelle valokuvia omasta tyttärestään Celiasta ja antanut hänelle mantelisuklaapatukoita autossa olleesta isosta laatikosta, miten etsivä oli näyttänyt hänelle myös muita valokuvia, värillisistä miehistä ja valkoisista miehistä joilla oli sänkitukka ja raskasluomiset silmät, ja miten hän oli istunut Tattycorumin sinisellä samettisohvalla kyyneleet poskilla valuen - hän oli asunut Tat-tädin luona, niin kuin vauvakin, sillä äiti oli edelleen vuoteenomana - nyppinyt suklaata makeispatukan päältä ja kieltäytynyt sanomasta sanaakaan. 

Alkuteos: The Little Friend 
Julkaistu Suomessa: 2003
Sivumäärä: 620

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Liian hitaasti etenevä romaani, jolle murhamysteeri antaa puitteet, mutta joka ei ole kirjan pääteema. Tarina olisi voinut toimia paremmin pari sataa sivua lyhyempänä, tai jättämällä Ratliffin perheen vaiheet vähemmälle ja keskittymällä enemmän Dufresnesin/Cleven perheen jäsenien välisiin suhteisiin.